G. BERNARD SHAW.
En tiedä ketään kirjailijaa, josta jo hänen elossa ollessaan on kirjoitettu niin monta paksua elämäkertaa kuin Bernard Shawsta. Parikymmentä vuotta sitten Kipling vei voiton siinä suhteessa, mutta sitten Kiplingin elämäkertoja ei enää ilmestynyt, Shawn elämäkertojen yhä kasvaessa sekä laajuudeltaan että lukumäärältään. Se on erittäin kuvaavaa noiden molempien kirjailijain asemalle englanninkielisessä maailmassa. Kipling, joka on kymmenen vuotta Shawta nuorempi, sai yleisen tunnustuksen osakseen heti ensi iskulla, mutta Shaw sai taistella kauan, tehdä työtä, nähdä nälkää, kunnes voimat olivat loppumaisillaan. Sitten vihdoinkin yleisö suvaitsi hänet huomata, ja nyt hänellä on varma paikka ensi rivissä, monen mielestä aivan ensi rivin ensimmäisenä.
Sitten se alkoi, elämäkertojen tulva. Merkillistä näissä lukuisissa elämäkerroissa on se, että ne ovat niin kovin eroavia mielipiteiltään sankariinsa nähden. Joku sanoo, että Shaw on mitä täydellisin järki-ihminen, mutta että hänellä ei ole nimeksikään sydäntä. Gilbert Chesterton sanoo, että Shawlla kyllä on sydän, suuri ja laaja sydän, mutta että se on väärällä paikalla. Joku sanoo, että Shaw ei mistään asiasta voi puhua vakavasti, vaan aina ja iankaiken irvistellen kaikelle, oli se miten pyhää tahansa. Chesterton sanoo, että Shaw on aina vakava ja tahtoo, että se, minkä hän sanoo, on ymmärrettävä vakavasti. Sanalla sanoen, Shawhon nähden on melkein yhtä monta mieltä kuin miestä.
En tietysti voi yrittääkään selitellä, mitä mikin hänen elämäkertansa kirjoittaja hänestä arvelee. Monet heistä ovat itse tunnettuja kirjailijoita, ja kukin katselee Shawta oman maailmankatsomuksensa silmillä. Mainitsen vain sen, että lukiessani häntä koskevia pitkiä elämäkertoja taikka lyhyempiä esityksiä minusta aina tuntuu, kuin kaikki olisivat oikeassa, olivatpa he kuinka eri mieltä tahansa. Jota enemmän olen tullut Shawta tuntemaan kirjailijana ja esitelmöitsijänä, sitä varmemmaksi tuo usko on kehittynyt. Shaw on kaikki, mitä hänestä sanotaan ja vielä paljon enemmän. Tahtoisin sovittaa häneen itseensä sanat, joita hän käyttää sankarittaresta suurimmassa teoksessaan "Ihminen ja Yli-ihminen": "Anne on kaikki naiset, mutta kaikki naiset eivät ole Anneja." Samat sanat tahtoisin sanoa Shawsta: Shaw on kaikki kirjailijat, mutta kaikki kirjailijat eivät ole Shaweja. Shaw on mielestäni kirjailijana, mitä Lontoo on kaupunkina, jättiläinen, missä on kaikki, mikä voi tyydyttää mitä erilaisinta makua.
Lontoo on liian suuri, jotta tavallinen ihminen sen heti käsittäisi. Se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja… Niin on Shawkin, täynnä ristiriitoja ja liian suuri. Menee pitkä aika, ennenkuin näemme, kuinka näennäiset ristiriidat sulautuvat sopusoinnuksi ja kuinka ei tarvitse pelätä eksymistä seuratessaan hänen ajatustensa kulkua…
Shaw kertoo itsestään, että oli hetkiä hänen nuoruudessaan, jolloin hän vihasi ja inhosi itseään. Ja kumminkin hän pitää itseään nykyajan suurimpana näytelmäkirjailijana eikä suinkaan koskaan salaa tuota uskoaan. Lontoosta hän sanoo: "Henkilö, joka hävittäisi Lontoon, olisi maailman suurimpia hyväntekijöitä, ja henkilö, joka sen jälleen rakentaisi, olisi maailman suurimpia rikollisia!" — Ja kumminkaan hän ei voi elää poissa Lontoosta! Hän näki nuoruudessaan nälkää ennemmin kuin luopui Lontoosta. — Sellaisia ristiriitoja Shaw on täynnä — jos ne nyt ovat ristiriitoja…!
Sillä, joka tahtoo saada kuvan Shawsta, ei ole muuta neuvoa kuin lukea kaikki hänen lukuisat teoksensa kannesta kanteen ja luoda siitä kuva, millainen tuo nykyajan merkillinen taikuri on. Seurauksena tulee luultavasti olemaan, että jokainen saa hänestä oman omituisen kuvansa, sellaisen, joka kullekin parhaiten sopii. Sen luulen voivani vakuuttaa, ettei kenenkään tule ikävä lukiessaan Shawta. Hänellä on ihmeellinen voima kiinnittää jokaisen huomio ja täyttää mielet uusilla aatteilla.
Henkilökohtaisesti jouduin ensikerran tekemisiin Shaw'n kanssa, kun noin parikymmentä vuotta sitten sattumalta sain käsiini "Man and Superman"-kirjan. Siihen saakka tunsin Shawsta tuskin muuta kuin nimen, mutta tuo kirja valloitti minut heti kokonaan. Kesken kiireellisten töiden ryhdyin heti sitä suomentamaan ja kirjoitin samalla Shawlle pyytäen hänen suostumustaan suomennokseeni. En hetkeäkään epäillyt, etten olisi saanut pyytämääni lupaa, ja käänsin rauhallisesti eteenpäin. Mutta kuinkas kävi! Sain erittäin shawmaisen vastauksen, jossa suuri kirjailija valitti, että hän ei voi antaa lupaa eikä myöskään kieltää minua kääntämästä hänen kirjaansa, sillä hänellä ei ollut Suomessa mitään oikeuksia omiin teoksiinsa! (Pieni letkaus meille, jotka emme siihen aikaan uneksineetkaan yhtymistä Bernin konventioon!) — Vastasin hänelle, että varsin hyvin tiesin, ettei hänellä ollut "laillista" oikeutta omiin kirjoihinsa, mutta että hänellä varmaan oli siveellinen oikeus niihin, ja omasta puolestani vakuutin, että tulin hänen tahtoaan noudattamaan, oli se sitten kieltävä tai käskevä. Siksi pyysin vielä kerran häntä ilmoittamaan, salliko hän minun kääntää kyseessäolevan kirjan, vai soiko hän mieluummin, etten sitä käännä. Vastaus tuli heti, ja se alkoi näin: "Moral rights are all nonsense" (Siveelliset oikeudet ovat pelkkää lorua) — ja hänen täytyi yhä pysyä entisessä sanassaan. Hän ei voinut kieltää eikä käskeä. Sain tehdä juuri miten itse halusin! Siinä sitä nyt oltiin! Tiedän varmaan, että jos kirja ei olisi ollut niin säkenöivän nerokas, olisin jättänyt sen harmissani kääntämättä, mutta nyt kirjoitin kiltisti hänelle, että vaikka suuresti epäilin, oliko minulla oikeutta siihen, käänsin kuin käänsinkin kirjan suomeksi.
Kun sitten pari vuotta myöhemmin muutin Lontooseen asumaan, tutustuin Shawhon henkilökohtaisesti. Muistan hyvin, kun ensikerran olin kutsuttu lunchille hänen kotiinsa. Myönnän, että olin hyvin utelias näkemään, millainen Shaw oli kotonaan ja millainen oli hänen rouvansa. Ne kaksi tärkeätä asiaa jäävät aivan epäselviksi hänen kirjojaan lukiessa, taikka saa niistä jotenkin väärän käsityksen.
Niistä asioista ei myöskään puhuta niissä lukemattomissa kirjoissa, joita hänestä on kirjoitettu. Se, joka tuntee englantilaisia tapoja, ymmärtää pian miksi. Jokainen on kuullut sananlaskun: "Englantilaisen koti on hänen linnansa." Siinähän on tietysti paljon kaunista, että tuo kodin koskemattomuus on niin kireästi vartioitu, ettei mihinkään, joka sen piiriin kuuluu, toinen saa koskea. Seurauksena oli ollut, että kaikkein suurin osa Englannin merkkihenkilöiden elämäkerroista on merkillisen kuollutta luettavaa. Me saamme kyllä tietää, mitä merkkitöitä sankari on tehnyt, ja me saamme tavallisesti myöskin tietää, onko hänen suvussaan ollut joku lordi ja mitä se taikka se prinsessa on hänestä sanonut, y.m. samanlaista, mutta muutoin on henkilö marionetti, jonka sisäisestä elämästä emme tiedä yhtään mitään. Viimeisinä vuosina on Lytton Strachey nerokkaissa elämäkerroissaan ollut loistavana poikkeuksena tuosta säännöstä, ja hänen menestyksensä onkin ollut ääretön. Se osoittaa, kuinka englantilaiset ovat kaivanneet sankareissaan ihmistä, vaikka vasta Strachey uskalsi esittää itse ihmisen sellaisenaan, niinkin yläpuolella pilviä palvotun henkilön kuin kuningatar Viktorian. Vasta sitten, kun joku Strachey kuvaa meille Bernard Shawn, saamme hänestä ehyen ja oikean kuvan. Siihen saakka täytyy tyytyä pikku paloihin, sieltä täältä poimittuihin. Lohduttaudun sillä, että "lisänä rikka rokassa", ja ehkä kerran pikku paloistakin voi olla jotakin hyötyä, kun jättiläisen kuvaa sommitellaan.
Shawn rouva miellytti minua sangen paljon heti ensi silmäykseltä, ja jota useammin olen hänet nähnyt, sitä varmemmaksi tuo vakaumukseni on käynyt, että hän on täysin taitava hoitamaan vaikeata asemaansa: olemaan Shawn vaimona. Tietysti on monia, jotka eivät voi hänestä sanoa hyvää sanaa, mutta sehän on aina niiden kohtalo, jotka kova onni on asettanut kuuluisuuksien vaimoiksi. Rouva Shawlla on hauska tapa puhua miehestään, jota hän aina nimittää "G.B.S:ksi", ei koskaan muuksi. Siinä suhteessa hän seuraa samaa tapaa kuin esim. rouva MacDonald, joka myöskin aina miehestään puhuessaan nimitti häntä "J.R.M:ksi" eikä miksikään muuksi. Se on mielestäni varsin hauska tapa, mutta tarttuva, niin että muukalainenkin usein tulee sanoneeksi G.B.S., vaikka tietysti pitäisi sanoa Mr. Shaw.
Mikäli Shawn tuttavat vakuuttavat, hän on naimisissa ollessaan aina asunut samassa paikassa, Adelphi Terrace n:o 10. Sekin on hyvin englantilaista. Kun on laittanut itselleen pesän erämaahan, sellaiseen kuin Lontoo, niin siinä pysyy. Helsingissä jokainen tuntee koko kaupungin, ja on juuri samantekevä asuuko Eirassa vai Kruununhaassa. Paikka on aina tuttu helsinkiläisille. — Toista on erämaassa. Siellä kun löytää tuulensuojan ja oppii tuntemaan kaikki kivet ja kolot sen ympärillä, ei tee mieli lähteä uusia seikkailuja hakemaan, uusia tuttavuuksia hankkimaan. Lontoolaiset muuttavat harvoin, ja muuttoon on aina ankarat syyt.
Olen huomauttanut hänen "englantilaisuuksistaan", ja kumminkin tiedän, että Shaw, jos tietäisi, väittäisi kiihkeästi vastaan. Hänen oman vakuutuksensa mukaan hän on ainoastaan ja yksinomaan irlantilainen, minkä seikan hän mainitsee alituisesti sekä puheissaan että kirjoituksissaan. Mutta hän myöskin mielellään lisää: "Kaikki viisaat englantilaiset ovat irlantilaisia!" — Ja onhan myönnettävä, että hän on syntyperältään irlantilainen, Dublinissa irlantilaisista vanhemmista syntynyt, vaikka Lontoo tuntuu hänet nielleen melkein kokonaan.
Silloin, ensikerran hänet tavatessani, hän heti lunchin jälkeen vei minut saliin, vetäen esiin pöydälle paksun teoksen piirroksia.
"Tunnetteko ehkä noiden tekijän?" hän kysyi, ja totta kai tunsin Albert
Engströmin. Shaw kyseli hänestä yhtä ja toista ja kertoi kauan olleensa
Albert Engströmin hartaita ihailijoita. Eikä se ollutkaan ihme, sillä
heidän huumorissaan on monta yhtymäkohtaa.
Kysyin Shawlta, oliko hän aina ollut niin ankara kasviksien syöjä ja ehdottomasti raitis, kuin lunchia syötäessä oli käynyt selville. Hän vakuutti aina inhonneensa lihaa ja alkoholia, eikä hän liioin koskaan ollut katunut kauppojaan, että jätti ne ainaisiksi koskematta ja tyytyi kasviksiin ja veteen. Hän ei koskaan salaa sitä, että hän pitää itseään elävänä esimerkkinä siitä, kuinka vähän nero on riippuvainen alkoholin ja liharuokien kiihoituksesta.
Shawn asunto on lähellä Charing Crossin jättiläisasemaa, mutta hiljaisen sivukadun varrella, jonne melu Charing Crossilta ja Strandilta ei kuulu. Ikkunoista näkyy Thames-virta ja vihreitä puutarhoja. Se on kosteikko erämaassa.
Häntä pidetään hyvin rikkaana ja samoin hänen vaimoaan. Tietysti hänellä on hyvin suuret tulot kirjoistaan, ja tähän aikaan tuskin kukaan siinä suhteessa vetänee vertoja hänelle. Totta kyllä on, että Englannissa ja maissa, joissa englanninkieltä puhutaan, useinkin aivan mitättömät kirjailijat saavat suurempia tuloja kuin kunnolliset kynän käyttäjät. Surullisena esimerkkinä siitä on tuo kaiken arvostelun alapuolella oleva, myöskin Suomessa paljon suosittu kirjailijatar Elinor Glyn, jonka harvinaisen kehnot kirjat menevät kaupaksi miljoonittain.
Muutama vuosi sitten oli Timesissä varsin hauska kirjeenvaihto, joka kosketteli Shawn omaisuusveroa. Viranomaiset vaativat, että Shawn piti maksaa veroa myöskin vaimonsa tuloista, mutta Shaw sanoi, ettei hän voinut sitä tehdä, koska ei tiennyt, mitä tuloja vaimollaan oli. Häntä neuvottiin ottamaan siitä selko ja maksamaan vero, sillä jos hän kieltäytyisi maksamasta vaimonsa tuloista, saisi hän kahden kuukauden vankeusrangaistuksen. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään valituksen, jossa hän kertoi vakavasti kysyneensä vaimoltaan, kuinka paljon tuloja tällä oli, mutta vaimo kieltäytyi jyrkästi niitä ilmoittamasta. Shaw väitti sanoneensa, että hänen miesparkansa saa siis virua kaksi kuukautta vankilassa rouvan kovasydämisyyden tähden, mutta rouva oli vain nauranut ja sanonut, että nuo kaksi kuukautta voivat olla G.B.S:lle sangen terveelliset. — Yleisö ei koskaan saanut tietää, kuinka tuo hauska juttu loppui. Se vain on varma, että Shaw ei koskaan saanut uhattua vankilarangaistusta. Luultavasti viranomaiset saivat sopia asiasta suoraan rouva Shawn kanssa.
Shaw on vähän väliä "näkyvissä" sanomalehdissä, ja siitä voi olla varma, että vaikka ei luettaisi mitään muuta, niin luetaan ainakin kaikki, mitä Shaw kirjoittaa taikka mitä Shawsta kirjoitetaan. Mutta yksi asia on aivan selvä: Ei pidä koskaan pyytää Shawn apua sellaisissa tapauksissa, joista sitten kirjoitetaan sanomalehdissä. Hän inhoaa kaikesta päättäen kaikkea kiitollisuutta julkisuudessa ja välttää sen tavallisesti hyvin humoristisella tavalla. Muistan hyvin erään tapahtuman, johon myöhemmin tulin hiukan sekoitetuksi. Lontooseen tuli eräs venäläinen pakolainen, joka oli ampunut Venäjän opetusasiainministerin, koska tämä oli pieksättänyt muutamia satoja moskovalaisia ylioppilaita. Nuori vallankumouksellinen oli hirveän hermostuneessa tilassa ja suuresti avun tarpeessa Lontooseen tullessaan. Muutamat hänen ystävänsä arvelivat, että olisi paras, jos hänet saataisiin lähetetyksi Amerikkaan, jossa hän ehkä voisi aloittaa elämänsä uudestaan. Siinä tarkoituksessa joku kirjoitti Shawlle ja pyysi Shawlta matkarahoja, luvaten ikuista kiitollisuutta. Jokainen, joka hiukankin tunsi Shawta, tiesi, että se oli varmin keino estää häntä mitään tekemästä. Niin olikin. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään vastauksen, joka alkoi näin: "Mistä syystä te pyydätte minua auttamaan tuota nuorta mielenkiintoista ministerinsurmaajaa muuttamaan Amerikkaan? Olen varma, että hänellä olisi tarpeeksi työtä Lontoossa…"
Kohtalo johdatti minut myöhemmin Shawn luo puhumaan samasta henkilöstä. Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen tavannut Shawn aivan kahden kesken. Kokemus oli mitä mielenkiintoisin. Shawsta oli kokonaan kadonnut kaikki teatterimaisuus, kaikki "olevinaan olo". Hän oli luonnollinen, vaatimaton, sydämellinen, avulias mies, täynnä hyvää tahtoa ja elämän ymmärtämystä. Minulla oli pieni suunnitelma, kuinka tuota onnetonta olentoa parhaiten voitaisiin auttaa, ja Shaw hyväksyi sen täydellisesti. Se, mikä minua eniten liikutti, oli hänen lupansa, taikka melkeinpä pyyntönsä, että käyttäisin vapaasti hänen nimeään, milloin vain luulin, että siitä olisi jotakin apua. Tietysti sellaisesta nimestä oli paljon apua, ja työtä saatiinkin vihdoin kyseessäolevalle henkilölle.
Olen tavannut Shawn useita kertoja sen jälkeen, mutta en koskaan kahdenkesken. Ja heti paikalla, kun kolmas henkilö on läsnä, muuttuu Shaw kuin taikaiskulla. Hän sanoo sukkeluuksia, paradokseja, hän näyttelee. Kahdenkesken ei maksa vaivaa näytellä ja loistaa sukkeluudellaan, varsinkaan jos toinen ei ole mikään merkkihenkilö, vaan ainoastaan vaatimaton ja tuntematon "tavallinen ihminen". Totta on toiselta puolen, että Shawn näytteleminenkin ja "olevinaan olo" on luonnollista — niinkuin hyvän näyttelijän aina on. Chesterton sanoo jossakin esseessään, että Shawn huumori ei ole koskaan mitään vanteen läpi hyppimistä taikka päällään seisomista, vaan aivan luonnollisesti pulppuavaa hyvää tuulta ja sukkelaa huomiokykyä. — Mutta sittenkin on mielessäni aina säilynyt kirkkaimmassa muistossa tuo lyhyt puolituntinen, jolloin sain yksin puhella Shaw-ihmisen kanssa.
Tätä kirjoittaessani satuin lunchille Shawn hyvän ystävän, lady M:n kanssa, jolla on suuri maatila Irlannissa, aivan lähellä Shawn kesäasuntoa, ja jonka tiesin tunteneen Shawn vuosikymmeniä. En malttanut olla kysymättä häneltä, oliko hän huomannut tuota omituisuutta Shawssa, että hän aina "näytteli" ollessaan useamman seurassa. Lady M. vastasi hymyillen, että totta kai hän oli sen huomannut, eikä ainoastaan huomannut, vaan oli siitä kerran puhunutkin Shawlle. Shaw oli heti myöntänyt, että niin oli asian laita, mutta oli puolustautunut sillä, että ihmiset suorastaan vaativat sitä häneltä. Jos Shaw pyytää jonkun luokseen ja käyttäytyy aivan kuin kuka tahansa tavallinen ihminen, on se aina suuri pettymys hänen vieraalleen, joka tietysti odottaa saavansa kuulla jonkin sukkelan paradoksin taikka nauruhermoja kiihoittavan huomautuksen. — Lady M. oli aivan samaa mieltä kanssani siitä, että vasta silloin voi tuntea, kuinka inhimillisen suuri ja sydämellinen Shaw on, kun joskus sattuu saamaan hänet kahdenkesken. Seikka, jonka useammin kuin kerran olen pannut merkille tämän yhteydessä, on se, että rouva Shaw aina istuu aivan vakavana eikä ole kuulevinaankaan, kun Shaw "näyttelee" ja huvittaa kuulijoitaan.
Vaikka onkin vallan harvinaista saada Shaw kahdenkesken, on sitä tavallisempaa saada kuulla häntä suuressa seurassa. Hän on puhujana eniten suosittu Lontoossa. Piletit on hankittava aikoja ennen, jos mieli saada hyvän paikan. Hänen äänensä on hyvin kantava, ja hän voi nopeasti sovittaa sen luentosalin vaatimusten mukaan, niin että tavallisesti voi kuulla joka tavun vaikka missä salin sopukassa. Mutta on melkein yhtä tärkeätä nähdä hänen alituisesti vaihtelevat ilmeensä, jotta voisi puheesta, kuten kirjoistakin, lukea "rivien välistä". Muistan hyvin, miltä hän näytti entisaikoina, vanhan maailman aikana, ennen sotaa. Pitkä, solakka, puettu tiukkaan ruskeaan samettitakkiin, punainen tukka ja pitkä, punainen parta. Siihen aikaan hän aina mielellään koetti näyttää mefistomaiselta, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että hiukset joskus törröttivät sarvimaisesti, kuten Mefistolla ainakin. Ja kun hän astui puhujalavalle, oli jo koko kuulijakunta naurun vallassa, ennenkuin hän oli ennättänyt vielä suutaan avata. Kuinka hyvin tuollaisissa tilaisuuksissa saattoi ymmärtää, että hän oli tottunut näyttelemään, sillä varmaan ihmiset odottivat, että hänen piti olla sukkela, ja ellei hän sitä ollut, oli se suuri pettymys. Sukkeluus ja vastustamaton huumori olivat hänen voimallisin aseensa, mutta niissä oli myöskin hänen kouraantuntuva heikkoutensa. Voima oli siinä, että hän aina sai sanojansa kuulemaan niin paljon väkeä kuin huoneeseen mahtui, ja nämä hän hallitsi kokonaan. Heikkous oli siinä, että kaikki pitivät hänen esitelmiään loistavina henkisinä ilotulituksina, ja että hyvin harvat vain aavistivat, että niihin sisältyi usein mitä vakavin, järkyttävin totuus, usein syvän murhenäytelmän pohja. Muistan erään esitelmän, joka kaikesta päättäen Shawsta itsestäänkin tuntui mitä kiusallisimmalta. Kuten tavallisesti yleisö puhkesi hurjiin kättentaputuksiin ja nauruun heti, kun hän astui esitelmälavalle. Shaw ei vetänyt suutaan nauruun, vaan näytti hyvin vakavalta. Mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä Shaw näyttää aina vakavalta, silloinkin, kun hän kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kun hän vihdoin pääsi alkamaan, hän sanoi tahtovansa puhua hyvin surullisesta asiasta ja pyysi, että kuulijat muistaisivat sen eivätkä nauraisi, sillä siihen ei ollut tällä kertaa syytä. (Uusi naurunpuuska yleisössä!) Shaw näytti tuskastuneelta ja sanoi tahtovansa kertoa siitä sanomattomasta kurjuudesta, joka vallitsi juuri silloin Dublinissa. Suurin osa yleisöä hymyili, ja oli aivan selvää, että he ajattelivat: kyllä me sinut, vanha ilveilijä, tunnemme ja tiedämme hyvin, että tämä on vain pikkuinen temppu, jolla koetat viedä meitä harhaan! — Mutta Shaw oli tosissaan. Huumori oli poissa, mutta sen sijaan esitelmä kyllä sisälsi paljon mitä pistävintä satiiria — ja yleisö oli tyytyväinen, vaikka hiukan epävarma siitä, miten tuo kaikki oli ymmärrettävä.
Gilbert Chesterton, joka mielestäni sittenkin parhaiten on Shawsta kirjoittanut, väittää, että Shaw on aina vakava ja tarkoittaa vakavasti joka sanan, jonka hän sanoo tai kirjoittaa. Chesterton on itse paradoksien mestari, niin että hänen arvostelunsa on otettava hiukan varovaisesti, mutta uskon kyllä, että hän on pääasiassa oikeassa.
Useat Shawn teorioista tuntuvat naurettavilta siksi, että ne ovat suunnatut vanhoja, vuosisatoja opittuja väitteitä vastaan, vaikka eivät silti ole aivan yksinomaan Shawn keksimiä. Yksi hänen lempiopeistaan on se, että miehen ja naisen suhteessa nainen on se, joka valitsee uhrinsa ja saattaa sen pauloihinsa, eikä suinkaan mies, joka muka löytää naisen ja asettuu hyökkäysasentoon, kunnes saa valittunsa. Hän väittää, että luonnollinen tila on se, että nainen koettaa päästä naimisiin niin pian kuin suinkin, ja mies koettaa pysyä naimattomana niin kauan kuin suinkin. Hän kyllä ei usko miehen lujuuteen siinä suhteessa kovinkaan paljon, vaan arvelee, että jos nainen on jonkun valinnut ja aloittaa hyvin suunnitellun ja järjestetyn saartoliikkeen, niin tuskinpa mikään mies pääsee pakoon, vaan joutuu ennemmin tai myöhemmin auttamattomasti satimeen.
Moni on kysynyt, kuinka Shaw itse, joka tuon asian niin tarkkaan tunsi, kumminkin joutui saman kohtalon alaiseksi. Shaw itse kertoo, että hän oli sairaana ja hänen tuleva vaimonsa hoiti häntä. Kun hän sitten kokonaan parani, huomasi hän olevansa naimisissa. Hän ei tiedä, kuinka se oikeastaan tapahtui.
Olen kumminkin aivan vakuutettu siitä, että Shaw saa olla ainaisesti kiitollinen vaimolleen, että tämä "otti" hänet, tapahtuipa se ottaminen sitten vastoin Shawn tahtoa tai hänen myöntymyksellään. "Ihminen ja Yli-ihminen" mielestäni antaakin Shawn vastauksen avioliittokysymykseen. Kun Anne Whitefield "ottaa" puoleksi väkisin Jack Tannerin, tämä ikäänkuin herää, ja me ymmärrämme, ettei mikään mahti maailmassa enää saisi häntä luopumaan Annesta. Ikävä vain, että Shawsta ei koskaan ole tullut "yli-ihmisen" isää. Hän uskoo vahvasti, että yli-ihminen on ihmiskunnan pelastaja, ja siihen päästään kehityksen kautta. Kehityksen edistämiseksi meidän on pyrittävä pidentämään ihmis-ikää niin paljon kuin mahdollista. Metusalem on oleva ihanteemme. — Hän ei koskaan anna selvää vastausta, millaiseksi hän on ajatellut yli-ihmisen, mutta Zarathustra se tuskin lienee. Shaw eroaa joka suhteessa liian paljon Nietzschestä, vaikka oli aika, jolloin hän tuntui lähenevän Nietzscheä niin paljon, että moni kysyi itseltään, mihin suuntaan hän lopullisesti oli menevä, sosialismiinko vai anarkismiin. Hänestä tuli sosialisti, mutta yhä vieläkin sattuu tapahtumia, jolloin jäämme kysymään, missä oikeastaan ollaan ja mitä hän tarkoittaa.
Muutamia kuukausia ennen näiden rivien kirjoittamista, syystalvella 1925, kuuntelin erästä hänen esitelmäänsä, jossa hän usein käytti itsestään sanoja: "kommunistit, sellaiset kuin minä", j.n.e. Se ei ollut leikkiä, vaan hän varmaan tarkoitti mitä sanoi. Uskon, että hän uskoo olevansa kommunisti, ja hänen oppinsa onkin usein puhdasta kommunismia. Olen kuullut hänen selittävän, että kaikki yksityisomaisuus, olipa se sitten millaista tahansa, "vaikka teidän sateenvarjonne", on väärää, mutta hän ei tietääkseni ole koskaan tehnyt mitään yksityisomaisuuden poistamiseksi, Samoin hän pari vuotta ennen sotaa kerran esitelmässään selitti, kuinka lapset ylimalkaan olisi kaikki kasvatettava yleisissä kasvatuslaitoksissa. Ääni kuulijakunnasta huusi silloin: "Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole isä." — "Niinhän se on", vastasi Shaw, "mutta jos olisin isä, sanoisitte varmaan: Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole äiti." Hän sai naurajat puolelleen, mutta ei ainakaan silloin kukaan ottanut hänen esitelmäänsä aivan todesta. Ja hiukan vaikeata on myöskin uskoa hänen omaisuutta koskevaa kommunismiansa, sillä hän istuu vallan rauhallisesti omassa rikkaassa ja mukavassa kodissaan, eikä häntä lähellä oleva kurjuus tunnu hänen rauhaansa häiritsevän.
En voi sille mitään, että minusta tuntuu, kuin tuo hänen viimeaikainen kommunisminsa, joka ilmenee yksinomaan sanoissa, mutta ei koskaan teoissa, olisi saanut alkunsa kahdesta syystä: Shawhon on selvästi vaikuttanut tuo ainainen hälinä venäläisestä paratiisista, ja toiseksi Shaw on vanha. Tämän viimeisen seikan sanon suurella surulla, sillä Shawn ei koskaan pitäisi tulla vanhaksi. Tuon vanhuuden huomasi jokainen Shawn ystävä muutamassa Shawn äsken pitämässä esitelmässä, jossa hän puhui "vapaudesta" siten, että ei kukaan oikeastaan saanut selville, mitä hän tarkoitti. Kun kyselyjen aika tuli, kysyi joku kuulijoista, mitä hän arveli Venäjän nykyisestä hallituksesta. Shaw tuntui nolostuvan ja vastasi: "No niin, he tarkoittavat hyvää!" Missä oli entinen Shaw, joka ei koskaan niin loistanut kuin juuri kyselyjen aikoina esitelmien jälkeen, jolloin hänen vastauksensa otettiin vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla ja hyvä-huudoilla, sillä niiden sukkeluus, niiden huumori oli vastustamatonta. Shaw sanoo, että köyhänä pysyminen on rikollista, mutta aivan yhtä suurella syyllä voimme sanoa, että Shawn vanhentuminen on rikollista.
Eräässä Shawn ystäväpiirissä puhelimme Shawn vanhentumisesta, ja joku läsnäolijoista huomautti, että sekin ilmeni vain silloin tällöin. Orleansin Neitsyen kirjoittaja ei ole vanha. Tottahan sekin on. Se on merkillisen "nuori" näytelmä, eikä siinä suinkaan tunnu mitään tekijän vanhuuden merkkiä.
Sain tilaisuuden kerran puhua Shawn kanssa juuri tästä näytelmästä, ja hän kertoi koettaneensa lukea Jeanne d'Arc'ista kaiken kirjallisuuden, mitä käsiinsä sai, ja käyttäneensä niin paljon kuin mahdollista historian omia sanoja. Kysyin, mitä hän arveli Schillerin näytelmästä, ja hän nauroi iloisesti ja sanoi, että jos olisi pakko valita, niin hän kumminkin ennemmin valitsisi Voltairen esityksen sankarittaresta.
Shawta on kohdannut sama onnettomuus kuin useita muitakin neroja, se, että kun heidän neronsa on tullut yleisesti tunnustetuksi, kaivavat innokkaat ihailijat esiin kaikki aikaisimmatkin yritykset ja julkaisevat ne uudestaan. Shawn aikaisimmat nuoruudenromaanit ovat taas kirjakauppiaiden pöydällä. On kyllä myönnettävä, että niissä on paljon mielenkiintoista, mutta kaiken sen, mikä niissä ansaitsee huomiota, hän on sanonut myöhemmin paljon selvemmin ja paljon voimakkaammin. Myöntäkäämme nyt kerta kaikkiaan, että Shaw ei ole romaanikirjailija, vaan näytelmäkirjailija. Sillä alalla hän on kotonaan.
Omituisena seikkana mainittakoon, että Shaw ei itse keksinyt sitä, että hän oli luotu näytelmäkirjailijaksi, vaan sen keksi nerokas Ibsenin teosten kääntäjä, William Archer. Archer tuli muutamana päivänä Shawn luo ja kysyi, eikö Shaw tahtonut yrittää yhdessä hänen kanssaan kirjoittaa näytelmää. Shaw suostui, ja Archer, joka tunsi Shawn huumorin, ehdotti, että he kirjoittaisivat huvinäytelmän, sellaisen, joista englantilaiset vielä tänä päivänäkin niin paljon pitävät. Mutta kuinkas kävi! Shaw kyllä istui heti ankaraan työhön, mutta näytelmästä ei tullutkaan mikään Charleyn Täti, kuten Archer oli aikonut, vaan syvää satiiria uhkuva yhteiskunnallinen draama "Widowers' Houses". Se ei ole Shawn parhaimpia, mutta se auttoi Shawta löytämään itsensä. Siitä lähtien Shaw jätti muut kaunokirjalliset muodot ja antautui näytelmäkirjailijaksi. Shawlta kysyttiin kerran, oliko totta, että hän oli joskus kirjoittanut runojakin. Shaw vastasi, että hän kyllä kerran kirjoitti runon, sillä asian laita oli niin, että hänen kustantajansa välttämättömästi määrättynä päivänä tarvitsi vissin määrän käsikirjoitusta, eikä Shawlla mitenkään ollut aikaa kirjoittaa mitään suorasanaista, ja silloin hän hädissään kirjoitti runon.
Kerran tapasin Shawn luona hänen teoksiensa ruotsalaisen kääntäjän tohtori Hugo Vallentinin. Shaw kysyi, olinko lukenut hänen teoksiaan ruotsiksi, johon minun täytyi vastata kieltävästi. Silloin hän kertoi jonkun hänelle sanoneen, että Vallentinin käännökset olivat niin hyviä, että oikeastaan pitäisi kaikki näytelmät kääntää uudestaan englanninkielelle Vallentinin ruotsalaisesta käännöksestä! Miellyttävän näköinen, tummaverinen Vallentin koetti parhaan kykynsä mukaan torjua noin ylenmääräistä kiitosta. Shawn teokset ovat tietysti hirveän vaikeita kääntää, kuten kaikki sellaiset teokset, joissa täytyy lukea rivien välistä melkein yhtä paljon kuin itse riveiltä. Kaikille eurooppalaisille kielille ne kumminkin ovat käännetyt ja monelle aasialaiselle kielelle myöskin.
Englannissa on päästy siihen kehitysasteeseen, että suurmiehet ja yleensäkin ihmiset, joilla on paljon työtä, eivät itse jouda vastaamaan kirjeisiin, vaan jättävät sen sihteeriensä tehtäväksi. Shaw on siinä suhteessa loistava poikkeus, sillä hän vastaa aina itse henkilökohtaisiin kirjeisiin. Hänen käsialansa on hyvin pientä, mutta erittäin selvää. Se on melkein kuin kokoelma pieniä, pyöreitä helmiä, joita on asetettu perättäin suoriin riveihin, lyhyin väliköin siellä täällä. Kirjeissä on aina shawmainen sävy, olivatpa ne kuinka lyhyitä tahansa. En voi ajatellakaan, että Shawn kirjeet koskaan voisivat tuottaa tuskaa ja haavoittaa, mutta iloisen hymyn ne nostattavat huulille ja hyvän mielen sydämeen.
Hirveänä, mustana painajaisena tulee joskus vielä mieleen vuosi 1919 Helsingissä. Ihmisissä tuntui olevan raivo valaa myrkkyä, haavoittaa, repiä rikki maine, tahrata kunnia… Siitä saivat tietysti etupäässä kärsiä ne, jotka syystä tai toisesta olivat heikkoja eivätkä voineet puolustautua. Tuli sitten Helsingissä käymään englantilainen sanomalehtimies, joka sattui olemaan vanha tuttava. Kun hän läksi pois, pyysin häntä viemään terveisiä Shawlle ja kysymään erästä pientä seikkaa, joka koski yhtä hänen kirjaansa ja jonka tarkoitusta en ymmärtänyt. Olin jo siksi helsinkiläistynyt, etten tietysti odottanut mitään vastausta. Iloni oli siksi suuri, kun vallan pian sain pienen kirjelipun, jonka kuoressa jo tunsin Shawn helmeilevän käsialan. Kirje alkoi näin: "Yhteinen ystävämme C.S. kertoi minulle, että te olette vielä elossa. Se on suuri ennätys…" Kuinka hyvältä tuo leikillinen, erittäin shawmainen tervehdys tuntui!
Shaw, kuten muutkin brittiläiset kirjailijat, on myöskin poliitikko. Pienten kansojen asiassa hänen kantansa on selvä. Hän on valmis käyttämään terävää kynäänsä niiden puolustukseksi, milloin vain tarvitaan. Se on juuri tätä nykyä meille tärkeä seikka, kun kaikkien englantilaisten sydämissä hiljalleen ja hyvin salassa piilevä imperialismi alkaa yhä selvemmin esiintyä. Luulen, että Shawn selvään pienten kansojen suosimiseen on syynä se, että hän sittenkin ja huolimatta lontoolaisuudestaan puhuu vallan totta kehuessaan olevansa irlantilainen. Irlantilaiset ymmärtävät aina pikku kansojen huolia. Pohjoismaista Shaw tuntee hyvin Ruotsin, jossa hän on vieraillut. Vallentin-vainaja oli Shawn hyvä henkilökohtainen ystävä, ja varmaan on paljon hänen ansiotaan, että Shaw niin suurella mielenkiinnolla aina puhuu Ruotsista.
Seuraelämään Shaw ei ota osaa. Vallan turhaan ylhäiset herttuattaret ja muut rikkaat tyhjäntoimittajat koettavat saada häntä kutsuihinsa. Ellei kohtelias kielto auta, vastaa hän vihdoin niin jyrkästi, että he kadottavat kaiken halun pyytää häntä uudestaan. Sitten tavallisesti seuraa kauhistunut valitus siitä, että Shaw on niin paha ja epäkohtelias! Niin hän kylläkin on. Mutta sattuu joskus, että joku hänen vaatimaton ystävänsä saa vastaanottaa kodissaan tuon komearyhtisen suurmiehen. Tukka ei ole enää punainen, vaan lumivalkea, ja samoin partakin ja tuuheat kulmakarvat. Mefistomainen hymykin on kadonnut, mutta silmissä on vielä vastustamatonta huumoria. Hän on entisestään ikäänkuin lauhtunut ja oppinut, ei ainoastaan ymmärtämään, vaan myöskin anteeksiantamaan. Kymmenen vuotta sitten Shaw ei olisi voinut kirjoittaa Orleansin Neitsyttä. Nyt hän voi.
Shaw on vielä täysissä voimissa ja ankarassa työssä. Voineeko hän koskaan saavuttaa Metusalem-ihannettaan, kaikista ankarista elämäntavoistaan huolimatta — sen saa aika näyttää. Me voimme vain toivoa, että hän voi ennättää hiukan lähemmäksi sitä ihannetta kuin me muut kuolevaiset.
Kun Shaw kerran kaatuu, kaatuu jättiläinen, ja jysähdys kuuluu yli maailman.