II.
Kevätaamu oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi punaraitaisten uutimien läpi Anna Hemmerin huoneeseen. Se oli kodikas ja lämmin huone. Pyöreä pöytä keskellä lattiaa ja sen ympäri pari korituolia ja vanhanaikuinen, matala kiikkutuoli ilman sivupuitteita. Seinän vieressä sohva ja kirjakaappi. Toisen ikkunan edessä suuri, mukava kirjoituspöytä.
Anna Hemmer istui matalassa kiikkutuolissa pää taaksepäin nojautuneena selkämystä vastaan. Kasvot olivat tavallista kalpeammat ja niiden ilme tuskallinen. Huulet olivat yhteen puristetut ja käsi piteli lujasti äsken avattua kirjettä.
Miksi kaikki tuo aikoja sitten ollut ja mennyt entisyys taas palautui hänen mieleensä? Tuo muistojen tulva oli tukahduttaa hänet. Eikö hän koskaan päässyt siitä erilleen.
Tyyni, arvokas Anna Hemmer, joka ei koskaan kiihtynyt, ei koskaan kiivastunut, joka oli kaikille kohtelias, ei kenellekään tuttavallinen — hän tunsi nyt niin polttavaa tuskaa että olisi tahtonut itkeä ääneen.
Hän kohotti päätään hitaasti mutta päättävästi. Tämä mahtoi olla vain hermostumista, liiallista rasitusta. Kyllä kaikki taas tulisi entiselleen, kunhan lukukausi loppuisi ja pääsisi lepoon.
Kirje putosi lattialle hänen sylistään. Hän nosti sen ylös ja luki sen vielä kerran:
Huhtikuun 2 p. 18—.
Rakas Anna!
Nyt pyytäisin vaivata sinua, rakas Annaseni, pienellä asialla, vaikka pelkään että tulen kovin myöhään. Kun setäsi viime kesänä kuoli, en jaksanut ajatella mitään muutoksia, mutta nyt kun ulkonaiset asiat taas ovat järjestetyt, alan käsittää, että Elsa on aivan oikeassa toivoessaan, että niin pian kuin mahdollista muuttaisimme Helsinkiin. Elsa voisi siellä jatkaa soitto-opintojaan ja käydä käsityökoulua sekä saada tilaisuutta moneen muuhunkin hyödylliseen kehitykseen. Prinsiipin kannalta tekisin väärin, ellen suostuisi hänen toivomukseensa. Paitsi sitä tuntuu minustakin oikein hauskalta taas päästä Sinun ja rakkaan Fredrik veljen läheisyyteen. Näinä kymmenenä vuotena, jotka olet ollut meiltä pois, olen aina sinua kaivannut, vaikka kyllä käsitän, että se oli Jumalan tahto ja että periaatteellisesti teit aivan oikein, kun läksit meiltä hoitamaan vanhaa isääsi. Mutta nyt, kuten sanoin, saamme taas yhtyä, ja siksi pyytäisin sinua vuokraamaan meille neljä tai viisi huonetta ja keittiön jossakin hauskassa kaupunginosassa ja — — —"
Kirje vaipui taas Annan polvelle. Hänen tätinsä, professori Hemmerin sisar, kauppaneuvos Huovisen leski, aikoi siis syksyllä muuttaa Helsinkiin tyttärensä Elsan kanssa.
Tuo kirje se oli, joka oli pakoittanut esille sen pitkän muistojen sarjan. Hänen täytyi läpikäydä kaikki taas, elää elämänsä uudestaan alusta alkaen tähän päivään asti, ja vanhat haavat, jotka jo olivat melkein umpeen kasvaneet alkoivat tihkua verta taas.
Hämäränä muistona häämöttivät lapsuuden ensi vuodet hänen mielessään. Rouva Huovinen oli ottanut lapsi raukan kasvattaakseen kun äiti oli kuollut antaessaan hengen tyttärelleen. Tyynesti, ilman suruja ja melkein ilman ilojakin kului Annan lapsuus tädin luona etäisessä pikkukaupungissa.
Täti oli naimisissa varakkaan, pullean, hyväluontoisen kauppaneuvos Huovisen kanssa. Vuosien vieriessä oli heille syntynyt kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä. Anna ei koskaan voinut täyttää sitä tyhjyyttä, joka sen perästä tuli taloon.
Rouva Huovinen eli "komesrotinna", kuten hän vaati palvelijoitaan sanomaan, oli hyvin toimelias ja reipas nainen ja täynnä periaatteita, joita hän innokkaasti koetti teroittaa ympäristöönsä. Sanat "periaate" ja "prinsiippi" kaikuivat aina Annan korvissa, kun täti johtui hänen mieleensä.
Mutta sydän suli lämpöiseksi, kun hän muisti setä vainajaansa. Ukko Huovinen oli itse hyväluontoisuus ja piti Annasta kuin omasta lapsestaan. Eikä hän sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ankarin moite, minkä Anna koskaan kuuli hänen lausuvan huolimattomille konttoristeille, oli tämä; "Ei sinusta mies parka ole muuanne kuin yliopistoon". Ja silloin piti kaikkien muiden nauraa, sen ukko vaatimalla vaati. Annan suu meni vieläkin hymyyn tuota muistellessa. Asian laita oli se, että ukko Huovinen ennen nuorena oli kolme kertaa yrittänyt ylioppilaaksi, mutta saanut joka kerta latinan kirjoituksessa reput. Siitä lähtien hän halveksi yliopistoa koko sydämestään.
Mutta vaikka hän olikin epäonnistunut lukuhommissa, oli hän sitä paremmin onnistunut tukkihommissa ja koonnut itselleen aimo omaisuuden.
Annalle hän oli hyvin hyvä ja koetti hankkia hänelle kaikenlaisia pikku iloja. Mutta koska kauppaneuvoksen valta kotona oli sangen rajoitettu, ei hän juuri paljoa aikaansaanut. Anna sai kumminkin kaipaamaansa ystävyyttä ukko Huoviselta, ja tuo muisto oli vieläkin kirkkaimpia hänen lapsuutensa ajoilta.
Annan oltua kymmenen vuotta kauppaneuvoksen kotona, syntyi Elsa. Se oli sanomaton ilo vanhemmille, ja siitä lähtien heidän ja koko talon väen päähuolena oli varjella Elsaa sekä ruumiin että hengen puolesta. Elsa oli heikko lapsi, ja vanhemmat vapisivat pelosta, että hänkin otettaisi pois heiltä, kuten hänen kolme edeltäjäänsä, mutta niin ei käynyt. Elsa kasvoi ja vahvistui sekä johti vähitellen koko taloa. Rouva Huovinen ei tosin vähääkään väistynyt prinsiipeistään, mutta hän osasi aina erinomaisen hyvin sovelluttaa ne Elsan tahdon mukaan.
Siinä ympäristössä kului Annan lapsuus ja ensi nuoruus. Heti Elsan tultua maailmaan Anna vaistomaisesti käsitti, että nyt hän oli "iso tyttö", jonka piti itse hoitaa itsensä. Maailma oli olemassa Elsan tähden. Anna oli yksin.
Sitten 16-vuotisena hän lopetti pikkukaupungin tyttökoulun. — Niin olipa siitä aikoja nyt. — — —
Ja sitten — — sitten kului aika hiljalleen, kunnes hän täytti 20 vuotta. — — —— — — — — — — — — — — — —
Anna nousi äkkiä pystyyn ja pani kirjeen pöydälle. Ei, sen kauemmaksi ajatukset eivät saaneet harhailla. Se oli elämän loppu se. Se mikä sitten seurasi, oli mustaa, pahaa unta.
Mutta voi kuinka kauan sitä unta oli kestänyt!
Mutta sitten vihdoinkin oli tyynempi aika tullut. 10 vuotta hän nyt oli asunut isänsä kanssa ja elämä kulki hiljaista kulkuaan. Niin, jos se oli elämää tämä.
Mutta ainakin se oli olemista, rauhallista olemista.
Tuskin hän itsekään ymmärsi mitä hän teki, kun hän 10 vuotta sitten äkkiä oli isälleen kirjoittanut sen kirjeen, jossa hän pyysi päästä isän luo. "Elä kysy syytä", kirjoitti hän, "mutta salli minun nyt tulla luoksesi. En rasita sinua enkä häiritse sinua töissäsi, mutta salli minun tulla, isä, elä kiellä tätä pyyntöäni."
Professori oli juuri lähdössä ulkomaille, kun Annan kirje tuli. Hän aavisti, että tytär nyt oli kaiken sen avun tarpeessa, minkä isä saattoi antaa ja hän päätti ottaa Annan mukanaan ulkomaille. Ei hän kysynyt syytä, eikä Anna mitään selittänyt.
Täti Huovinen nähtävästi aavisti yhtä ja toista, koska hän ylenpalttisella hienotuntoisuudella alituiseen selitti, kuinka hyvästi hän ymmärsi, että Anna tahtoi lähteä vanhaa isäänsä hoitamaan, ja tuo tuntui, tiesi miksi, nöyryyttävältä.
Ei ollut Anna oikeastaan muuta tahtonut kuin päästä pois noilta tutuilta seuduilta. Eikä hän muuta saanutkaan.
Professori kohteli tytärtään alussa oudolla arkuudella. Anna oli äitinsä näköinen ja johti professorin mieleen tuon lyhyen onnen ajan ja sitä seuraavan kipeän tuskan. Se häiritsi hänen levollista työtään ja uhkasi muuttaa koko hänen elämänsä suunnan. Omatunto käski häntä tekemään jotain tyttärensä hyväksi, mutta mitä? Mitä hän, yksinäinen vanha mies, osasi tehdä tasoittaakseen elämän tietä tuolle nuorelle, kalpealle tytölle, joka oli hänen sydäntään niin lähellä?
Mutta pian kyllä huomasi professori, että Anna oli sitä kiitollisempi jota vähemmin häntä huomattiin. Hän pyysi hiljaisuutta ja rauhaa vain. Ja professori vajoutui vähitellen takaisin kirjoihinsa.
Anna ryhtyi myöskin pian työhön, sillä työ tuotti viihdytystä.
Huovisen perheessä hän ei ollut tietänyt mitään rahahuolista, mutta isänsä kodissa hän sai kokea yhtä ja toista siinä suhteessa. Professorilla oli hyvin hämärä käsitys tulojen ja menojen yhteensovittamisesta, varsinkin nyt, kun Annan olo Helsingissä tuotti kaikenlaisia lisämenoja. Anna tunsi, että hän kaikesta huolimatta tuotti huolta ja rasitusta isälleen.
Kauppaneuvos Huovinen kyllä tuon tuostakin lähetti satamarkkasen Anna tytölleen, jonka poislähtöä isän luo hän suri eikä voinut ymmärtää. "Mitä se lanko nyt yht'äkkiä rupesi tytärtään kaipaamaan", valitteli ukko, "juuri kun minä olin ennättänyt kiintyä häneen kuin omaan lapseen". Ja sitten hän lähetti Annalle setelin, "jotta lapsella edes olisi matkarahaa, jos hän tahtoisi palata pois sedän luo".
Mutta ei tahtonut Anna palata.
Ulkonaisista huolista oli Annalle se hyöty, että ne haihduttivat polttavia ajatuksia. Hänen täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen riippumattomaan asemaan.
Etupäässä siitä syystä hän rupesi lukemaan ylioppilastutkintoa, suoritti sen sekä sitten myöskin kandidaattitutkinnon. Kohta sen jälkeen hänelle tarjottiin historian tunnit Yksityislyseossa, ja silloin se päämäärä oli saavutettu.
Ja sittenhän piti levonkin tulla, kun vuodet hiljaa vierivät ilman tapahtumia, ilman taisteluita. Anna oli käynyt omituisen tyyneksi. Harvoin hän nauroi ja vielä harvemmin itki. Ei hän tuntenut iloa, mutta eihän se ollut suruakaan tuo puristus rinnassa, joka teki kipeätä. Ei, ei se ollut muuta kuin kaipauksen kaipausta, joka syntyy silloin kun ei ole enää mitään kaivattavaa.
Vuosien kuluessa tuo tyhjyys, jota työ ei koskaan voinut täyttää, kasvamistaan kasvoi. Ja mikäpä sen olisikaan voinut täyttää? Työ oli niin aivan ulkopuolella häntä, mitään persoonallista mielenkiintoa hänellä ei ollut. Kaikilla muilla oli jotain hellittävää, hänellä ei.
Mutta ei hän ainakaan muita tahtonut rasittaa omilla huolillaan! Kuinka arka, kuinka värisevän arka hän oli lähestyessään muita ihmisiä. Ja siinä arkuudessa oli katkeruutta.
Oliko se kumma, että ihmiset pitivät häntä jäykkänä ja kylmänä ja pysyttelivät vissin matkan päässä? Heidän ja hänen välillään oli näkymätön juopa, jonka yli ei kukaan yrittänytkään.
Kohtalo tahtoi pakoittaa hänet olemaan yksin. Mutta miksi hän sitä pelkäsi? Toiselta puolen hän hakemalla haki yksinäisyyttä, toiselta puolen hän sitä kammoksui. Eikä lepo tullut koskaan, ei koskaan. Usein tuntui hänestä, kuin jotain olisi itkenyt syvällä, hyvin syvällä hänen sielussaan, itkenyt kauan ja katkerasti. Mutta se itku ei päässyt koskaan puhkeamaan ilmi. Eikä hän tiennyt mikä se itkijä olikaan, hän itsekö vai vento vieras olento.
Miksi kaipauksen kaipaus kasvoi yhä kipeämmäksi?
— — — — — — — — — — — — —
Rouva Huovisen kirje oli äkkiä häirinnyt Annan rauhan ja saattanut hänen mielensä pois tasapainosta.
Hän ei ollut nähnyt tätiään moneen vuoteen, Elsaa ei ollenkaan sen jälkeen kun hän kymmenen vuotta sitten läksi tätinsä kotoa. Ja nyt he aikoivat muuttaa tänne ja heidän läsnäolonsa tulisi aina muistuttamaan niitä aikoja, jotka hän tahtoi unohtaa.
Eikä hänellä ollut ketään, joka auttoi häntä unohtamaan. Ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut huojentaa mieltään.
Hän muisti äkkiä Eksköldin. Miksi hänkin juuri nyt oli eronnut koulusta? Kaikista Annan tuttavista — tuskinhan hänellä muita tuttuja olikaan kuin Yksityislyseon opettajisto — oli Eksköld aina ollut häntä lähinnä. Ei hän voinut selittää syytä siihen. Eksköld kohteli häntä niinkuin muitakin — ylpeästi, usein purevastikin, mutta siitä huolimatta oli heidän välillään aina ollut joku salainen side. He viihtyivät toistensa seurassa. Se oli tuo huomaamaton, itsetiedoton tunne, joka usein vetää kahta yksinäistä toisiinsa.
Mutta nyt oli Eksköld poissa, juuri kun Anna olisi tarvinnut hänen apuaan. Hart oli tullut sijaan, Hart, jonka omituisen puhuva, surumielinen katse herätti Annassa salaista sääliä, mutta jota hän pelkäsi yhtä suurella arkuudella kuin muitakin ihmisiä. Ei Hart häntä tarvinnut enemmän kuin muutkaan — —
Samassa joku koputti ovelle herättäen Annan unelmista. Se oli vanha palvelija, joka tuli ilmoittamaan että aamiainen oli katettu.
Anna nousi ja meni ruokasaliin, jossa professori jo odotti.
Aamiaispöydässä Anna kertoi tädin kirjeestä ja muuttoaikeista.
"Se on hyvä että he muuttavat tänne. Sinun tähtesi, Anna, olen iloinen siitä", virkkoi professori mietteissään.
"Minunko tähteni, isä?"
"Niin. Olet ollut niin yksin. Nyt saat vähän seuraa — ja ehkä turvaa, jos tarvitset."
"Mitä nyt tarkoitat, isä? En kaipaa seuraelämää enemmän kuin sinäkään, ja tietääkseni en ole minkään turvan tarpeessa myöskään."
"Hm — se on totta — se on totta — eikä sinulla turvaa ole ollutkaan — ei ainakaan isästäsi, tyttö raukka. Me olemme olleet kaksi erakkoa, joilla kummallakin on ollut oma maailmansa. Mutta muutos tulee kohta."
"Isä, mitä sinä nyt mietit? Olemmehan olleet niin tyytyväisiä tähän oloomme. En soisi mitään muutoksia siihen."
"Mutta muutos tulee suomattasikin. Olen jo ennenkin aikonut ottaa tämän asian puheeksi, vaikka se on aina jäänyt. Katsoppas Anna, minulle on käynyt yhä selvemmäksi että päiväni ovat luetut. On paras, että ajoissa valmistaudut niihin muutoksiin, jotka välttämättä seuraavat, kun minä olen poissa. Eivät ne tule tosin olemaan suuria, mutta minua peloittaa se ajatus, että jättäydyt sitten vielä enemmän yksin kuin nyt. Sinä olet perinyt isäsi erakkoluonteen liian suuressa määrässä. Ja siksi olen iloinen, että tätisi, joka on sinulle ollut toisena äitinä, muuttaa tänne."
"Miksi sinä nyt juuri tuota tulit ajatelleeksi? Oletko sairas, isä?"
"En, en, lapsi. Ei ollut minulla muuta syytä puheeseeni kuin se, että kerroit sisareni tulosta tänne. Mutta onhan se luonnollinen asia, että minulla ei ole pitkää aikaa jälellä. Voimani alkavat loppua."
Anna katsoi ääneti isäänsä. Se oli totta että isä näytti niin vanhalta ja heikolta. Hän tunsi kipeän piston rinnassaan. Oliko jotain jäänyt tekemättä? Oliko hän omia huoliaan muistellessa unohtanut isänsä? Mutta isähän itse oli selvästi näyttänyt, että juuri näin hän tahtoi heidän elämänsä järjestettäväksi. Ei, ei, ei isä häntä tarvinnut enemmän kuin muutkaan.
Aamiainen oli lopussa ja professori sekä Anna menivät kukin omalle taholleen.