III.
Vapunpäivän aamu oli heloittavan päiväpaisteinen. Mutta se ei kyennyt luomaan valoa Olli Hartin mieleen, joka oli tavallista mustempi ja raskaampi. Eikä ollut syytä minkäänlaista. Kaikenlaisia pikkuasioita tosin, mutta nehän olivat vain vähäpätöisyyksiä. Mutta ehkäpä se olikin niin, että jos olisi tullut tosihuoli, olisi se helpompi kantaa. Se ehkä vaikuttaisi kuin puhdistava ukkosilma kaikkeen tuohon vähäpätöisyyteen.
Hän painoi ylioppilaslakin päähänsä ja alkoi astua ylioppilastaloa kohti.
Henrikin esplanaadi oli täpösen täynnä väkeä. Ylioppilastalon portaita astui juuri alas pitkä, ryhdikäs ylioppilas kantaen sinistä lippua. Hänen jälessään seurasi koko parvi ruusurintaisia, valkolakkisia laulajia ja kohta kajahti ilmoille: "Kaikukohon laulu maamme!"
Tuossa seisoi Vilma Aarniokin ylioppilaslakki päässä ja hänen seurassaan pari muuta naisylioppilasta. Hart ei millään ehdolla tahtonut tavata häntä nyt. Katsomatta sinne päin hän astui nopeasti ylös ylioppilastalon portaita. Talon sisässä oli melua ja hälinää, kun juuri oltiin lähdössä Alppilaan ja Kaisaniemeen. Muiden seassa Hart huomasi Eksköldin, jota hän ei ollut nähnyt moneen viikkoon, koska Eksköld oli muuttanut asumaan jonnekin Helsingin lähelle saadakseen olla rauhassa. Hart tervehti häntä etäältä ja Eksköld jätti heti puhetoverinsa ja tunki ylioppilasparven läpi vestibyylissä Hartin luo.
"Olipa hyvä että tapasin sinut, niin saan kuulla kuinka menestyt minun monissa viroissani", virkkoi hän.
"Miksikä en menestyisi. Kaikki käy hyvin, kunhan vain saisin perhoskirjani edistymään, mutta se näyttää harmaalta."
"Etkö nyt voisi edes Vapunpäivänä unohtaa — tai ainakin sallia toisten hetkeksi unohtaa — nuo sinun siunatut perhosesi? Luo silmäsi muihin perhosiin tänään ja anna harmaiden ajatustesi selitä", virkkoi Eksköld nauraen, mutta Hart tunsi että tuossa leikissä oli totta toinen puoli.
Oh, tuota ei Eksköldin tarvitseisi sanoa toista kertaa. Kyllä hän, Hart, itsekin osasi pitää huolta töistään. Eihän hän ollut niistä puhunutkaan apua pyytääkseen, vaan pakoittaakseen ajatuksiaan toiseen suuntaan.
"Lähdemmekö Alppilaan?" virkkoi Hart äkkiä, muuttaakseen puheainetta, ja yhdessä läksivät molemmat dosentit alas ylioppilastalon portaita.
Talon ohi Alppilaan päin kulki juuri silloin Anna Hemmer samassa sinisessä kävelypuvussa, jossa Hart oli tottunut hänet näkemään. Anna Hemmer oli lähtenyt kaupungille muille asioille, mutta nähdessään laulajien marssivan ylioppilastalolta, oli hän kääntynyt seuratakseen heitä vähän matkaa.
Samalla häntä ikäänkuin hiukan hävetti. Hän ei kuulunut tuohon iloiseen, meluavaan seuraan. Tietämättään hän ojentautui suoremmaksi ja hänen kasvonsa saivat jäykän, ylpeän ilmeen.
"Salliiko neiti Hemmer meitä seuralaisikseen matkalla Alppilaan?" kuului samassa Hartin ääni hänen vieressään, ja hän kääntyi tervehtimään Hartia ja Eksköldiä.
Hartin mieli oli kirkastunut, kun hän huomasi Anna Hemmerin, sillä hän oli huhtikuun ajalla, jolloin he joka päivä olivat toisensa tavanneet koulussa, vähitellen mieltynyt tuohon tyyneen, vakavaan neiti Hemmeriin, jolla oli niin sointuisa ääni. Se oli jonkunmoista uutuuden viehätystä kaiketi. Hart oli aina jakanut naissuvun kahteen luokkaan: sellaisiin jotka olivat alle 20 vuotta ja sellaisiin jotka olivat yli 60 vuotta. Edelliset pitivät häntä sankarina, jälkimäiset lapsena ja molempien parissa hän aina saattoi olla edeltäkäsin varma saavuttavansa suosiota. Välillä olevaa ikäluokkaa kohtaan hän aina oli tuntenut jonkunmoista vastenmielisyyttä. Tai oikeammin sanoen epävarmuutta, joka ei tuntunut miellyttävältä. Anna Hemmeriä hän oli melkein pelännyt. Siitä syystä tuolla vähitellen tapahtuvalla kesyyntymisellä oli omituinen viehätyksensä.
"Sallitteko, neiti Hemmer?" kysyi Hart uudestaan, ja samassa välähti hänessä hämärä tunne, että hän nyt kosti Eksköldille äskeisen epäystävällisyyden.
"Tehkää hyvin", vastasi Anna Hemmer tyynesti ja jatkoi sitten kääntyen Eksköldiin: "Kuinka jaksat nyt Arvid? Näytät mielestäni paljoa virkeämmältä kuin kuukausi sitten."
Se oli totta. Eksköld oli tavattoman virkeän näköinen tänä aamuna ja hän oli mitä parhaimmalla tuulella, joka näyttäytyi siten, että hän jakeli pikku pistoksia kaikkialle.
Keskustelu sujui kevyesti aineesta aineeseen, ja Anna Hemmeriin, jonka aikomus ei ollut ensin lähteä Alppilaan saakka, tarttui myöskin Eksköldin virkeys, niin että hän suostui menemään perille saakka laulua kuuntelemaan. Enimmäkseen Eksköld ja Anna hoitivat keskustelua. Hart, jonka valoisampi mieliala äkkiä taas oli masentunut, kuunteli heitä, ajatukset puoleksi muualla. Hän kuuli kuinka Eksköld terävällä, huvittavalla tavallaan laski leikkiä tieteellisistä töistään, tieteitten vaikutuksista ylioppilaisiin, tieteitten kansantajuisesta esittämisestä j. n. e. Tiede, tiede, tiede — kuinka tuo kaikki harmitti Hartia, niin että otsa vetäytyi syvään ryppyyn.
Anna tahtoi vetää Hartin keskusteluun. Historian professori ajoi juuri heidän ohitsensa ja kohotti hattuaan.
"Kuuntelitteko koskaan ylioppilaana ollessanne hänen luentojaan, tohtori
Hart, vai eikö historia teitä huvita ollenkaan?"
"Kuuntelin joskus. Ja muistan erittäin erään luennon, jolloin hän puhui henkilöstä, jota suunnattomasti ihaelen."
"Todellako? Saanko kysyä kuka se on?"
"Omar."
"Omar? — Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Ettekö? Omar, joka poltatti Aleksandrian kirjastot. Se oli suuremmoinen henkilö. Toista Omaria ei valitettavasti synny enää."
Hart puhui kiihkeästi ja hermostuneesti. Voi tiedemies parkaa!
Lapsellinen pikku poika yritti anastaa koko vallan itselleen.
"Sitten kai ihaelette Neroakin, joka pisti koko Roman tuleen?" sanoi
Anna hymyillen.
"En vähääkään. Hän oli nautinnonhimoinen vetelys, eikä hänessä ollut ollenkaan sitä luonteen johdonmukaisuutta ja niitä voimakkaita ääriviivoja kuin Omarissa."
Eksköld naurahti hiukan ilkkuvasti lausuessaan:
"Minä tapasin veli Hartin joku aika sitten vajoutuneena Nietzscheen kesken perhospuuhiaan. Nähtävästi kaikki tämä on vaikutuksia tuosta lapsille sopimattomasta ravinnosta. Nyt hän tietysti kuvittelee olevansa Übermensch, joka subliimilla ylenkatseella ajattelee kaikkia meitä pikku olentoja, jotka tongimme kirjastoissa ja kunnioitamme tiedettä."
"Tietysti", vastasi Hart kuivasti, ja se ei suinkaan parantanut hänen mielialaansa, että hän nyt kuvitteli joutuneensa naurunalaiseksi Annan silmissä.
Anna tunsi vaistomaisesti, että Hart oli aivan poissa tasapainosta ja että ärsyttäminen nyt oli vaarallista. Ylipäänsä Annaan aina vaikutti vastenmielisesti, kun hän tapasi ihmisiä, jotka eivät voineet itseään hillitä, vaan antoivat valtaa suruilleen ja iloilleen. Se ikäänkuin häiritsi hänen omaa lepoaan. Mutta omituista kyllä hän ei nyt tuntenut mitään vastenmielisyyttä Hartia kohtaan, vaan päinvastoin osanottoa. Noina muutamina viikkoina, jolloin he olivat yhdessä työskennelleet, hänessä oli herännyt yhä suurempi ja suurempi myötätuntoisuus Hartia kohtaan, jonka lahjakkaisuus, miehekäs reippaus ja samalla usein ilmaantuva lapsellinen avuttomuus olivat synnyttäneet Annassa jonkunmoista arkaa ystävyyttä. Hart erosi tuosta tavallisesta ympäristöstä yhtä paljon kuin Eksköldkin, vaikka toisella tavalla. Kun Eksköldin itsetietoinen ylemmyys työnsi kaikki vissin matkan päähän, oli Hartissa jotain tietämättä, tarkoittamatta puoleensa vetävää. Oliko se tuo katse vai mikä, joka pyysi luokseen? Poika raukka! Olikohan maailma häntäkin kovasti pidellyt?
Eksköld ei ollut huomaavinaan mitään. Hän oli vakuutettu, että ihmiselle on erinomaisen hyödyllistä saada pieniä neulanpistoja, silloin kun mieli oli masennuksissa. Niin häntäkin oli pidelty. Ja se karkasi luontoa.
"Luoppas silmäsi tuonnepäin, sinä perhosspesialisti", sanoi hän, kun Kaisaniemestä päin tuli joukko tyttöjä Eläintarhaan. Siellä oli Vilma Aarniokin ja hänen äskeiset toverinsa. Tytöt kulkivat vallattoman huolimattomasti ja puhelivat sekä nauroivat ääneen. Olihan siinä paljonkin nuoruutta ja tuoreutta, mutta kumminkin tuo parvi harmitti Hartia. Hän tunsi punastuvansa — sekin kiusa hänellä piti olla, että hän punastui yhtä helposti kuin koulutyttö. Ja taas häntä hävetti tuo tieto että hän todellakin kerran oli ollut rakastunut Vilma Aarnioon ja että Eksköld arvattavasti tiesi siitä. Huh! minkälainen raukka hän oli, vaikka oli olevinaan aika mies! Ja mikä kirottu sentimentaalisuus hänet oli houkutellut nyt ottamaan ylioppilaslakinkin päähänsä? Tietysti kohtalo sen oli niin määrännyt, jotta hän näyttäisi vielä lapsellisemmalta silinterihattuisen Eksköldin vieressä.
Anna käänsi äkkiä puheen kouluasioihin, joista opettajille aina, luojan kiitos, kestää puhetta aivan loppumattomiin. Tuossa ilmaantui jo Alppilakin heidän eteensä ja huolimatta tungoksesta onnistui Eksköldin hankkia heille pieni pöytä, jonka ympäri kaikki kolme asettui istumaan.
Siitä oli hyvin monta vuotta kun Anna viimeksi oli ollut Vapunpäivänä Alppilassa. Sekö lie ollut syynä siihen, että kaikki nyt oli hänestä niin vierasta. Läheisimmässä pöydässä istuivat äskeiset tytöt sekä muutamia miesylioppilaita. Vilma Aarnion ääni kuului ylinnä muita. Hän tahtoi nähtävästi vetää Hartin huomion puoleensa, sillä tuon tuostakin harhailivat hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä sinnepäin, missä Anna istui. Anna huomasi sen ja häntä huvitti tuo aika paljon, vaikka sydämen pohjassa piili jotain joka aina esti ilon tuntumasta ilolle.
Yht'äkkiä puhelu taukosi, sillä ylioppilaat lauloivat: "Tuonne taakse metsämaan".
"Voi, jos osaisi laulaa!" puhkesi Hart sanomaan melkein vasten tahtoaan.
"Kiitä kohtaloa, joka on sinulta sen kiusauksen säästänyt", nauroi
Eksköld, mutta Anna katsoi Hartiin ystävällisesti sanoessaan:
"Te, tohtori, ette varmaankaan ole ainoa, joka niin on huokaillut."
Annan ääni oli todellakin harvinaisen sointuva, sen huomasi Hart taas.
Sitten seurasi jälleen tuo tavallinen Vapunpäivänäytäntö: puhetta, naurua, simaa, hälinätä, tungosta, ylioppilaslaulua, lämmitettyä viiniä, j. n. e.
Yht'äkkiä laulu alkoi taas: "Ah, pois sä mielit, kulta!"
Voi, luoja! Miksi he valitsivat tuon vanhan laulun? Sehän oli laulu niiltä ajoilta, jolloin Anna vielä oli nuori, jolloin hän eli.
Anna istui kuin lumottuna. Aika oli vierinyt kymmenen vuotta taaksepäin. — — Mutta sitten hän heräsi. Huh, kuinka hänen oli kylmä! Ja kuinka vanhaksi hän yht'äkkiä tunsi itsensä. Mitä ihmettä hän teki täällä vieraiden, meluavien ihmisten parissa? Miksi hän oli tänne tullutkaan?
Hän nousi ylös aivan kalpeana. "Anteeksi, pelkään hiukan vilustuneeni. Parasta on että kiirehdin kotiin", sanoi hän ojentaen kätensä hyvästiksi.
Eksköld tarjoutui hankkimaan hänelle hevosta ja yhdessä he astuivat alas
Alppilan mäkeä.
Anna istui ajurin vaunuun ja ajoi kotiin.
Kotona oli sittenkin paras. Hän söi päivällistä kahden kesken isänsä kanssa ja puheli yhtä ja toista tädin muutosta, y. m. Professori vastasi tuon tuostakin: "jaa, jaha", mutta Anna huomasi ettei hän paljoa tiennyt mistä oli kysymys. Professori oli viime aikoina ollut vielä tavallista hajamielisempi. Missä lienevät hänen ajatuksensa olleet.
Annan piti mennä huoneeseensa, kun professori äkkiä tuli hänen luokseen ja taputti häntä olkapäälle.
"Anna lapseni, minä lähden nyt zootomiselle laboratoriolle yhtä ja toista järjestelemään."
Isän arka hyväily liikutti Annaa niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuo oli niin tavatonta. Annasta tuntui kuin isä olisi tahtonut antaa hellyyttä, mutta ei oikein kehdannut eikä uskaltanut.
"Rakas isä", sai Anna sanotuksi ja kevyesti hän suuteli isäänsä poskelle. Professori läksi aivan kuin hiukan häpeissään pois ja Anna meni omaan huoneeseensa.
Sitten tuli pitkä, valoisa iltapäivä. Anna koetti väkisinkin palauttaa mielensä häirityn rauhan. Eihän hänellä ollut mitään hätää. Eikä elämä ollut kohdellut häntä pahemmin kuin muitakaan. Mikä oikeus hänellä oli vaatia enempää kuin oli saanut?
Mutta mieli ei tahtonut tyyntyä. Tuo kaipaus, kaipaus vei häneltä kaikki voimat. Ei, työhön hänen piti ryhtyä. Se oli paras lääke sairaille ajatuksille.
Anna otti kirjahyllyltä pari paksua nidettä syventyäkseen huomispäivän koulutehtävään. Samassa ovikello soi. Outo säpsähdys värähti läpi hänen ruumiinsa. Odottiko hän jotain?