V.
Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?
"Onko professori kotona?" sopersi Hart jotain sanoakseen.
"Ei ole, mutta astukaa sisään, tohtori. Näytätte väsyneeltä."
Sanaakaan sanomatta Hart astui sisään. Eihän hän professoria tahtonutkaan tavata. Eihän hän muuta pyytänyt kuin hiukan levähtää ja kuunnella Anna Hemmerin tyynnyttävää ääntä.
Anna oli vienyt hänet omaan huoneeseensa ja pyytänyt häntä matalaan, mukavaan kiikkutuoliin istumaan.
Kuinka tässä oli hyvä olla. Hän istui ääneti, ajattelematta että hänen käytöksensä mahtoi tuntua omituiselta Anna Hemmeristä.
"Ikävä ettei isä sattunut olemaan kotona. Mutta kai hän kohta tulee", virkkoi Anna.
"Niin — ei minulla ollut mitään asiaa hänelle. — Mutta saanko olla täällä vähän aikaa?"
"Niin mielellänne. Minulla käy niin harvoin vieraita, että olen hyvin kiitollinen kun joku tulee."
"Niin — puhukaa vielä, neiti Hemmer."
Anna katsoi Hartiin. Mitä hän nyt tarkoitti? Silloin Hartkin huomasi sanoneensa jotain typerää.
"Anteeksi — en oikein tiedä mitä puhun", ja hän naurahti hermostuneesti.
Samassa hän punastui tulipunaiseksi, sillä yht'äkkiä hänelle selvisi, kuinka merkilliseen asemaan hän oli antautunut. Hän koetti antaa kasvoilleen virallisen ilmeen ja hät'hätää keksiä sopivan selityksen käytökseensä. Mutta samassa hänelle myöskin selvisi että tällä kertaa oli todellakin paras olla aivan rehellinen, tuli mitä tuli. Hiukan häpeissään ja silmissä anteeksipyytävä katse hän siis alotti:
"Suoraan sanoen, neiti Hemmer — olin niin väsynyt ja alakuloinen — ja rupesin kaipaamaan teidän tyynnyttävää läsnäoloanne. Siksi olin niin rohkea että tulin tänne."
Samassa loi iltapäiväaurinko heloittavimmat säteensä huoneeseen, ja sekö lie ollut syynä siihen, että Annasta ja Hartista kaikki näytti kirkkaammalta kuin äsken. Päiväpaistetta, päiväpaistetta kaikkialla.
"Kiitos että tulitte", sanoi Anna ja ojensi kätensä Hartille, joka puristi sitä.
Ja sitten ne tulivat sanat vallan itsestään. Kaikki kävi yht'äkkiä niin luonnolliseksi. Hart kertoi olostaan Alppilassa ja kaikista raskaista mietteistä sen jälkeen. Ja Anna kertoi kuinka hän niin mielellään jo aikoja sitten olisi tahtonut sanoa jotain lämmittävää ja osanottavaa, mutta eihän hän, ihmisarka, kömpelö olento ollut osannut. Ja sitten he puhuivat Hartin töistä, perhoskirjasta ja tunneista. Omituista kyllä Hartista nyt tuntui vallan luonnolliselta puhua töistään naiselle, vaikka hän muutama tunti sitten oli harmistunut, kun Vilma Aarnio niistä mainitsi.
Kuinka kauan he lienevätkään istuneet siinä ja puhelleet. Ei kumpikaan huomannut ajan lentoa. Siinä oli heidän hyvä olla. Nyt oli heillä pyhäpäivä, jolloin arkihuolet tyyntyvät ja rauha ja lepo on mielissä.
Heidät herätti taas arkielämään professori, joka palasi laboratorioltaan ja tuli Annan huoneeseen.
"Kas, Hart, oletko minua odottanut?" kysyi professori.
"En, setä, tällä kertaa. Olen ollut Anna neidin luona", sanoi Hart iloisesti.
"Se on hyvä, se on hyvä. Anna on aina niin yksin", virkkoi professori ja istautui sohvan nurkkaan.
"Lienenköhän enää yksin?" virkkoi Anna puoleksi ajatuksissaan. Hänen katseensa kohtasi samassa Hartin ja Hartista tuntui kuin hän nyt olisi saanut Anna Hemmeriltä enemmän kuin hän koskaan olisi uskaltanut pyytääkään. Sanoitta ja selityksittä kaksi yksinäistä ihmissielua oli lähestynyt toisiaan.
Hart nousi ylös lähteäkseen pois, mutta professori ja Anna kehoittivat häntä jäämään illalliselle ja hän jäi. Niin mielellään hän jäi.
Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään, tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt.
"Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan. Eksköld kuului tähän seuraan.
Kun Hart iltamyöhällä läksi, ei hän voinut olla sanomatta Annalle:
"Kuinka hyvä te olette ollut minulle, Anna neiti."
Anna hymyili. "Tulettehan kohta takaisin, eikö niin?"
"Tietysti. Pelkään ettette enää pääse minusta. Minä olen hirveä takkiainen. Eksköld on kyllä saanut kokea sitä."
Anna nauroi iloisesti ja vakuutti kestävänsä.
"Hyvästi Anna neiti! Ja kiitos kaikesta", kuului Hartin jäähyväiset ovella.
Hart kulki kotiinsa iloisempana ja tyynempänä kuin moneen kuukauteen. Oli vallan omituista kuinka tyyni hän oli. Mikä siunattu ajatus tuo oli, joka oli vienyt hänet Anna Hemmerin luo. Ja kuinka kaikki oli tapahtunut odottamatta ja kumminkin luonnollisesti. Vai mitä oikeastaan oli tapahtunut? Ei oikeastaan mitään muuta kuin että hän oli puhellut joukon lapsellisia ja vakavia asioita Anna Hemmerin kanssa, jota hän ennen ei ollut tuntenut juuri ollenkaan.
Mutta olihan hän tuntenut Anna Hemmerin. Nyt hänestä tuntui kuin Anna aina olisi ollut jossakin lähellä häntä. Jo pienenä poikana Anna oli ollut hänen luonaan — ja sitten nuorukaisena — ja nyt. Anna oli vain pysytellyt jossakin kauempana ja vasta tänään ottanut itselleen sen paikan, joka aina oli häntä odottanut. Sehän oli Anna, jolle hän saattoi olla oma itsensä, Anna, joka yhdisti ristiriidan hänessä sopusoinnuksi, Anna, jota hän oli kaivannut.
Hart veti henkeään syvään. Kuinka suloista elämä on kumminkin!
Nyt tulivat työtkin sujumaan. Anna oli auttava häntä, kun mieli masentui.
Hart astui omaan huoneeseensa, joka taas oli muuttunut kodikkaaksi työpesäksi. Hän istautui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen ja pani järjestykseen muutamia kirjoituksia. Nyt alkoi uusi aika hänelle ja nyt oli työkin sujuva.
— — — — — — — — — — — — —
Anna vetäytyi omaan huoneeseensa sanottuaan hyvää yötä professorille. Hänen täytyi saada olla yksin nyt. Hän riisuutui nopeasti ja heittäytyi vuoteelleen. Ajatukset ajelivat toisiaan hänen aivoissaan, ja hän puhkesi hillittömään itkuun. Kaikki katkeruus ja jää suli kyyneliin. Uusiko onnen elämä hänelle oli alkanut? Entiset ajat olivat lopussa. Se synkkä kokemus, joka oli uhannut hävittää koko hänen elämänsä — sekin suli nyt kauniiksi muistoksi, josta katkeruus oli poissa. Sanaton, suuri riemu täytti hänen olentonsa. Hän oli kuin äiti, joka ensi kerran puristaa lasta rintaansa. Ennen hän oli aina kadehtinut jokaista naista, jolla oli lapsi, ja janoamalla janonnut itselleen samanlaista hellittävää olentoa, joka tarvitsi häntä. Ja nyt hänelle oli se annettu. Eihän siihen tarvittu mitään lupauksia, mitään selityksiä. Hän tunsi että oli olemassa yksi, joka tarvitsi hänen apuaan, jolle hän merkitsi jotain, joka antaisi, antaisi hänelle edes pienen hiukkasen ystävyyttä. Hänelläkin oli lapsi nyt, jonka onnesta hän saisi huolehtia.
Ja oli kuin hän nyt olisi saanut uudestaan isänkin. Tuo vanha, rakas isä, jonka hän tähän asti oli laiminlyönyt. Mutta nyt oli kaikki muuttuva. — — — Kyyneleet vierivät yhä vielä hänen poskilleen, mutta ruumis herposi hiljaa vuoteelle ja ajatukset himmenivät verkalleen, hiipien kauas unelmien maihin. Nyyhkytykset lakkasivat ja yö oli tullut.