IX.
Kello kuusi lähdettiin Haapasaareen. Anna olisi mieluummin jäänyt kotiin isänsä luo, joka ei jaksanut tulla mukaan, mutta professori ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä.
"Tietysti Anna lähtee mukaan. Enkö minä muka isänä saisi määrätä tyttäreni toimia?" Ja leikillisesti ukko otti Annan hatun ja asetti sen hänen päähänsä.
"Mutta isä — itsenäinen, moderni nainen ei — —" koetti Anna puolustautua, mutta ukko veti Eksköldiä kädestä sanoen:
"Minä uskon nyt tyttäreni sinun, vakavan zoologin huostaan. Hart tietysti ajaa perhosia eikä jouda kiinnittämään mieltänsä tällaisiin pikku asioihin."
"Tietysti", hymyili Eksköld, "vaikkei minusta Anna tosin ole niin aivan pikkunen — perhosiin verraten."
Anna ojentihe suoraksi hymyillen iloisesti, vaikka Eksköldin ääni tuntui hänestä sanovan enemmän kuin sanat.
Rouva Huovinen katsoi moittivasti tuota ryhmää. Joko nyt Eksköldkin rupesi Annaa liiaksi huomaamaan? Ei, se oli sula mahdottomuus.
Mutta siltä nyt todellakin näytti. Eksköld näkyi aikovan täyttää professorilta saaman toimensa perusteellisesti. Hän oli iloinen ja laski leikkiä enemmän kuin koskaan, mutta pysytteli koko ajan Annan läheisyydessä, välittämättä rouva Huovisesta ja Elsasta ollenkaan.
Ja tuskin koskaan oli Anna ollut hänelle niin kiitollinen kuin nyt. Hänestä tuntui olo niin helpolta, kun Eksköld piti koko seuraa vireillä, peittäen hänen huolensa leikkipuheillaan.
Vene kolahti kohta Haapasaaren rantaan. Teekupit ja leivokset kannettiin maihin ja Hart kiirehti Vilman ja Elsan kanssa tekemään tulta kivien väliin, missä teevesi oli keitettävä.
"Rouva Huovinen", kuului äkkiä Eksköldin iloinen ääni, "tässä on erittäin mukava kivi istuimeksi, jos suvaitsette."
Ja rouva Huovinen suli heti lempeäksi sekä asettui kivelle.
"Minun täytyy", lisäsi Eksköld yhtä iloisesti, "viedä Anna hiukan kävelemään. Hän näyttää vähän vilustuneelta, ja koska setä uskoi minulle kokonaan Annan tällä retkellä, täytyy minun pitää huolta isällisistä velvollisuuksistani."
Kuinka kiitollinen Anna oli siitäkin, että hän nyt pääsi hiukan pois tästä seurasta. Oli niitä sentään eliitti-ihmisiä olemassa, jotka sanaakaan selittämättä tunsivat, mitä oli tehtävä. Arvid Eksköld kuului niihin. — Entä Hart, hänen ystävänsä, hänen rakkain — —
"Jaa, jaa", keskeytti rouva Huovisen ääni Annan ajatuksia, "mene sinä vain Anna hiukan levähtämään. Kyllä nuoret täällä pitävät huolta teestä. Ja sitten huhuilemme teille kun tee on valmis."
Anna astui Eksköldin kanssa ylös mäen törmää, jonka huipulta oli laaja näköala yli aavan meren.
"Tämä suuri ja tavaton vierastulva nähtävästi väsyttää sinua liiaksi, Anna", alkoi Eksköld ystävällisesti. "Eiköhän meidän kaikkien jo pitäisi siirtyä pois Haapasaaresta?"
"Ei, ei, Arvid. Tiedäthän että sinä ja Olli Hart kuulutte meihin erakkoihin. Minä olen vain vielä niin tottumaton — nuoriin, käyttääkseni tädin lempisanaa."
Eksköld naurahti. "Niin, kaikkeen pitää tottua tässä maailmassa. Mutta tietysti täytyy myöskin maksaa oppirahoja."
Anna tahtoi mielellään siirtää puheen pois itsestään ja hänen mieleensä johtui tädin silminnähtävä suosio Eksköldiä kohtaan, johon syy oli helposti arvattavissa. Eiköhän Eksköld itse ollut mitään huomannut? Siinä tapauksessa oli ehkä pieni varoittava sana ystävän suusta paikallaan nyt.
"Kuule Arvid", alotti hän, "oletko huomannut tädin tuumia sinun suhteesi?"
"Olen, tietysti."
"Mutta eikö ole hiukan varomatonta, että olet niin kovin kohtelias
Elsalle?"
"Miksi niin?"
"Miksikö? Hyvänen aika, olisihan sääli, jos herättäisit turhia toiveita tyttö raukassa, joka vielä on vallan lapsi."
"Miksi niin varmasti otaksut, että ne toiveet — jos niitä syntyisi — olisivat turhat?" kysyi Eksköld hymyillen salaperäisesti.
"Arvid! Ethän koettane uskotella, että sinä — — — Kuule, sinä et luultavasti ymmärrä, että nyt puhun vallan vakavasti ja laskematta leikkiä."
"Oh, ymmärrän varsin hyvin", vastasi Eksköld yhä vielä suu hymyssä ja samalla katsoen niin läpitunkevasti Annaan, että Anna äkkiä käänsi katseensa pois. Ja sitten hän jatkoi äänellä, joka kaikui aivan vieraalta Annan korvissa:
"Katso Anna, luulen että meillä, sinulla ja minulla, on aivan eri käsitykset avioliitosta. Minä en pidä välttämättömänä — hm — tuskin suotavanakaan tuota n. s. hengenheimolaisuutta ja sielujen sopusointua ja tiesi mitä kaikkea. Tosin tuo kaikki useimmiten rajoittuu pelkkiin fraaseihin vain ja on siis vallan viatonta laatua, mutta kaikissa tapauksissa on hyvä olla edeltäkäsin vallan selvillä kannastaan, jotta kaikenmoiset turhat pettymykset säästyisivät."
"Fraaseja! Väitätkö todellakin, ettei löydy syvempää hengenheimolaisuutta muutamien ihmisten välillä?"
"En toki mitään semmoista väitä, mutta sellaisten henkilöiden ei herran tähden pidä mennä naimisiin keskenään."
"Miksikä ei?"
"Siksi että he ovat liian tasaväkiset ja taipuvaisia pitämään kaikkia asioita liian täytenä totena — ja tulevat onnettomiksi. Etkö ymmärrä sitä, Anna?"
"En, en, enkä tahdo mitään semmoista ymmärtää. Sinä et käsitä kuinka kipeältä tuntuu kuulla tuommoista sinun suustasi." Anna puhui kiivaasti.
"No niin", sanoi Eksköld tyynesti. "Oli aika, jolloin minäkään en sitä ymmärtänyt, mutta sitten opin."
"En soisi, että olisit sen koskaan oppinut", sanoi Anna hermostuneesti.
Eksköld naurahti. "Johtuu mieleeni eräs kirjailija, joka sanoo, että Jumalalla on hyvin syvä huumorin tunne — ja tällä hetkellä olen todellakin tilaisuudessa tuntemaan noiden sanojen totuuden. Kohtalo tekee kieltämättä pientä, myrkyllistä pilaa minusta, kun se panee sinun — juuri sinun Anna — moittimaan minua siitä, etten vaadi Onnettarelta omakseni sitä naista, joka minulle on ollut ainoa maailmassa ja jota pidän — hengenheimolaisena."
Annasta tuntui kuin ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Oliko hän ollut sokea? Sokea, sokea! Jumala kaikki asiat selvittäköön. Kuinka hänen surunsa äkkiä tuntuivat vähäpätöisiltä ja mitättömiltä.
Eksköld, joka äsken oli käynyt tavallista kalpeammaksi, muuttui pian entiselleen ja sanoi tyynesti:
"Ehkä annoin sinun aavistaa enemmän kuin olisin tahtonut, Anna, mutta elä anna sen painaa mieltäsi. Minä olen terve nyt, aivan terve. Tieteeni antaa minulle kaiken sen tyydytyksen, jota elämältä pyydän. — Jos sen lisäksi vielä satun saamaan mukavan, rauhallisen kodin ja kiltin pikku emännän, olen täysin tyytyväinen kohtalooni. Minulla ei todellakaan ole mitään syytä käydä silmät ummessa ja uskotella itselleni että maailma on toisenlainen kuin se on."
Mutta Anna oli saanut kuulla jo aivan liian paljon, aivan liian paljon. Oli kuin maa hänen allansa oli vajonnut. Kaikki se perustus, jolle hän oli rakentanut, horjui sinne tänne. Hän oli todellakin kulkenut silmät ummessa, ymmärtämättä elämää ympärillään, tosi elämää riehuvine tunteineen ja intohimoineen. Ja kuka se oli tuo mies, joka aina ennen oli tuntunut niin läheiseltä ystävältä? Tuo mies, joka järjellään aina hallitsi tunteensa eikä sortunut? Annan valtasi outo, pelon sekainen tunne, jommoista ihminen tuntee suuren salaisuuden edessä. Kuka se oli tuo mies, joka oli häntä rakastanut, mutta omalla voimallaan sen tunteen masentanut siksi että se muutoin olisi murtanut hänen elämänsä? Eksköld oli arvoitus, joka ei milloinkaan hänelle selviäisi.
"Arvid — —", aloitti Anna, mutta sitten hän vaikeni. Jos hän lausui sanaakaan enemmän, oli hänen tyyneytensä ja mielenmalttinsa lopussa.
Eksköld katsoi Annaan ikäänkuin odottaen, mutta Anna oli ääneti ja kalpeana voimatta sanoa enempää.
"Jopa minä nyt kömpelyydelläni taisin pahoittaa mielesi", alkoi Eksköld tyynesti, "mutta vielä kerran, Anna, usko vakuutustani, kun sanon, että nyt olen terve. Soisin että sinäkin olisit terve — — niin, eihän se aina ole niin helppoa — — mutta sinulla on paljon voimia, Anna. Ja paitsi sitä — — olethan niitä yksinäisiä olentoja — — se antaa voimaa."
"Halloo—oo—oo!" kuului samassa Hartin ja Vilman ääni metsässä. Tee oli valmista ja Annaa sekä Eksköldiä odotettiin.
"Tullaan kohta!" huusi Eksköld vastaan, ja sitten kääntyen Annaan hän kysyi tyynesti:
"Tuletko Anna jo, vai lähdenkö minä edellä?"
"Minä tulen kanssasi", vastasi Anna, johon Eksköldin täydellinen tyyneys vaikutti niin sanomattoman rauhoittavasti.
"Ja nyt sinun pitää ottaa minun käsivarteni ja sallia minun täyttää holhoojavelvollisuuksiani", virkkoi Eksköld, tarjoten käsivartensa Annalle.
Anna nojasi Eksköldin käsivarteen ja varmasti ja vakavasti Eksköld talutti häntä kivikkopolkua, työntäen toisella kädellään oksat pois hänen tieltään.
"Katso, Anna, tuonne", huudahti Eksköld äkkiä.
He olivat tulleet avonaiselle paikalle mäen rinteellä ja heidän edessään levisi meri äärettömänä, aukeana, mahtavana. Ei ollut saarta rajoittamassa taivaanrantaa eikä ainoata purjettakaan meren yksinäisyyttä häiritsemässä. Aurinko oli lähellä laskuaan ja kultasi pilven, joka hiljalleen purjehti taivaankannella.
Anna seisahtui lumottuna. Noin voimakkaana vaikka tyynenä, noin yksinäisenä ja salaperäisenä hän ei luullut ennen merta nähneensä. Häntä pelotti hänen oma pienuutensa. — Hän jatkoi omia ajatuksiaan ääneensä:
"Mutta tuo kultainen pilvi antaa eloa ja lämpöä tuohon voimaan ja äärettömyyteen."
Eksköld hymyili hiukan. "Niin — hetkeksi ja näennäisesti. Mutta kyllä se niin on kumminkin että 'pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot'."
"Arvid — sinä muistat tuon aina", sanoi Anna hiljaa.
"Täytyy muistaa", virkkoi Eksköld. "Onneton se, joka pilviä kullaksi uskottelee."
"Niin, niin — en tiedä liekö onneton vai onnellinen", sanoi Anna.
"Se täytyy oppia", sanoi Eksköld tyynesti.
"Niin kai. — Mutta nyt se pilvi jo katosikin." Anna värisi kuin kylmästä.
"Nyt meidän täytyy kulkea nopeasti, ettet vallan kylmety, Anna", virkkoi
Eksköld reippaasti ja alkoi astua Annan kanssa alas mäen rinnettä.
Hart astui jo tuolla heidän vastaansa katsoen Annaan kysyvästi. Anna nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta hänen katseensa oli väsynyt ja surullinen. Voi, kuinka mielellään Hart olisi tahtonut puhua hänen kanssaan ja saada kaikki selvitetyksi, mutta eihän tällaisessa touhussa voinut tulla kysymystäkään siitä.
Vilma ja Elsa olivat järjestäneet kupit sekä leivokset ja kaatoivat juuri höyryävää teetä kuppeihin. Rouva Huovinen kehoitti kaikkia kiirehtimään, jotta tee ei jäähtyisi.