VII.
Oli kirkas heinäkuun aamu Haapasaaressa. Anna astui juuri ylös uimarannasta, jossa hänen oli tapa joka aamu heti noustuaan käydä kylpemässä. Hän ojensi molemmat käsivartensa ja sanomaton hyvinvoinnin tunne täytti hänen mielensä. Kuinka nuori hän oli ja voimakas! Ja hän oli vielä viime vuonna pitänyt itseään vanhana ja väsyneenä. — Hänen huulensa vetäytyivät hymyyn. — Kymmenen vuotta hän oli nukkunut ja nähnyt pahaa unta — nähnyt unta, että nuoruus oli mennyt ja äärettömän pitkä, harmaa, väritön vanhuus oli alkanut. Mutta vihdoinkin hän oli herännyt ymmärtämään että hän oli nuori, nuori ja voimakas.
Hän seisahtui ja katsoi ympärilleen aivan kuin tutkien. Oliko kaikki kunnossa, oliko polku puhdas, oliko pihamaa siivottu, tuoksuivatko kukkaset, oliko luonto juhlapuvussa, kun hänen lapsensa, hänen iso poikansa heräisi? Anna nauroi. Kuinka hullu hän oli! Ei hän voinut enää mitään järjellisesti ajatella. Kaikki esiintyi hänelle vain siinä suhteessa kuin se oli Olli Hartiin. Mutta ei hän tahtonutkaan mitään järkevästi ja kylmästi ajatella. Olihan hän nuori, nuori, niin äärettömän nuori ja onnellinen. Hän hyräili itsekseen:
"Sinä herätit laulun mun rinnassain
Ja nostatit sieluuni soiton — — —"
Mutta tuollahan se astui jo Hart häntä vastaan mahdottoman suuri kirjakasa kainalossa. Hän huomasi Annan ja sanottuaan hyvää huomenta heittäytyi onnettoman näköisenä kirjoineen mättäälle polun viereen.
"Nyt ne peijakkaan — anteeksi — ne siunatut coelenteratit eivät ota menestyäkseen lätäkössä nro 23 — mitä tehdä?"
"Ohhoh raukat!" huokasi Anna leikillisellä osanotolla.
"Kuule Anna, sinä et ollenkaan ymmärrä, mikä viehätys lätäköissä on, ja erityisesti lätäkössä n:o 23. Mitähän jos minä nyt pitäisin sinulle pienen esitelmän coelenteratien kehityshistoriasta."
"Mitähän jos minä pitäisin sinulle pienen esitelmän Omarista, joka poltatti kaikki kirjat ja halveksi kaikkia coelenterati-lätäköitä. Sinä et näy enää ollenkaan muistavan entistä ihannettasi."
"Anna, miksi sinä muistutat minulle entisiä tyhmyyksiäni? Onhan niitä uudempiakin."
"Onko? Minä luulin, että sinä jo olit muuttunut vallan täydelliseksi."
Anna nauroi ja alkoi astua kotiin päin.
"Anna, elä mene vielä. Minulla on asiata. Kuule, tuo punainen pumpulihame soveltuu sinulle vallan erinomaisesti ja samoin nuo pitkät kiharat."
"Kiitos! Sinussa on kehittynyt aivan uusi puoli, jota en ole ennen huomannut."
"Ethän leikkuuta enää tukkaasi, ethän?"
"Tietysti en, jos siten voin hiukan viehättää herra tohtoria."
Hart nauroi.
"Se musta silkkipusero, jota sinä viime keväänä käytit, oli hirveä."
"Jahah, nyt on paras että lähden, koska nuotti alkaa muuttua."
Hart hypähti ylös kirjoineen ja läksi astumaan Annan kanssa.
"Tiedätkö Anna, että Eksköld tulee huomenna tänne?"
"Huomenna!"
"Niin — miksi sitä noin hämmästyt?"
"Enhän muutoin hämmästyisi, mutta kun ajattelen että tätini ja serkkuni tulevat tänään ja viipyvät ainakin viikon — niin — —"
"Eksköld saa tietysti asua minun huoneessani — kyllähän me siihen molemmat mahdumme."
"Ei, Olli — ethän voi tehdä työtäsi rauhassa. Minä muutan huoneestani, niin voimme asettaa kaikki mukavasti."
Hart hymyili. Aina vain hänen mukavuutensa oli Annalle pääasia. Se tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, vaikka samalla salainen, kalvava tunne alkoi tehdä Hartin levottomaksi.
"Anna, sinä hemmottelet minua niin, että kohta en tule toimeen missään muualla kuin sinun luonasi." Hänen äänessään oli taas tuo lämmin sointu, joka pani Annan sydämen sykkimään.
"Muualla! Eihän sinun muualla tarvitsekaan tulla toimeen. Etkö sinä muka olekkaan enää minun pikku poikani? Oletko jo kasvanut liian suureksi?" Anna laski leikkiä, mutta häneenkin oli tullut salainen levottomuus.
Pienen kiistan jälkeen sai Hart tahtonsa täytetyksi ja Eksköld päätettiin sijoittaa hänen huoneeseensa. Anna ei saanut olla järjetön ja lapsellinen.
Hart ja Anna astuivat huvilan verannalle, jossa professori jo istui kahvipöydän ääressä. Hän nyökäytti ystävällisesti hyvää huomenta molemmille tulijoille ja käski heitä kiirehtimään, ettei kahvi jäähtyisi.
"Mutta isä rakas, noin ohuessa takissa sinä istut kylmässä aamutuulessa!" huudahti Anna ja kääri samassa pehmeän villahuivin professorin olkapäille.
"Anna on ruvennut vallan kotityranniksi", hymyili professori, "häntä pitää totella kohta pukukysymyksissäkin."
"Mutta kuinka sinä tottelet isä? Enkö minä ole vakuuttanut että kaikki sinun amoebasi ja muut lemmikkisi lätäköissä saavat halvauksen säikähdyksestä, jos vielä käytät tuota vanhaa hattua — ja yhä se vaan on päässäsi."
"Katsoppas, minun täytyy edes näennäisesti koettaa säilyttää ylivaltaa vielä ja tämä hattu on jonkunmoisena merkkinä siitä."
"Hyvin huomattava merkki, se on myönnettävä", nauroi Hart.
"Jaa, jaa, kohta se meidän kesälupa loppuu", huokasi professori käyden vakavaksi.
"Eihän vielä puoliakaan ole kulunut", virkkoi Hart, mutta Anna tunsi että isä oli oikeassa. Miksi ne tulivat nuo vieraat ihmiset tänne isän ja Hartin ja Annan maailmaan häiritsemään noiden kolmen onnea? Omituinen pelonsekainen tunne valtasi Annan, kun hän muisti tädin tulon. Täti kuului entisyyteen. Nyt oli alkanut Annan uusi nuoruus ja täti oli siellä vieras. Miksi piti hänen tulla juuri nyt? — Anna koetti tyyntyä. Elsa oli hänen ainoa läheinen sukulaisensa paitsi tätiä. Heistä tulisi varmaan hyvät ystävät. Elsa oli 20 vuotias nyt, mutta nuorihan oli Annakin, niin oikeastaan hän oli yhtä nuori kuin Elsa. Nuo kymmenen vuotta — voi, ei niitä ollut ollenkaan — unta se oli vain, pahaa unta.
Ja Eksköld — Eksköldiä hän oli ensin kaivannut ikäänkuin tähän onnen maailmaan kuuluvana, mutta nyt alkoi sekin peloittaa. Eksköld oli sellainen yksinäinen olento, mutta sitä kai hän tahtoikin. Ja hänkin kuului tavallaan entisyyteen. Hän oli kyllä ollut jonkunmoisena valopilkkuna noina kymmenenä vuotena, mutta sittenkin hän kuului entisyyteen, joka oli kuollut.
"Anna, lähdetään hiukan kävelemään rantakallioille", pyysi Hart, joka huomasi Annan alakuloisuuden. Häneenkin oli tarttunut jonkunmoinen levottomuus, ikäänkuin pahan aavistus.
He läksivät yhdessä rantakallioille, missä he niin usein ennen olivat istuneet ja puhelleet iltasilla.
"Anna, tiedätkö minäkin käyn vähän levottomaksi, kun näen sinut noin huolissasi? Etkö soisi tätisi tulevan?" virkkoi Hart.
"Voi sinua rakas poika raukka", hymyili Anna. "Elä nyt anna minun typerän pahan tuuleni huolestuttaa mieltäsi. Tietysti tahdon tädin ja Elsan tänne ja Eksköldin myös."
"Mutta kuule, Anna, mikä johtui mieleeni muistaessani tätiäsi. Oletko huomannut mistä me aina yhdessä ollessamme olemme puhelleet?" Hart hymyili aivan kuin hiukan häpeissään.
"Mistäkö?" Anna katseli kysyvästi Hartiin. "Kysy ennemmin mistä me emme ole puhuneet. Löytyykö enää sitä asiaa auringon alla, jota emme olisi kosketelleet?"
"Löytyypä kyllä. Me olemme alati vain puhuneet — — niin, häpeän sen sanoa — minusta — minun töistäni, minun intresseistäni, minun suruistani, minun iloistani j. n. e. mutta eräästä olennosta, jonka nimi on Anna Hemmer ei ole sanottu sanaakaan."
"Voi sinun päähänpistojasi poikaseni", nauroi Anna. "Tahdotko sinä nyt välttämättömästi saada minut ilmaisemaan, että kaikki nuo luetellut ilot ja surut ja intressit ja epäintressit ovat myöskin — minun? Noh, onko sinun pikku itserakkautesi nyt tyydytetty?"
"On — liiaksikin. Mutta minun mieleeni johtuu se seikka että Anna Hemmer oli olemassa jo ennenkuin tämä merkillinen mies tuli hänen tielleen."
"Niin — oli kyllä. Mutta se Anna Hemmer kuoli ja haudattiin silloin Vapunpäivänä." Annan ääni värähti oudosti, sillä hän tunsi että tuo ehkä ei ollutkaan niin totta kuin hän oli luullut. Kuka ties vaikka entisyys saattaisi uudestaan virota eloon?
"No niin, minun pitää siis tyytyä siihen selitykseen", virkkoi Hart.
"Elä pahastu, Anna, siitä mitä sanoin."
"En. Päinvastoin olen iloinen, että tahdoit tietää hiukan enemmän minusta, ja tuntuu kuin tahtoisin sinulle kertoa, mitä en ole vielä kenellekään kertonut."
Anna oli käynyt hyvin totiseksi ja katse, jonka hän loi Hartiin, oli arka ja rukoileva.
"Anna, tahtoisin niin mielelläni tulla niin lähelle sinua, että saisin ottaa osaa elämääsi vähän enemmän kuin tähän asti."
Hartin katse oli suora ja lämmin, mutta hänen olennossaan oli niin paljon poikamaista iloa ja reippautta, että Anna selvästi tunsi, kuinka vähän Hart itsekään uskoi omia sanojaan, että Annalla oli ollut elämää ennen heidän tutustumistaankin.
Väkisinkin Annan suu vetäytyi hymyyn.
"Lapsi, lapsi, sinulleko minä huoliani tyhjentäisin."
Mutta nyt kävi Hart vuorostaan totiseksi. Häntä kiusasi tuo tunne, että
Anna piti häntä lapsena vain.
"Enkö minä koskaan saa olla sinun ystäväsi, Anna? Se alkaa käydä hiukan nöyryyttäväksi tuo tieto, että minä sinun silmissäsi olen pahankurinen lapsi vain, jota on lelliteltävä ja tuuditeltava pois tosihuolista."
Hart hengitti syvään, eikä katsonut Annaan.
Anna ei vastannut mitään. Syvä, sanaton riemu täytti hänen rintansa. Ei, se ei ollut lapsi tuo enää, vaan mies, joka oli hänen ystävänsä, ja jolle hän sai avata sielunsa salaisimmatkin sopukat.
"Olli, tiedäthän että vietin lapsuuteni ja ensi nuoruuteni täti
Huovisen luona?" Annan ääni oli aivan tyyni nyt.
"Tiedän."
"Mutta et tiedä miksi sieltä läksin pois?"
"Isäsi luo — kun isäsi oli niin yksin — eikö niin?"
"Ei — en minä silloin ajatellut muiden yksinäisyyttä, kuin omaani."
Hart katsahti Annaan. Anna oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät pohjattoman syviltä tummuudessaan, kun ne katsoivat jonnekin epämääräiseen etäisyyteen. Hart tunsi äkkiä melkein pelkoa. Oli kuin hän olisi houkutellut esiin asioita, joiden seurauksia hän ei osannut aavistaa. Hänen melkein teki mieli pyytää, ettei Anna virkkaisi mitään. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan.
"Niin — se oli se vanha tarina. Minä rakastin ja petyin."
Hart ei voinut vieläkään puhua. Vähän ajan perästä Anna jatkoi:
"Kun hänet tapasin, en ymmärtänyt ollenkaan epäillä. Minä annoin itseni aivan ilman ehtoja, ilman rajoituksia. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta ja koko sieluni oli täynnä odottavaa hellyyttä. Kun hän sitten tuli ja osoitti minulle että minä olin hänelle enemmän kuin muut, luulin sitä rakkaudeksi ja annoin — annoin paloittelematta koko sieluni hellyyden."
"Eikö hän rakastanut sinua?" kysyi Hart hiljaa.
"Ei — ei paljon."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän oli hiukan mieltynyt minuun — ehkä paljonkin. Katsoppas, hän oli niitä miehiä, joilla aina täytyy olla joku, jolle he osoittavat jonkunmoista suojelevaa hellyyttä — ei hän mitään sen syvempää tarkoittanut — sen ymmärrän nyt, kun katkeruus on haihtunut. Ja kun hän sitten huomasi että rakastin häntä — enhän peittänyt häneltä, että maailma ilman häntä oli minulle kuollut — silloin hän pakeni. En tiennyt hänen lähteneen pois — muilta sen kuulin. Ja muilta kuulin myös että hän oli lähtenyt — morsiamensa luo."
"Semmoinen konna!"
"Ei ollenkaan, Olli, ei vähääkään. Semmoista tapahtuu alituiseen, ilman että kukaan siitä konnan nimeä saa — ja se olisikin väärin. Hän menetteli oman luontonsa, oman käsityskantansa mukaan — minä omani. Ja toisen piti murtua — elämä sen vaati. Ei ollut syy hänen eikä minun."
Hart ei vastannut mitään. Uudet, oudot ajatukset risteilivät hänen mielessään. Hetken perästä Anna jatkoi kääntyen häneen.
"Niin se särkyi nuoruuteni onni, mutta, Olli, se tuli ehyeksi taas, kun sain sinut ystäväkseni."
Nuo sanat sattuivat omituisen kipeästi Hartiin. Hän alkoi niin peloittavan selvästi aavistaa, mitä hänen ystävyytensä merkitsi Annalle. — Ystävyys! Hyvä Jumala, sekö nimitys oli se oikea? Anna piti itsepäisesti siitä kiinni, mutta — —? — Ei, hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun — — — Käyköön kuinka kävi — hän ei väistynyt velvollisuuttaan.
"Anna — Anna ystävä — kiitos luottamuksestasi", sanoi hän vihdoin hiljaa.
"Ei puhuta niistä surullisista ajoista sen enempää", virkkoi Anna reippaasti ja nousi seisaalleen. "Lähdetäänpä nyt vielä hiukan kävelemään, niin sanon sinulle erään asian, jota olen viime aikoina miettinyt."
"Mikä se on?"
"Se, etten koskaan ole nähnyt sinua muiden ihmisten parissa kuin isän ja minun — niin, ja kerran Eksköldin."
"Hm — mutta mitä merkillistä siinä on?"
"Ei muuta kuin etten voi ollenkaan kuvitella, kuinka sinä tulet käyttäytymään, kun täti ja serkkuni ja Eksköld tulevat."
Hart nauroi. "Olenpa minä mahtanut olla koko barbaari täällä
Haapasaaressa, koska sinua pelottaa."
"Pelottaa! Sanoinko niin muka? Ei, mutta — niin, en minä nyt osaa selittää mitä tarkoitan. Ei puhuta siitäkään sen enempää."
Molemmat läksivät astumaan kotiin päin. Omituinen levottomuus oli tarttunut heihin, eikä tahtonut haihtua.
"Anna, pysyyhän meidän välimme aina samana?" kysyi äkkiä Hart.
"En voi ajatella, että se muuttuisi", vastasi Anna, mutta sittenkin pelko alkoi hiipiä hänen sydämeensä. Miksi? Sitä hän ei ymmärtänyt.
He palasivat kotiin ja Hart auttoi Annaa asettamaan huoneita kuntoon vieraita varten.
Professori käyskenteli tyytyväisenä ympäri katsellen heidän puuhiaan.
"Oletko huomannut, Hart, kuinka äidilliseksi Anna on käynyt täällä maalla? Hän puuhaa kuin taitavin emäntä?" virkkoi ukko.
"Onko se kumma", vastasi Anna, "kun minulla on kaksi lasta hoidettavana." Ja hän taputti ohimennessä Hartia ja professoria olkapäälle.
"Ja nyt sinulle tulee vielä enemmän huolia, Annaseni. Mutta kyllä se hyvä on, että totut pois siitä meidän entisestä erakkoelämästä."
"Voi, voi sinua isä-ukko", puheli Anna leikillisesti. "Ennen sinä tyydyit lätäköihisi ja minuun, mutta nyt sinä yhtämittaa puhut seuraelämän siunauksista. Se on kai evolutsioonia, vai mitä?"
"Toivokaamme tyttöseni, ettei se ainakaan ole revolutsioonia", virkkoi ukko hymyillen.
Iltapäivällä Anna läksi tätiään ja Elsaa vastaan veneellä, sillä laivat eivät poikenneet Haapasaareen, vaan aina kun oli sinne tulijoita, piti soutaa ulapalle laivaa vastaan. Kalastaja oli soutamassa ja Anna piti perää. Tuolla ui jo valkoinen laiva sinne päin ja Annan sydän alkoi tykyttää kovasti. Hän tunsi astuvansa takaisin menneisyyteen, tuohon kuolleeseen menneisyyteen, jota hän ei enää tahtonut ajatellakaan. Eikö tätiä vielä näkynyt? Tuossa hän seisoi nojautuen laivan reilinkiin. Hän oli niin ihmeellisen muuttumaton, juuri samanlainen, jommoisena Anna aina muisti nähneensä hänet. Kyyneleet alkoivat kertyä Annan silmiin ja hän tuskin saattoi nähdä, että tädin takana seisoi solakka, keltatukkainen tyttö.
"Tervetuloa täti", sai Anna sanoneeksi, kun rouva Huovinen oli astunut veneeseen ja suudellut häntä ystävällisesti.
"Tule, Elsa, serkkuasi tervehtimään", virkkoi täti, ja solakka tyttö ojensi ujosti kätensä Annalle.
Nyt vasta Annan huomio kääntyi Elsaan. Elsa oli kaksikymmenvuotias, mutta näytti huolimatta pituudestaan kovin kehittymättömältä ja lapselliselta. Hän oli isänsä näköinen ja se vaikutti Annaan lämpimästi. Ei hän ollut ruma, vaikkei juuri kauniskaan, tukka tuuhea, vaalean keltainen, silmät vaalean harmaat, iho punainen ja valkonen ja koko olennossa jotain hentoa, kukkamaista. Mutta suun ympäri oli piirre, joka antoi kasvoille hiukan tyytymättömän ilmeen, kuten hemmotelluilla lapsilla usein voidaan huomata.
Niitä näitä kysellen joutuivat he rantaan, jossa professori oli heitä vastassa.
"Anna on nuorentunut siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta sinä Fredrik — ethän vain liene sairas?" huudahti rouva Huovinen nähdessään vanhan professorin.
Professori hymyili. "Johan on aikakin minun väistyä. En ole samanlainen eternelli kuin sinä Sofia, johon vuodet eivät näy ollenkaan koskevan."
Hart näyttäytyi vasta illallispöydässä ja ilta kului loppuun ystävällisessä, vaikka hiukan vieraassa keskustelussa, kuten ainakin ihmisten kesken, jotka eivät vuosikausiin ole toisiaan tavanneet.
Hart puhui enimmäkseen Annalle tai aivan ylipäänsä kaikille, jotta Anna ei saanut vielä ainakaan mitään käsitystä kuinka hän oli "muiden seurassa". Verraten aikaisin hän sanoi hyvää yötä ja poistui huoneeseensa työhön. Professorikin läksi levolle, sillä Anna oli ottanut huolekseen aina muistuttaa häntä, kun kello löi kymmenen, jotta isä ei saisi rasittaa itseään valvomalla. Täti ja Elsa jäivät vielä hetkeksi Annan kanssa istumaan.
"Kuka hän on tuo tohtori Hart?" alotti rouva Huovinen. "Hänestäkö odotetaan jälkeläistä Fredrikille professorinvirkaan?"
"Tuskin", vastasi Anna. "Luulen ennemmin, että tohtori Eksköldistä odotetaan professoria."
"No, miksi hän ei ole täällä? — Eksköld — Eksköld — se on kaunis nimi."
"Hän tulee tänne kohta, ehkä jo huomenna."
Rouva Huovinen näytti tyytyväiseltä ja lisäsi hetken perästä:
"Sinä näytät olevan hyvin tuttu tohtori Hartin kanssa. Kuulin että sinuttelitte toisianne."
"Niin, me olemme hyvät ystävät."
"Oikeinko ystävät? No, en tahdo sanoa mitään siitä. Sinun ikäisellesi naiselle, joka on jo yhtä ja toista saanut kokea" (täti huokasi syvään), "saattaa ehkä sopia olla ystävä nuoren miehen kanssa. Mutta periaatteelliselta kannalta en voisi sallia nuoren tytön tulla sinuksi ja seurustella tuttavallisesti naimattoman miehen kanssa, ellei miehellä ole vakavia tarkoituksia tytön suhteen", sanoi rouva Huovinen painolla.
"Minä en ole sinä kenenkään herran kanssa enkä ole antanut valokuvaani kenellekään, vaikka monta herraa on pyytänyt", visersi Elsa ikkunan luona.
Rouva Huovinen loi hyväksyvän katseen tyttöönsä ja Anna vaikeni. Häntä puoleksi huvitti, puoleksi harmitti tuo kaikki. Aikoiko täti nyt ruveta vanhaan tapaansa istuttamaan periaatteitaan? Ja luuliko hän ahtaalla poroporvarimaisuudellaan voivansa kahlehtia häntäkin ja Hartia? Hän nousi ylös virkkaen, että täti ja Elsa kai olivat matkasta väsyneet ja halusivat levolle.
Mutta rouva Huovinen ei vielä hellittänyt. "Onko tämä se sama tohtori
Hart, josta Vilma Aarnio on kertonut?" kysyi hän.
"Sitä en voi arvata. Mutta tietääkseni Helsingissä ei ole toista sen nimellistä", vastasi Anna lyhyesti.
"Jaa, jaa, kyllä kai se on sama. Olliko hänen nimensä on? Kyllä se sitten on sama. Olipa hauska tutustua häneen, koska on vallan luultava että hänestä tulee Elsan hyvän ystävän, Vilma Aarnion mies."
"Mi — mitä? Ha — ha — haa! Kyllä se on sula mahdottomuus, hyvä täti!" Anna puhkesi heleään nauruun. Tuo ajatus että Hart, hänen Olli Hartinsa, hänen ystävänsä, laskeutuisi alas tuonne tädin maailmaan valitakseen sieltä itselleen aviopuolisoksi pienen, pyöreän Vilma Aarnion, tuntui niin perin hullunkuriselta.
Rouva Huovinen punastui kovasti. "Onko hän uskonut sinulle salaisuutensa, koska olet niin varma siitä? Jos hän on kunnon mies, on hän epäilemättä tarkoittanut jotain käyttäytyessään sillä tavalla Vilma Aarniota kohtaan. Vilma on uskonut Elsalle kaikki ja Elsa ei salaa mitään äidiltään", sanoi rouva Huovinen terävästi.
"Mutta mamma, sehän oli salaisuus — — —" alotti Elsa, vaan täti keskeytti hänet.
"Kyllä tiedän. Mutta minä pidin oikeana että Anna tietää asiasta, koska tohtori Hart on hyvä ystävä talossa."
"Niin, hyvähän se oli", vastasi Anna kuivasti. Miksi hän oli ollenkaan antautunut keskusteluun heidän kanssaan? He kuuluivat vallan toiseen maailmaan, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Mutta kun he tahtoivat vetää Olli Hartin siihen — se harmitti kumminkin.
"Voi, voi kuinka lystiä olisi, jos saisi tavata Vilman! Hän asuu täällä lähellä Koivuniemessä!" huudahti Elsa.
"Se toivomus on helposti täytetty", vastasi Anna. "Haemme hänet huomenna tänne, eikö niin Elsa serkku?" Ja hän tunsi helpoitusta ajatellessaan että Vilma Aarnio tulisi Elsan seuraksi. Se vähentäisi häneltä vaikean tehtävän.
Hetken perästä Anna saattoi tätinsä ja Elsan heidän makuuhuoneeseensa, sanoi hyvää yötä ja meni omaan suojaansa. Hän ei päässyt tuosta levottomasta mielialastaan. Nuo kaksi olentoa, täti ja Elsa, olivat sittenkin toisessa suhteessa häneen kuin muu maailma. Hänellä oli velvollisuuksia heitä kohtaan. He olivat kuin siltana, joka yhdisti hänen maailmansa muuhun maailmaan, josta hän ei ollut tahtonut mitään tietää. Ja entäpäs jos tuo silta ei koskaan katkeisi, vaan liittäisi hänet yhä lujemmasti tuohon toiseen maailmaan? Entäpäs, jos hänen täytyisi sitä myöten astua pois omasta luostarielämästään? Ja entäpäs, jos hänellä oli velvollisuuksia siinä suuressa, hyörivässä muurahaispesässä, johon se silta johti? Hän tunsi äkkiä, että oli olemassa koko joukko hienoja, näkymättömiä siteitä, jotka alkoivat kietoa häntä. Mutta entä sitten? Kyllä hän jaksoi kaikki uudet velvollisuudet kantaa, kun hän vain sai pitää Hartin itsellään, aivan yksin, aivan täydellisesti. — Mutta sehän oli mieletöntä. Ei hän voinut aikamiestä kääriä pumpuliin ja asettaa lasikaappiin! Täytyihän Hartin saada vapaasti liittyä kehen tahtoi —.
Anna vaipui mietteisiin, jotka tekivät hänet yhä levottomammaksi.
Ei, huomenna hän aikoi pyytämällä pyytää Hartia auttamaan häntä täyttämään kaikkia noita pikku velvollisuuksia vieraita kohtaan. Se oli luonnollista. Se oli tervettä. Nyt vihdoinkin hänen täytyi olla terve ja käsittää asiat luonnollisella tavalla.
Täti oli puhunut hänen ijästään. Niin, kuinka täti olisi voinut aavistaa kuinka nuori hän nyt oli. Täti laski vain että hän oli täyttänyt 31 vuotta. Mutta nyt vasta hän olikin nuori, nuorempi ja voimakkaampi kuin koskaan ennen.