WILLIAM MORGAN SHUSTER.
Oli kirkas, päivänpaisteinen kevät Lontoossa, vuonna 1911. Meitä oli pieni ryhmä teetä juomassa parlamentin terassilla. En voi koskaan astua tuolle historialliselle paikalle muistamatta kaskua, jonka parlamentin jäsenet mielellään kertovat muukalaiselle. Vanha John Burns oli pyytänyt teelle erään hyvin itsetietoisen amerikkalaisen neitosen, joka oli ensikertaa Lontoossa ja mielellään ilmaisi mielipiteensä siitä, kuinka kaikki vanhassa Euroopassa oli ala-arvoista Amerikkaan verraten. Niinpä hän nytkin katseli hieman pilkallisesti hymyillen terassin ohitse virtaavaa Thamesia. "Tuoko se nyt on se teidän kuuluisa Thamesinne? Pyh! Eihän se ole virta eikä mikään Mississippiin verraten!" — Siihen vastasi John Burns tyynesti: "Se on totta, Thames ei olekaan mikään virta, se on virtailevaa historiaa…"
Kuta useammin tuolla kuuluisalla terassilla olen istunut, sitä selvemmin olen tuntenut, kuinka oikeassa John Burns oli. Thames on virtailevaa historiaa, joka tuo mieleemme tämän ihmeellisen saaren kohtalot. Täällä yhtyy entisyys ja nykyisyys. Komea on Amerikan Mississippi, mutta liian matala. Korkealle kohoavat Amerikan pilvenpiirtäjät, mutta perustus on matalalla… Thames kuiskii historiaa ja maailman johtoa. Ilmakin terassilla väreilee historiaa, voimaa ja maailman johtoa. Ihminen tuntee olevansa juuri maailman nykyhistorian keskipisteessä, itse ajan sydämessä, jonka sykähdyksiä hän saa lyhyen hetken kuunnella.
Yksi isännistämme, parlamentin jäsen S., joka usein oli terävillä välikysymyksillään hermostuttanut hallitusta, alkoi selittää Persian kysymystä, jota juuri silloin pohdittiin sekä sanomalehdissä että parlamentissa:
"Täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että sir Edward Grey on harvinaisen viisas mies. Hän päästää Persiaan nuoren, tuntemattoman amerikkalaisen, josta ei ole mitään hyötyä Persialle, mutta erittäin suuri hyöty meille… Nuoren yankeen nimi on Shuster…"
"Selittäkää, mitä oikeastaan on tapahtunut…"
"Ymmärrättehän, että me aiomme niellä Persian? Ei tietysti sodan eikä riidan eikä muiden raakalaiskeinojen avulla, vaan hienosti, elegantisti, hitaasti, niinkuin niellään lasi samppanjaa…"
"Hyvä mr. S., jättäkää allegoriat ja sanokaa tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, kuinka asiat siellä tällä hetkellä ovat."
"Tiedättehän, että paras osa Persiaa on n.s. Englannin vaikutusaluetta ja lähinnä paras Venäjän vaikutusaluetta. Näiden välillä on kappale erämaata, jossa persialaiset itse saavat vaikuttaa mikäli jaksavat. Maan raha-asiat ovat toivottomassa tilassa, ja jokainen koettaa hyötyä vointinsa mukaan ja haalia itselleen omaisuutta, niin kauan kuin vielä on jotakin varastettavaa… Mutta omituinen on ihmisluonto. On aina ja kaikkialla olemassa parantumattomia uneksijoita ja idealisteja, jotka uskovat hyvään ja oikeaan ja rehellisyyteen ja uhrautuvaisuuteen ja ties mihin. Niitä oli Persiassakin, ja he päättivät, että oli tehtävä viimeinen ponnistus maan pelastamiseksi taloudellisesta ja siveellisestä perikadosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada maan raha-asiat jonkinmoiseen kuntoon. Käännyttiin Amerikan puoleen ja pyydettiin sieltä asiantuntijaa, joka osaisi neuvoa, kuinka olisi meneteltävä, jotta maa taas alkaisi tulla toimeen omillaan. Amerikka esitti sinne lähetettäväksi nuoren miehen, jonka nimi oli Morgan Shuster. Meidän hallituksemme ja Venäjä antoivat heti siunauksensa. Antaa lasten leikkiä, niin heillä on hyvä mieli… Sitten tulee meidän vuoromme…"
"Mutta jos hän onnistuu tehtävässään ja Persia elpyy elämään omaa elämäänsä…"
"Anteeksi, mutta te oletatte mahdottomuuksia."
"Tarkoitatteko, että tuollainen tehtävä ylimalkaan käy yli ihmisvoimien?"
"En. Ei mikään tehtävä ole mahdoton, mutta tämä erikoistehtävä on niin vaikea, että sitä täyttämään tarvittaisiin ensiluokan nero, henkilö, jolla ei ole ainoastaan mitä kirkkain järki, vaan myöskin perinpohjainen kokemus ja harvinainen antaumus työhönsä sekä sellainen rohkeus, etteivät häntä yhtään peloita ne lukemattomat murhayritykset, joilla epäilemättä koetetaan hänen elämäänsä siellä vilkastuttaa. Persialaiset ovat mestareita sellaisissa hommissa… Ei, kyllä minä mieluummin ottaisin noukkiakseni Otavan taivaalta otsakoristeeksi rouvalleni, kuin menisin Persian raha-asioita selvittelemään…"
"Mutta miksi ei mr. Shuster voisi olla juuri tuollainen ensiluokan nero, joka voi tuon tehtävän suorittaa?"
"Siksi, että silloin olisimme kuulleet edes joskus hänen nimeään mainittavan. Paitsi sitä hän on vallan nuori, tuskin 34-vuotias, eikä hänellä siis voi olla sitä kokemusta, jota tuollainen jättiläistyö vaatii. Ja sitten vielä toiseksi se, että Englanti ja Venäjä eivät koskaan olisi päästäneet häntä Persiaan, elleivät olisi syvästi vakuutetut siitä, että hän on aivan vaaraton, s.o. ettei hän voi saada Persian raha-asioita mitenkään parannetuiksi… Ymmärrättehän, että sellainen onnettomuus, että Persia yht'äkkiä saisi sotkuiset asiansa selville, estäisi sekä meitä että Venäjää nielemästä tuota lihavaa palaa. Se tarttuisi kurkkuun…"
Niin, totta oli, että Morgan Shusterin tulevaisuus Persiassa ei näyttänyt kovin valoisalta. Ja totta on myöskin, ettei hänestä alussa tiedetty juuri mitään Englannissa. Mutta tämä viimeksimainittu asia parani hyvin pian. Hänen nimellään näkyi olevan tavaton tunkeutumisvoima ihmisten mieliin. Sanomalehdet alkoivat kertoa hänen yrityksistään, ja pian päästiin siihen, ettei ollut ketään, josta niin paljon olisi puhuttu kuin Morgan Shusterista. Olen varma, että tähän oli osittaisena syynä englantilaisten tunnettu mielenkiinto urheiluun. Tuon nuoren miehen uhkarohkea yritys oli sekä henkistä että ruumiillista urheilua. Kolme kertaa häntä vastaan tehtiin murhayritys, ja joka kerta hän pelastui melkein kuin ihmeen avulla. Ja hymyillen ja pää pystyssä hän jatkoi työtään.
Sanomalehdistä sain pian tietää pääpiirteet hänen entisestä elämästään. Hän oli syntynyt 1877 Washingtonissa, saanut siellä kasvatuksensa, suorittanut lakitieteellisen tutkinnon ja palvellut ensin Amerikan sotaministeriössä. Myöhemmin hänet määrättiin evakuoimistoimeen Cubassa ja sitten Filippineille useanlaisiin tehtäviin. Siellä hän ensin tuli tullien ylihoitajaksi, sitten neuvoston jäseneksi, jonka toimena oli järjestää Filippinien hallinto. Hänen käsiinsä jätettiin koko opetusasiain hoito, ja hän perusti Filippinien ensimmäisen yliopiston.
Nuoresta iästään huolimatta hän oli ennättänyt tehdä paljon eikä siis ollut aivan niin kokematon kuin Englannissa ensin otaksuttiin, kun hänelle tarjottiin tuo mahdottomalta tuntuva toimi: Persian sotkuisten raha-asiain selvittäminen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja "viisaampi", olisi hän epäilemättä kieltäytynyt siitä puuhasta, kuten hän monta vuotta myöhemmin minulle naurahtaen myönsi. Mutta onneksi hän oli nuori ja täynnä uskoa ja seikkailunhalua.
Tavallisesti otaksutaan, että rahamaailma on niin kaukana romantiikasta kuin itä on lännestä, mutta nyt oli alkanut tarina, joka oli täynnä seikkailua ja itämaitten ihmeitä. Morgan Shusterin nimi lensi yli koko maailman, mutta ei missään se saanut aikaan niin kiihkeätä mielenkiintoa kuin Lontoossa. Tietysti. Lontoo on poliittisen elämän sydän. Harvoin olen tuntenut sen sydämen niin valtavasti sykkivän kuin kesällä 1911. Sanomalehdissä huomattiin pian kaksi päinvastaista suuntaa: toiset kiittivät, toiset moittivat. Hämäriä syytöksiä alkoi ilmaantua, varsinkin Timesiin, joka oli hallituksen vakavin äänenkannattaja. Morgan Shuster oli toiminut siten, että se oli Englannille ja Venäjälle epäedullista. Ei kukaan sanonut, että hän olisi rikkonut englantilais-venäläis-persialaisia sopimuksia, mutta hän oli rikkonut niiden "henkeä" vastaan. Shuster lausui julkisesti, että hänestä tuntui, kuin sekä Englanti että Venäjä pelkäisivät Persian raha-asiain selviämistä. Mutta sepä nostatti myrskyn. Eihän toki! Nuo molemmat suurvallat olivat tietysti täynnä hehkuvaa rakkautta Persiaa kohtaan ja toivoivat sille kaikkea hyvää, mutta tietystihän niiden täytyi hiukkasen ajatella myöskin omaa etuaan j.n.e. Shuster osoitti heille, että heidän oma etunsa selvästi vaati, että Persian taloudellinen kanta paranisi, jotta maa voisi helpommin täyttää sitoumuksensa sekä Englannille että Venäjälle. Hermostuneena vastattiin nuorelle miehelle, että tuo selvästi osoitti, että hän ei seurannut sopimuksien henkeä. Shuster pyysi kauniisti, että hänelle selitettäisiin, mikä tuo merkillinen "henki" oli, joka näkyi olevan täydellisessä ristiriidassa sopimuksien sanamuodon kanssa. Sanat hän oli kyllä ymmärtänyt ja niitä tarkkaan seurannut, mutta "henki" oli hänelle tuntematon.
Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea, kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani, mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin mahdollista.
Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita, tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu, ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet.
Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin, Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden 1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin, jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa.
Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa. Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista, parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen.
Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria, ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin, että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä? Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet alkavat, niin saamme kuulla!
Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat, kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty.
Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan. Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille sanova?
Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa?
Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna. Pitikö hänenkin murtua?
Kun puhe lakkasi, vallitsi ensin hetken äänetön hiljaisuus. Me olimme aivan kuin omin silmin nähneet palasen historiaa, olimme ikäänkuin itse kokeneet, kuinka vanha, jalo kansa kulkee kuolemaansa. Mielet olivat järkkyneet, ja vasta myöhemmin saatoimme osoittaa kiitollisuuttamme hänelle, joka oli meille Persian kohtalosta kertonut. Kun sitten suosionosoitukset puhkesivat esille, ne olivat siksi voimakkaat ja kestävät, etten koskaan ennen semmoista ollut Lontoossa saanut kokea. Kättentaputukset ja hyvä-huudot kaikuivat täydellä voimalla ja vakaumuksella, ja vihdoin nousivat kaikki seisaalleen laulamaan anglosaksilaisen maailman korkeinta ihastusta osoittavaa laulua "He is a jolly, good fellow", joka meidän tottumattomissa korvissamme kaikuu lievimmin sanoen naurettavalta. Mutta sinä iltana — se on myönnettävä — sekin osaltaan todisti, kuinka paljon me kaikki tunsimme, paljon enemmän kuin sanoin saatoimme ilmaista.
Vielä äskettäin, viisitoista vuotta tuon illan jälkeen, sanoi eräs silloisista läsnäolijoista, että tuo tapahtuma ei lähde pois mielestä, mikä kumma siihen sitten lieneekin syynä. Onhan kuultu puheita, ja hyviäkin puheita, sekä ennen että myöhemmin, mutta Morgan Shusterin puhe on yhä vielä ylinnä. Arvelen, että syy oli ehkä siinä, että se ei oikeastaan ollutkaan mikään puhe. Se oli vääryyttä vastaan kiihkeästi ponnistelevan ihmissydämen välitön mielenilmaisu.
Saman vuoden syksyllä läksin ensimmäiselle esitelmäkiertueelleni Amerikkaan, ja siellä tapasin melkein heti Morgan Shusterin. Sitten myöhemmillä matkoillani siellä olen joka kerta hänet tavannut, ja tullut ikäänkuin lähemmin tuntemaan hänet. Hän on mielestäni kuin kappale itse Amerikkaa. Kaikki ne ominaisuudet, joita muukalainen aina oppii rakastamaan Amerikassa — nuoruus, voima, seikkailunhalu, omituinen käytännöllisen järjen ja runollisen mielikuvituksen yhdistys, melkein lapsellisen naiivi rohkeus ja samalla liikemiehen viisas varovaisuus — kaikki nuo ominaisuudet ovat tulleet lihaksi ja vereksi Morgan Shusterissa. Mutta amerikkalaisuudestaan huolimatta hänessä on jotakin aivan erikoista, jota ei muutoin siellä toisella puolen Atlanttia löydä. Hän on hengittänyt ilmaa Omar al-Khajjâmin maassa, ja se on iskenyt merkin herkkään mieleen.
Samana kohtalokkaana vuonna 1912 Morgan Shuster julkaisi suuren kirjansa, "The Strangling of Persia", Persian kuristaminen. Siihen kirjaan hän on valanut kaikki toiveensa, kaikki katkerat pettymyksensä, lyhyenä työaikanaan Persiassa. Siinä hän myöskin ilmaisee, kuinka syvästi hän tunsi ja osasi katsoa tapahtumia persialaisten omilla silmillä. Koko kirja on sellainen, ettei sitä malta panna pois kädestään, kun sitä kerran on alkanut lukea. Kuinka tavattoman mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen kuvauksensa Persian naisten heräämisestä käsittämään, että isänmaa oli vaarassa ja että heidän apuaan tarvittiin nyt toisella tavalla kuin koskaan ennen.
Levisi huhu, että parlamentissa, medshlis’issa, oli monta jäsentä, jotka olivat valmiit uhraamaan Persian itsenäisyyden ja suostumaan Venäjän julkeihin vaatimuksiin. Naiset silloin, nuo huntupeitteiset, joita länsimaat luulevat veltoiksi, tietämättömiksi leluiksi, marssivat medshlisin rakennuksen edustalle, monella pistolit leveiden vaippojen kätkössä, ja vaativat miehiä täyttämään velvollisuutensa ja puolustamaan Persian itsenäisyyttä.
Naisilla on Persiassa useita voimakkaita valtiollisia seuroja, vaikka Idän tuntu on siksi vahva, että niiden täytyy olla salaisia. Usein sai Morgan Shuster tuntea niiden voiman, sillä ne olivat ottaneet hänet erityiseen suojelukseensa. Hän sai salaperäisiä varoituksia, kun vaara uhkasi, ja neuvoja, kun oli syytä otaksua, että hän muukalaisena saattaisi erehtyä. Hän ei koskaan kysynyt, mistä nuo sanomat tulivat, eikä koskaan tavannut suojelijoitaan, mutta varsin pian hän tuli käsittämään, kuinka viisasta oli aina seurata ohjeita.
"The Strangling of Persia" on merkillinen kirja, sellainen, jonka voi kirjoittaa vain kerran elämässään.
En voi kuvitella, että Morgan Shusterin seurassa koskaan voisi olla ikävä. Ainakin tiedän, että ne harvat hetket, jotka olen hänen seurassaan viettänyt, ovat aina olleet täynnä mielenkiintoa.
Muistan erään illan New Yorkissa, kun istuin hänen ja parin hyvän tutun kanssa syömässä päivällistä eräässä ravintolassa. Shuster oli iloisella päällä, kertoi kaskuja ja laski leikkiä. Äkkiä hän sanoi: "Tiedättekö, kun puhelen kanssanne, muistelen aina Filippinejä, ja kun ajattelen Filippinejä, muistan aina Suomea." Tietysti pyysin selitystä tuohon mielestäni hyvin merkilliseen ajatusyhtymään, ja hän kertoi syyn siihen:
Filippineillä piti hänen alituisesti kulkea paikasta paikkaan, ja tuo kulkeminen, kunnollisten teitten puutteessa, merkitsi ratsastamista. Mutta ratsastaminen taas oli mahdotonta päiväsaikaan paahtavan kuumuuden tähden. Siitä syystä hänen piti aina ratsastaa yöllä, kuutamossa, suurien palmumetsien läpi, ja mukanaan hänellä oli uskottu palvelija. Tuo palvelija oli hyvin omituinen mies. Päivällä häneltä oli melkein mahdoton saada sanaakaan suusta. Jos jotakin häneltä kysyi, vastasi hän yksitavuisesti, taikka ainoastaan nyökäyttämällä päätään. Mutta yöllä hän puhkesi puhumaan. Silloin hän kertoi, että toista olivat Suomen valoisat kesäyöt kuin nämä kummat, kuutamoiset yöt. Ja toista olivat puhtaat, helakanvalkoiset koivunrungot kuin nämä palmujen mustat pelätit. Ja siellä rastaskin lauloi kaiket yöt, kun ei ymmärtänyt oliko yö vai päivä… Mies oli näet suomalainen, ja ikävissään hänen piti joskus avata sydämensä, eikä sitä voi tehdä tropiikin paahtavan kuumina, kirkkaina päivinä, mutta yöllä oli helpompi…
Siitä jäi ainaiseksi Morgan Shusterin mieleen Filippinien mustarunkoiset palmut ja kummat kuutamoyöt sekä Suomen valkovartiset koivut ja valoisat kesäyöt, jolloin rastaskin lauloi.
Ja mitä tekee Morgan Shuster nyt? Hän on suuren kustannusliikkeen,
Century Companyn, johtaja New Yorkissa ja tunnetun kuukausijulkaisun
"The Century Magazine" toimittaja. Kirjoittaako hän usein Persiasta?
— Ei koskaan. Se sattui liian syvälle. Jotakin särkyi.
Äskettäin julkaistiin lordi Greyn — entisen sir Edward Greyn — muistelmat. Persian asiasta hän kertoo hyvin lyhyesti yhdellä sivulla, ja vaikutus on kuin pilkallinen hymähdys. Mitä liikuttaa häntä vanhan sankarikansan kohtalo? Hänellä oli oma politiikkansa, ainoa oikea, jonka "henkeä" Morgan Shuster ei ymmärtänyt…
Väkisinkin mieli kuohahtaa tuollaista lukiessa. Kirjoitin Morgan Shusterille ja kysyin, oliko hän siihen vastannut tai aikoiko vastata. Olin utelias kuulemaan mitä hän sanoisi. Saiko lordi Greyn typerän ylenkatseellinen kertomus hänen verensä liikkeelle, vai oliko Omar al-Khajjâmi hänelle opettanut, ettei maksa vaivaa rehkiä… Morgan Shusterin kirje tuli. "Ei maksa vaivaa minun vastustaa lordi Greyn 'historiallista' kuvausta… Minä sanoin sanottavani silloin, kun kirjoitin kirjani, ja olen pysynyt aika hyvin vaiti sen jälkeen."
Sinä voitit, Omar al-Khjjâmi! Tuskin lienee maailmassa milloinkaan kaivattu käytännöllisiä neroja niin paljon kuin nyt. Nyt tarvitaan väkeä luomaan uutta ja parempaa maailmaa sodasta säilyneistä sirpaleista. Luulisi, ettei Morgan Shusterin sallittaisi istua rauhassa kirjoja painattamassa, vaan että hänet pakotettaisiin astumaan esiin järjestämään, johtamaan ja vaikkapa taistelemaan, jos tarvitaan. Ei ole vielä kuulunut sitä herätyshuutoa, joka ajaisi — hänet liikkeelle.
Sellainen on maailma…