IV.
Hart ja Eksköld olivat vielä jääneet istumaan Alppilaan.
Nuori, vaatimattoman näköinen ylioppilas astui heidän ohitsensa ja tervehti Hartia.
"Kuka?" kysyi Eksköld.
"Yksi kuuntelijoistani yliopistossa, harvinaisen lahjakas poika. Hänen nimensä on Miettinen, mökin poika jostakin Savosta, mutta se nimi vielä kerran tunnetaan Suomessa."
"Ha, ha, haa! Sinun sangvinisuutesi on liikuttava! Minun on valitettavasti hyvin vaikea uskoa noihin lukemattomiin mökkiläisneroihin."
Hart punastui tulipunaiseksi.
"Ellet olisi niin perin hermostunut ja sairas, ettet itsekään tiedä mitä puhut, vastaisin sinulle niinkuin ansaitsisit."
Ei mikään koskenut Eksköldiin kipeämmin kuin viittaus hänen persoonallisiin huoliinsa, mutta hän oli tottunut säilyttämään mielenmalttinsa, ja näennäisesti tyynenä hän nousi ylös sanoen:
"Tulevan professorikandidaatin tulisi oppia hiukan hillitsemään kuohuvia tunteitaan tarpeen vaatiessa."
Hart jäi yksin. "Professorikandidaatin!" Siinäkö se siis oli se kipeä kohta! Se oli julkinen salaisuus, että professori Hemmer aivan kohta aikoi ottaa eron virastaan. Eksköldiä pidettiin yleisesti jo edeltäkäsin määrättynä hänen seuraajakseen, mutta viimeisinä aikoina oli moni ruvennut arvelemaan, että Hartista oli koitunut hyvin vaarallinen kilpailija vanhemmalle dosentille. Asiantuntijat odottivat suurella uteliaisuudella perhoskirjan valmistumista, sillä jos se vastasi mitä odotettiin, oli professorinviran joutuminen Eksköldille hiukan epävarmaa. Paitsi sitä Eksköldin hermostuminen sekä pisteliäs ja ylpeä käytös kaikkia kohtaan ei ollut omiaan hankkimaan hänelle ystäviä.
Hart ei itse koskaan todenteolla ollut ajatellut tuota professorinvirkaa. Vielä vähemmin hän luuli Eksköldin pelkäävän häntä kilpailijanaan. Eksköld ei myöskään koskaan ennen ollut pienimmällä sanallakaan viitannut siihen suuntaan, mutta nyt hän nähtävästi hermostuneena ei malttanut peittää mieltään.
Hartia inhotti tuo kaikki sanomattomasti. Tulisiko hänkin nyt pakoitetuksi ottamaan osaa kilpajuoksuun tieteensä alalla, jonka hän tähän saakka oli koettanut säilyttää puhtaana kateudesta ja itsekkäisyydestä? Häntä oli aina salaisesti viehättänyt tuo ajatus, että hän teki perhoskirjaansa yksinomaa tieteen vuoksi eikä saadakseen sillä virkoja — mutta kenties — kenties hän sittenkin oli toivonut jotain aineellistakin palkintoa. Ehkei Eksköld ollut väärässä. Eksköld oli niin äärettömän teräväsilmäinen. — Niin, niin, kai se oli vain kunnian ja rahan himoa tuo muka idealinen työ tieteen hyväksi!
Hart tunsi melkein ruumiillista kipua. Hänen täytyi päästä irti noista mietteistä. Ne veivät häneltä kaiken tarmon.
Viereisessä pöydässä kajahti taas Vilma Aarnion äänekäs nauru.
"Paremman puutteessa", arveli Hart ja astui levollisesti Vilma Aarnion luo.
"Huomasipas vihdoinkin", ajatteli Vilma Aarnio. Mutta ääneen hän sanoi:
"Kas, tohtori Hart! Olettehan tekin täällä. Sanokaa, tohtori, kuka se oli se nuori neitonen, jonka kanssa kävelitte, kun me tulimme Kaisaniemestä?" Vilma Aarnion pyöreissä silmissä välähteli vallaton veitikkamaisuus hänen lausuessaan tuon "nuori" sanan.
"Tarkoitatte kai neiti Hemmeriä", sanoi Hart niin kylmästi, että Vilma arveli parhaaksi lopettaa pilanteon, koska Hart ei nyt näyttänyt olevan leikkisällä tuulella.
"Niin, niin, neiti Hemmerhän se oli. Hän kuuluu olevan niin hirveän hyvä opettaja. Istukaa nyt, tohtori Hart, niin kerron teille jotain."
Vilma Aarnio osasi olla notkea ja pehmeä kuin kissanpoikanen ja mukautui nopeasti kaikkiin olosuhteisiin. Ylioppilas Miettinen nousi kohteliaasti ja tarjosi tuolinsa Hartille, jonka tämä hiukan esteltyään vastaanotti. Hän kumarsi kahdelle neidille samassa pöydässä ja kääntyi sitten Vilman puoleen kysymään mitä hänellä oli kerrottavaa.
"Sitä minun vain piti kertoa, että eilen kirjoitin kahdeksan sivun pituisen kirjeen neiti Hemmeristä ja siksi oli hyvin hauska saada nähdä hänet. Ehkäpä saan teiltä vielä tarvittavia lisätietoja."
"Mutta — tunnustan, että minun on hiukan vaikea seurata ajatusjuoksuanne, neiti Aarnio. Olette kirjoittanut neiti Hemmeristä — niinkö? Ettekä tunne häntä ollenkaan — niinkö?"
"Niin, niin, niin! Voi, voi, kuinka te olette hidasjärkinen! Ha, ha, haa!" Vilma nauroi ja heitti päätään taaksepäin.
"Tohtori ei ehkä tiedä, että neiti Aarnio on kirjailija", sanoi yksi neitosista.
"Kyllä, kyllä minulla on kunnia tietää se, mutta en arvannut, että hän käyttää kirjallisia lahjojaan — — —"
"So, so, so, soh!" keskeytti Vilma Aarnio, jota hiukkasen harmitti tuo pikku pilkallinen hymy Hartin suupielessä. Minä selitän nyt sen asian. Neiti Hemmerillä on serkku, ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Hyvä. Tuo serkku on hirveän nätti ja sievä ja rikas ja nuori ja minun paras ystäväni. Siis" (Vilma laski nopeasti vasemman kätensä sormilla) "viisi hyvää ominaisuutta. Jaksatteko seurata, tohtori?"
"Jaksan."
"Hän tulee äitinsä kanssa kohta muuttamaan Helsinkiin, ja toissa päivänä sain häneltä kirjeen, jossa hän kysyy niin julman paljon asioita serkustaan neiti Hemmeristä, jota hän ei tunne ollenkaan. Onko hän hirveän viisas ja oppinut ja ylpeä, käykö hän missään huvituksissa, onko hän kaunis ja uskaltaako tavallinen tyttö raukka sanoa sanaakaan hänelle j. n. e. Kuinka minä vaivainen olento osasin vastata kaikkiin noihin kysymyksiin muuten kuin —"
"Käyttämällä Luojan antamia kirjallisia lahjoja", lisäsi toinen neitosista.
"Ha, ha, haa! Sanokaamme niin, se sointuu niin kauhean kauniilta!" nauroi Vilma.
"Mikä on tuon ihmeellisen nuoren neidin nimi, joka tulee tänne muuttamaan?" kysyi Hart, jota ei miellyttänyt tuo keskustelu neiti Hemmeristä.
"Elsa Huovinen, painakaa muistiinne se nimi, Elsa Huovinen."
"Koetan muistaa. Mutta kertokaa nyt hiukan kirjallisista toimistanne, neiti Aarnio. En ole pitkiin aikoihin nähnyt riviäkään sanomalehtiemme alakerroissa teidän nimellänne."
"Ettekä tule näkemäänkään", sanoi Vilma nopeasti ja kävi sitten hetkiseksi aivan äänettömäksi. Se harmitti häntä, että Hart luuli hänen ijankaiken tyytyvän kyhäilemään pikku pätkiä sanomalehtien alakertoihin. Siksikö hän olisi nimensä muuttanut Vilma Aarnioksi, joka oli kuin luotu tosi kirjailijalle, että hän sitä kuluttaisi sanomalehtien alakerroissa? Harvat täällä Helsingissä tiesivätkään, että hänen nimensä siellä pikkukaupungissa oli ollut Vilhelmiina Möttönen. Se oli mahdoton nimi kirjailijalle, kerrassa mahdoton. Jos hän olisi kirjoittanut vaikka kuinka sieluntärisyttäviä, hymistysreunaisia väräjöimisiä ei kukaan ihminen olisi niistä välittänyt, kun niiden tekijä oli Vilhelmiina Möttönen. Siitä syystä hän heti huomattuaan kirjailijalahjansa päätti muuttaa nimensä. Vilhelmiinasta tuli Vilma. Se oli päivän selvää. Mimmi ja Miina olivat kirjailijalle yhtä mahdottomia kuin Vilhelmiina. Sukunimiä oli kolme, jotka hänestä olivat yhtä sopivia: Aarnio, Saarnio ja Vaurio. Arpa ratkaisi sen asian. Ja niin sai Suomi Vilma Aarnion. Ja nyt hän aikoi kirjoittaa suuren, kaksiosaisen romanin joko itsestään ja tohtori Hartista tai itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Se riippui asianhaaroista.
"No, neiti Aarnio, miksi noin totinen?" keskeytti Hart hänen ajatusjuoksuaan.
Mutta Vilman mieliala oli aivan muuttunut äskeisestä. Tuo tieto että kohta koittaisi se aika, jolloin Vilma Aarnion nimi kaikuisi kaikkien huulilla, antoi pyöreille ruskeille silmille sanomattoman itsetietoisen ilmeen, joka huvitti Hartia.
"Onko mahdollista, että todellakin olin rakastunut tuohon pieneen harakkaan?" kysyi hän itseltään. Se oli hiukan nöyryyttävää vakavalle tiedemiehelle, että pari ruskeata silmää oli noin vallannut hänet, vaikka noiden silmien takana ei piillyt muuta kuin sangen jokapäiväinen, ontto ja turhamainen pikku sielu. Mutta toiselta puolen, mikä oikeus hänellä oli vaatia mitään enkelin ominaisuuksia tulevalta vaimoltaan? Oh, Vilma Aarniossa oli yllin kyllä hänelle, sillä mitä hän itse saattoi tarjota vaimolleen?
Hartin silmät harhailivat kaukana ja suun ympäri ilmestyi taas tuo katkera piirre, jota Vilma ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.
"Neiti Aarnion vakavuus on nähtävästi tarttunut tohtoriinkin", sanoi yksi neitosista, mutta Hart pääsi vastaamasta mitään, sillä juuri silloin laulajat alkoivat "Porilaisten marssia". Sen voimakkaat säveleet vaikuttivat elähyttävästi kaikkiin ja Vilma toipui äkkiä totisuudestaan.
Nyt hän vihdoinkin luuli löytäneensä selityksen tuohon Hartin oikulliseen surumielisyyteen. "Hän on nähtävästi vieläkin rakastunut minuun", välähti salaman tavoin Vilman pikku aivoissa ja yht'äkkiä hänellä oli selvillä että tohtori Hart kumminkin oli sangen järkevä ja miellyttävä mies. Mutta häntä piti kohdella niin, että hän tajuaisi minkä aarteen hän saattoi voittaa nuoressa kirjailijassa.
Pikku Vilma Aarnio saattoi olla sanomattoman miellyttävä, kun hän vilkkaasti ja luonnollisesti laverteli kaiken maailman asioita, mutta niin pian kun hän rupesi "esiintymään", kävi hän suorastaan tympeyttäväksi. Sen huomasi Hart nyt hyvin selvästi.
Vilma oli hyvin pieni ja hyvin pyöreä, mutta hän kuvitteli nyt olevansa pitkä ja majesteettinen ja antoi kasvoilleen vastaavan arvokkaan ilmeen. Hänen äänensä, joka äsken oli ollut lapsellisen kimeä ja jota naurun puuskat olivat tuon tuostakin katkaisseet, kävi nyt pari ääniaskelta matalammaksi ja koko hänen olentoonsa tuli suuremmoinen varmuus. Hän oli jotain. Sehän nyt oli ihme ellei tuo imponeeraisi Hartia.
"Koska tässä tuli kirjallisuudesta puhe", sanoi hän vakavasti, "niin tahtoisin kysyä kuinka pitkälle te, tohtori, olette joutunut uudessa tieteellisessä teoksessanne."
Tuo meni jo liian pitkälle. Hart sieti paljon, mutta sitä hän ei sietänyt, että kaikenlaiset pikku tytöt sekaantuivat hänen vakaviin töihinsä. Ja tuossa käveli Eksköldkin ohi, hymy huulilla ja vilkasi sinne päin.
Hart veti hermostuneesti esiin kellonsa ja katsoi siihen tajuamatta kumminkaan mitä se oli. Se antoi hänelle kumminkin aiheen näyttää huolestuneelta, ikäänkuin hän olisi unohtanut kovin tärkeän tehtävän.
"Anteeksi että poistun hauskasta seurasta, mutta huomaan että aika ei salli minun viipyä kauemmin", sanoi hän niin vakavasti, että Vilma Aarnio varmasti uskoi, että perhoskirja, jonka hän onnettomuudeksi oli maininnut, nyt veti nuoren tiedemiehen pois hänen seurastaan.
Hartia itseään ensin huvitti ja sitten harmitti. Eikös pitänyt hänen nytkin valehdella! Millainen kurja pelkuri hän oli! Eikä hän edes uskaltanut rehellisesti valehdellakaan. Hän ei koskaan olisi ryhtynyt suorastaan keksimään valheellista juttua esim. odottavasta korehtuurista tai käsikirjoituksesta, jonka hän varmasti oli luvannut painoon silloin ja silloin, tai muuta sellaista. Ei, se olisi ollut liian rehellistä valetta. Nyt hän koetti uskotella omalletunnolleen, ettei hän ollut valehdellut ollenkaan, ei kerrassa mitään. Hän oli vain katsonut kelloaan — herranen aika, mitä pahaa siinä oli? Jos Vilma Aarnio siitä sai sen käsityksen että häntä, Hartia, odotti tärkeä työ, niin oliko se hänen syynsä? —
Kuinka häntä suorastaan inhotti hänen oma itsensä! Ja millaisena hän oli aikaisemmin koettanut näyttäytyä neiti Hemmerille ja Eksköldille? Pelkuri hän oli ja tuli olemaan. Koska hän saisi kyllin rohkeutta ollakseen se mikä oli, käydäkseen pää pystyssä teeskentelemättä muille ja — mikä oli tuhat kertaa pahempi — omalle itselleen?
Vaikka mikä se oli oikeastaan se hänen oma itsensä, se tohtori Olli Hart? Eihän sitä ollut olemassakaan. Se oli vain kokoelma pieniä pirstaleita jos jotakin romua.
Jos olisi olemassa joku ihminen, jolle saisi puhua ja joka ei ilkkuen nauraisi! Olihan hänellä ystäviä — paljonkin — liian paljon — mutta eihän tuollaista voi puhua miesten kesken. Sehän on tietysti lapsellista sentimentalisuutta ja sairautta. Olisipa se kaunista, jos hän menisi esim. Eksköldin luo valittamaan kuinka kurja hän ja koko maailma oli. "Hyvä veli Eksköld, ota osaa huoliini! Minä olen valheellinen pelkuri. En voi tehdä järkevää työtä, sillä ajatukset harhailevat milloin missäkin ja minä kaipaan, kaipaan, kaipaan, kuin sentimentali koulutyttö!"
Hart näki hengessä Eksköldin hämmästyksestä sanattomat kasvot, joista ivallinenkin piirre oli hävinnyt ja kuuli kuinka hän vastasi: "Hyvä veli, minä lähden heti sinua saattamaan Lapviikkiin. Tämä näyttää todellakin hiukan vaaralliselta."
Hart naurahti itsekseen. Niin, kyllä Lapviikki saattoi olla varsin sopiva paikka hänelle, ellei hän ikinä päässyt vapautumaan noista kaiken maailman pikkuasioista. Milloinka se päivä oli koittava, jolloin hän osasi eroittaa suuren pienestä?
Mutta oliko mitään semmoista eroitusta olemassakaan? Mikä oli suuri asia, mikä pieni? Eihän hän koskaan elämässä ollut kohdannut muuta kuin pieniä asioita — eikä tulisi kohtaamaankaan. Kaikki oli niin pienen pientä ja vähäpätöistä.
Ja olkoon! Vaikka olisi vielä mitättömämpää kaikki! Mitä se häntä liikutti? Hän oli kumminkin jo edeltäkäsin määrätty masentumaan. Ei maksanut vaivaa ponnistella vastaan.
Hän astui eteenpäin, tuskin tietäen minne. Kaisaniemessä oli laulua ja hälinää, joka kiusasi häntä niin, että hänen olisi tehnyt mieli kostaa koko maailman onnettomuudesta tuolle iloiselle laulajaparvelle. Vihdoin hän saapui asuntonsa ovelle ja astui sisään. Hänen huoneensa, jossa hän muutoin viihtyi sangen hyvin, tuntui nyt aivan sietämättömältä. Suurella kirjoituspöydällä ikkunan edessä oli hujan hajan perhoskirjan käsikirjoituksia, perhosten kuvia, kirjoja, kyniä, y. m. Kaikkia noita esineitä hän aina oli pidellyt erityisellä hellyydellä. Kirjoituspöytä oli ollut hänen pyhättönsä. Mutta nyt tuntui kaikki vastenmieliseltä.
Palvelija koputti ovea ja kysyi oliko tohtori syönyt päivällistä.
Hart käski hänen tuomaan tarjottimella jotain ruokaa, mitä tahansa, ei sanonut voivansa tulla päivällispöytään.
Palvelija ei tuota sen enempää ihmetellyt, sillä tuollaista oli tuon tuosta ennenkin tapahtunut. Hän kantoi sisään ruuan ja Hart söi muutamia suupaloja, mutta luopui sitten koko yrityksestä.
Ulos hänen piti päästä. Tämä huone vallan tukahdutti häntä. Kaiken lisäksi saattaisi vielä joku toverikin tulla häntä tapaamaan. Nyt hän ei todellakaan ollut sillä päällä että jaksaisi teeskennellä.
Hän otti hattunsa ja läksi taas katuja mittailemaan. Kukkarintaisia, kevätpukuisia ihmisiä vilisi kaikkialla. Se oli sietämätöntä. Kuinka häntä harmitti noiden ihmisten iloiset naamat. Miksei hän saanut rauhaa missään.
Sitten johtui hänen mieleensä taas Anna Hemmerin tyyni, ystävällinen ääni. Kuinka omituisen tyynnyttävä sointu siinä äänessä oli. Ja hänessä heräsi polttava halu kuulla se uudelleen. Ei muuta kuin kuulla sen sointu vain.
Hän käänsi askeleensa professori Hemmerin asunnolle päin ja seisoi kohta ovella.
Mutta mitä asiaa hänellä oli? — Oh, kyllä hän aina jonkun asian keksisi. Ei hän nyt jaksanut ajatella.
Hän soitti ovea ja hetken perästä hän kuuli Anna Hemmerin äänen, joka sanoi:
"Tervetuloa, tohtori Hart."