VIII.
Rouva Huovinen istui ypö yksin verannalla ja kutoi sukkaa. Professori
oli mennyt laboratorioon järjestämään jotain kirjoituksia ja Anna sekä
Elsa olivat lähteneet Hartin ja Eksköldin kanssa noutamaan Vilma
Aarniota Koivuniemestä.
Rouva Huovinen oli nyt viipynyt täsmälleen viikon Elsan kanssa Haapasaaressa. Hänen periaatteisiinsa kuului viipyä vieraissa juuri niin kauan, kuin hän oli edeltäkäsin päättänyt, ja siltä kannalta katsoen olisi hänen pitänyt tänään lähteä pois. Mutta oli asioita, jotka suorastaan pakoittamalla pakoittivat hänen sovelluttamaan tuota periaatetta. Ei hän tietysti siitä välittänyt, että Elsa välttämättömästi tahtoi viipyä vielä täällä, ei tietysti. Eikä siitä, että Eksköld todellakin oli huomiota herättävä mies, joka varmaan kohta oli istuva professorina, puhumattakaan siitä että hän oli aatelismies ja vanhaa sukua. Rouva Huovinen ei tosin periaatteellisesti hyväksynyt mitään säätyeroitusta, mutta ei hän koskaan ollut siihen asiaan täysin tyytynyt, että hänen nimensä oli Huovinen. Eksköld oli ollut hyvin kohtelias Elsalle — ei sitä voinut kukaan kieltää. Ja rouva Huovinen ei pitänyt sitä millään lailla vääränä tai sopimattomana, että hän äitinä oli toissa päivänä Eksköldille kertonut, kuinka hän aina oli koettanut — ja luojan kiitos myöskin onnistunut — istuttaa Elsaan hyveitä ja vakavia periaatteita, jotta hänen ei tarvitsisi luulla, että kukaan kiinnittäisi huomionsa Elsaan siksi, että hän omisti 200,000 ja kaupungintalon. Ja Eksköld oli hymyillyt niin kohteliaasti ja sanonut, että kyllä hän oli kaiken tuon huomannut.
Rouva Huovinen hymyili, mutta huokasi sitten syvään ja laski sukan pöydälle.
Ei, ei hän Elsan ja Eksköldin tähden täällä viipynyt, vaan Annan tähden. Hän tunsi velvollisuutensa Annaa kohtaan, joka nyt näkyi tarvitsevan äidillistä johtoa. Kuka olisi luullut mitään semmoista vakavasta, keski-ikäisestä naisesta! Joka vielä oli saanut niin paljon sivistystäkin! Sen ne tekivät ne kymmenen vuotta, jolloin hän ei ollut Annaa johtanut. Mutta hän oli aina luullut, että Anna oli iki päiviksi jättänyt semmoiset ajatukset sen onnettoman tapauksen jälkeen siellä pikkukaupungissa kymmenen vuotta sitten. Mutta niin sitä ihminen pettyy, kun uskoo liian hyvää toisesta! Kuinka hän jo ensimäisenä aamuna oli kauhistunut, kun hän näki Annan istuvan verannalla ja pitävän kiinni Hartin kädestä, ja vallan selvään hän oli kuullut, kun Anna oli sanonut että "kyllä sinun nyt rakas poikaseni täytyy auttaa minua". Ja Fredrik oli nähnyt kaiken tuon eikä virkkanut mitään! Mitäs ne miehet semmoista ymmärtäisivät. Hart oli vielä lisäksi Annaa nuorempi — lähes neljä vuotta.
Ei rouva Huovinen Hartia syyttänyt. Annassa tietysti syy oli, joka ei osannut pitää omasta arvostaan ja kunniastaan huolta. Niin juuri, kunniastaan. Eikä hän ollut arvannut Annaa niin sydämettömäksi, ettei hän edes välittänyt Vilma Aarnion onnesta, vaan koetti keikailulla ja sopimattomalla tuttavallisuudella houkutella Hartia itselleen. Kyllä tämä pääkaupungin turmelus oli kauheaa, mutta ei tulisi Elsa sitä koskaan kokemaan. Elsa oli, luojan kiitos, niin — — —
Mutta rouva Huovisen ajatukset keskeytyivät, sillä tuolla tulivat nuoret jo järveltä Vilma Aarnion kanssa, joka kuluneen viikon ajalla oli ollut melkein jokapäiväinen vieras Haapasaaressa.
Anna kulki Eksköldin kanssa edellä. Molemmat näyttivät vakavilta ja väsyneiltä. Anna oli tämän ainoan viikon kuluessa muuttunut huomattavasti. Entinen kalpea väsymys näkyi taas saaneen hänet valtaansa ja silmissä oli surumielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme. Tämä oli ollut koetusten viikko Annalle. Koko tuo uusi onnen maailma, jonka hän niin nopeasti ja voittoisasti oli rakentanut ja korkeilla muureilla eroittanut muusta maailmasta, alkoi peloittavasti järkkyä perustuksissaan ja muureihin ilmaantui suuria aukkoja. Viikko sitten kaikki oli tuntunut niin yksinkertaiselta: entisyys oli pyyhitty pois, uusi elämä oli alkanut, jossa ei kellään muulla oikeastaan ollut mitään tekemistä kuin hänellä ja Hartilla.
Ja mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut? — Oh, ei mitään muuta kuin että hän nyt oli saanut nähdä Hartin toisten ihmisten parissa, kuten hän oli toivonut.
Anna oli pyytänyt Hartia auttamaan häntä Elsan ja Vilman huvittamisessa.
Ja Hart oli tehnyt sen. Hyvin perusteellisesti.
Oliko se todellakin Olli Hart, hänen, hänen, yksinomaa hänen Olli Hartinsa tuo nuori salonkiherra, joka iloisesti ja kevyesti laski leikkiä ja oli kuin kotonaan Elsan ja Vilman parissa? Anna muisti kuinka hän oli silloin ensimäisenä iltana nauranut sille ajatukselle, että Olli Hart laskeutuisi hänen korkeista ilmapiireistään syvälle alas Vilma Aarnion matalille maille. Nyt hän ei nauranut enää.
Mitä hänellä oli tarjottavaa Vilma Aarnion rinnalla? Hän oli köyhä, rakkautta janoova, särkynyt raukka, jonka luo Olli Hart kerran surumielisen tunnelman vallassa oli tullut. Ja hän oli tarttunut kiinni tuohon tilaisuuteen ja hakenut tyydytystä janolleen suhteestaan Hartiin. Eikä sillä hyvä. Hän oli itsekkäästi otaksunut, että Hart nyt myöskin luopuisi koko muusta maailmasta elääkseen vain hänelle.
Oh, sehän oli suurinta hulluutta. Hart oli nuori ja elämänhaluinen. Samoin Vilma Aarnio. Nuo kaksi olivat samalla tasalla. Hän, Anna, oli alempana, ei ylempänä.
Mutta voi sitä tuskaa, sitä polttavaa tuskaa, jonka tuo tieto synnytti!
Yksin, yksin, se oli hänen kohtalonsa aina oleva.
He saapuivat kohta verannalle, jossa rouva Huovinen hymyillen heitä tervehti. Anna läksi omaan huoneeseensa jättäen toiset istumaan verannalle, ja rouva Huovinen huomasi mielihyvällä, että Eksköld heti istuutui puhelemaan Elsan kanssa.
Hart katsahti Annan jälkeen. Mitä se taas merkitsi, että Anna noin äkkiä poistui? Ei hän käsittänyt ollenkaan Annan käytöstä tällä viikolla. Hän, Hart, oli todellakin koettanut parastaan auttaakseen Annaa emäntävelvollisuuksissa, mutta siitä huolimatta hän tunsi, että Anna oli häneen tyytymätön. Hartia hiukan harmitti. Pitihän hän Annasta sanomattoman paljon, mutta sittenkin Annan seura alkoi häntä hiukan kahlehtia. Kun hän oli väsynyt ja masennuksissa, ei kukaan ihminen maailmassa osannut häntä saattaa tasapainoon niin taitavasti ja varmasti kuin Anna, mutta kun hän tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi, kävi Annan seura joskus liian raskaaksi. Hänellä oli se tunne että Anna huomasi joka sanan, jonka hän lausui, jopa tunsi jokaisen hänen ajatuksensakin. Ja silloin hän kaipasi semmoista seuraa, jossa hänen ei noin tarvinnut paljastaa sisäistä itseään, vaan jossa hän sai näyttäytyä semmoisena kuin hän tahtoi, eikä välttämättömästi semmoisena kuin hän oli.
Mutta Hart aikoi nyt kumminkin loppuun saakka täyttää velvollisuutensa. Sitten kun vieraat olivat lähteneet, asiat kyllä Annan kanssa selviäisivät.
Ja hän istautui Vilman viereen verannan portaille ja alkoi vilkkaan keskustelun viimeisistä suurista arpajaisista, missä Vilma oli luvannut tanssia vengerkaa hänen kanssaan, vaan oli juuri ennen tanssia kadonnut.
Eksköld istui Elsan ja rouva Huovisen vastapäätä ja rouva Huovinen käänsi taitavasti puheen Elsan toimiin ja tehtäviin. Tohtori kuunteli kohteliaasti. Väsynyt ilme hänen kasvoiltaan alkoi vähitellen kadota ja silmissä välähti hieno hymy, kun hän huomasi rouvan selvästi näkyvän tarkoituksen. No, miksikä ei tuokin tuuma kävisi mukiin! Elsa oli nähtävästi hyvin terve, hyvin taloudellinen ja omisti 200,000 sekä kaupungintalon! Ja hän ei luultavasti koskaan tulisi mieheltään pyytämään enempää kuin Eksköld saattoi tarjota. Hyvä yhteiskunnallinen asema ja vanha, sointuva nimi! Olihan sekin jotain. Kauppa kuin kauppa!
Eksköldin kasvoissa värähti kuin äkillinen tuska ja ajatukset tahtoivat väkisinkin kiitää muuanne, mutta hän oli tottunut hallitsemaan mieltään ja pysyttämään ajatuksia poissa siitä ainoasta asiasta, joka oli hänelle niin arka, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.
Hän puuttui taas innolla puheeseen sanoen täysin käsittävänsä, kuinka tärkeätä on että nuori tyttö paitsi kotikasvatusta myöskin saa tilaisuuden käydä hyvässä talouskoulussa.
Ikkuna Annan huoneeseen oli auki ja hän kuuli Vilma Aarnion äänen, joka iloisesti huudahti:
"Minä lupaan ensi syksyn ensimäisissä tanssiaisissa tanssia teidän kanssanne kaikki vengerkat, jos te unohdatte tuon ainoan tapauksen, johon minä paitsi sitä en ollut syypää."
"Se oli jalomielistä", kuului Hartin ääni, "Elsa neiti on todistajana lupauksestanne, ja minä aion käyttää sitä hyväkseni."
Kyyneleet nousivat Annan silmiin. Kuinka kaukana hän oli tuosta kaikesta. Ja niin väsynyt. Niin väsynyt.
Mutta olihan hänellä vielä pieni hiukkanen ylpeyttä jälellä, ja siitä täytyi nyt pitää kiinni. Niin syvälle hän vielä ei ollut laskeutunut, että hän antaisi Vilman ja Elsan ja tädin aavistaa, mitä hän kärsi. Hän otti hatun päähänsä ja läksi verannalle.
Vilma oli lopettanut keskustelunsa vengerkasta ja kääntyi rouva
Huoviseen ja Elsaan päin kysyen:
"Emmekö lähde tänä iltana katsomaan hiidenpatoja Hanhisaaressa? Sehän on melkein tiellä Koivuniemeen."
"Se olisi varsin hauskaa", vastasi Eksköld, "vai mitä rouva Huovinen ja neiti Elsa arvelevat?"
"Voi, se olisi hirveän lystiä!" huudahti Elsa, ja rouva Huovinen hymyili.
"Elsa on niin lapsellinen vielä. Mutta jos lähdemme sinne illalla, pitää meidän keittää teetä siellä ja siksi sinä Elsa voisit taas leipoa hiukan niitä sinun hyviä sokerileipiäsi, joista tohtori Eksköld toissa päivänä piti niin paljon."
Rouva Huovinen huokasi helpoituksesta. Vihdoinkin oli hänelle ilmaantunut tilaisuus ilmoittaa Eksköldille, että ne leivokset, joita Eksköld toissapäivänä oli kiitellyt, olivat Elsan leipomia. Hän oli odottanut, että Annalla olisi senverran hienotuntoisuutta, että hän sen ilmaisisi, varsinkin koska Eksköld juuri oli kääntynyt Annan puoleen niitä kiitellessään, mutta se oli turha toivo. Anna ei näyttänyt huomaavan koko asiata.
"Vai olivat ne Elsa neidin leipomia", hymyili Eksköld. "Minä luulin että
Anna oli yht'äkkiä ruvennut meitä hämmästyttämään leipomataidollaan."
"Ei Annalla koskaan ole ollut taipumusta sellaiseen — valitettavasti", huokasi täti.
Eksköld nousi äkkiä ylös hermostuneesti. Huh, kuinka häntä inhotti tuo kaikki! Mitä hänellä oli tekemistä noiden ihmisten ja heidän sokerileivostensa kanssa!
Lyhyesti anteeksi pyytäen hän poistui professorin luo laboratorioon.
Anna tuli samassa alas verannalle. Hänen silmissään loisti melkein kuumeentapainen vilkkaus ja posket punottivat. Heti hän oli valmis yhtymään huviretkituumaan. Oh, ei tarvinnut kenenkään hänen tähtensä tulla alakuloiseksi.
Päätettiin että lähdettäisi kello 6 iltapäivällä Haapasaaresta
Hanhisaareen ja sitten saatettaisi Vilma Aarnio kotiin Koivuniemeen.
Elsa läksi sokerileivospuuhiinsa ja Hart poistui professorin ja Eksköldin luo laboratorioon. Anna jäi rouva Huovisen ja Vilma Aarnion kanssa verannalle.
Omituista kyllä Annaa ei enää ollenkaan naurattanut, kun hän muisti tädin otaksumisen, että Vilmasta kerran tulisi rouva Hart. Ei, ei naurattanut.
Hän katsoi kuin tutkien Vilmaa. Kuka se oli tuo, joka uhkasi viedä hänen ainoan onnensa? Ja millainen hän oli? Hän oli ylioppilas. Se ei todistanut mitään. Sanottiin että hän oli kirjailija. Se ei myöskään todistanut mitään. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla ylioppilaaksi. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla kirjailijaksi. Mutta sievä hän oli, pehmeä ja sievä. Mutta ei se yksin voinut Olli Hartia viehättää — —
Vilma Aarnio keskeytti Annan ajatukset alkamalla hätäisesti kertoa jotain. Hän ei pitänyt Annan levottomasta, tutkivasta katseesta.
Rouva Huovinen ei pitänyt tuollaisesta lavertelemisesta, mutta hän ajatteli itsekseen että tyttö raukka vain sillä koetti peittää suruaan, kun Anna oli tullut hänen onnensa tielle.
Rouva Huovinen piti velvollisuutenaan niin pian kuin mahdollista puhua asiasta Annalle. Mutta hänen prinsiippeihinsä kuului, että ihmisen aina tulee olla hienotuntoinen ja kohtelias, olipa asia mikä tahansa. Siitä syystä hänen oli aivan mahdoton suoraan sanoa sanottavansa Annalle, vaan hänen täytyi odottaa sopivaa tilaisuutta. Kohtalo palkitsikin hänen hienotuntoisuuttansa, sillä tilaisuus tarjoutui aivan heti.
Vilma Aarnio kertoi juuri pitkää juttua. Neiti X, se punatukkainen, joka jo oli ainakin 35 vuotta ja joka ennen oli ollut kihloissa sen pastori Y:n kanssa, oli äskettäin mennyt naimisiin maisteri Ö:n kanssa, joka oli häntä paljoa nuorempi.
Rouva Huovinen yskähti, sillä nyt oli hetki tullut. Hän katsoi tutkivasti ja ankarasti Annaan ja sanoi:
"Se on vallan omituista, kuinka keski-ikäisillä naisilla on vähän vakavuutta meidän päivinämme."
"Niin", sanoi Anna hajamielisesti, sillä hän ajatteli juuri sitä, että Hart varmaankaan ei moneen päivään ollut tehnyt työtänsä, eikä kuullut ollenkaan mistä oli kysymys.
Täti kävi hiukan noloksi, kun Anna ei vastustanut, mutta piti velvollisuutenaan jatkaa kumminkin.
"Todellinen nainen, joka kerran on syvästi rakastanut, ei voi enää rakastaa toista kertaa."
Vilma lensi tulipunaiseksi. Hän näki hengessä nuorukaisrivin edessään. Siinä oli tohtori Hart, siinä oli ylioppilas Miettinen, maisteri A., tohtori B. j. n. e. Mutta hän kohotti sitten tyynesti pienen pyöreän nenänsä pystyyn, näytti arvokkaalta ja ajatteli, että tuommoiset vanhat rouvat ovat aina niin ahdasmielisiä. Kuinka he voisivatkaan ymmärtää taiteilijaluonteita.
Kun Anna ei vieläkään mitään vastannut, täytyi tädin kääntyä suorastaan häneen ja kysyä:
"Etkö arvele niin, Anna?"
"Mitä sitten täti?" kysyi Anna.
Tuo oli jo liikaa! Anna ei edes kuunnellut häntä enää! Täti punastui ja hänen äänensä hiukan vapisi, kun hän toisti:
"Että todellinen nainen ei voi rakastaa kahta kertaa?"
"Se riippuu kai naisesta", sanoi Anna iloisesti.
"Ei, se riippuu siitä löyhyydestä ja periaatteettomuudesta, joka nykyjään on vallalla. Nainen, jossa on vakavuutta ja oman arvonsa tuntoa ei ikinä mene rakastumaan kahta kertaa, ja kaikkein vähimmin hän koettaa keikailulla ja sopimattomalla tuttavallisuudella syrjäyttää nuorempaa ja viehättävämpää kilpailijaa."
Tuo viimeksi mainittu seikka ei tosin ollut missään yhteydessä neiti X:n lemmentarinan kanssa, mutta se oli sanottava, ja nyt oli tädin omatunto rauhoitettu. Hän nousi ylös tyytyväisenä ja läksi kyökkiin auttamaan Elsaa sokerileivosten teossa.
Anna ei virkkanut mitään. Siis täti jo tiesi hänen salaisuutensa. Ja tietysti kaikki muut myöskin. Tuskin lienee täti aavistanut, kuinka syvään hänen iskunsa sattui.
Mutta rouva Huovisen sanat olivat sattuneet toiseenkin, jolle ne eivät olleet aiotut. Vilma Aarnio oli käynyt vallan punaiseksi ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Tuo loukkaus Annaa kohtaan hänen tähtensä oli vallan kuulumatonta. Ja Anna saattoi vielä luulla häntä niin halpamaiseksi että — — —
Vilman ääni vapisi pidätetystä itkusta, kun hän riensi Annan luo sanoen:
"Neiti Hemmer — rakas neiti Hemmer — ettehän uskone — että minä — että minä — — —"
Ja sitten hän sekaantui vallan ja kyyneleet alkoivat vieriä pitkin pyöreitä, punoittavia poskia.
Muuta ei tarvittu Annan tyynnyttämiseksi täydellisesti. Hän oli taas entinen arvokas, rauhallinen Anna Hemmer, kun hän otti hiljaa Vilmaa kädestä koettaen häntä tyynnyttää:
"Lapsi raukka — rauhoittukaa toki — eihän tuo ollut niin vaarallista. Täti on vanha ja hänellä on oma käsityksensä tavoista — — tyyntykää nyt, lapsi kulta, etteivät muut huomaa tätä pientä ikävää kohtausta."
Ja Vilma rauhoittui täydellisesti. Tietysti se ei ollut vaarallista, koska neiti Hemmer niin sanoi. Eihän se tietysti ollut mitään, koko asia. Ja ei suinkaan täti liene mitään tarkoittanutkaan.
Ja hän hymyili kiitollisesti kesken kyyneleitään Annalle, joka ystävällisesti taputti häntä olalle, ja oli taas täysin tyytyväinen elämään.