XI.
Anna oli muuttanut takaisin kaupunkiin ja asui rouva Huovisen luona. Rouva Huovinen oli sanonut, että miltä se näyttäisi, jos hän jättäisi rakkaan Fredrikin ainoan lapsen yksin suruunsa, kun kerran hänellä oli koti tarjottavana. Anna oli ensin vastustanut ja tahtonut omaan tuttuun pesäänsä, mutta täti sanoi että se ei käy laatuun, suorastaan ei käy laatuun. Ja Anna oli niin väsynyt, niin loppuun asti väsynyt, ettei hän jaksanut paljoa vastustaa. Sama kai se oli, missä hän asui. Ja ehkä oli parempikin olla vieraassa ympäristössä, jossa ei mikään muistuttanut isää. Mutta siinä kohdassa hän oli erehtynyt. Jos kohta ympäristö olikin vieras, piti täti huolta siitä, että isää muistettiin puheella niin paljon kuin mahdollista. Hän piti suorastaan periaatteelliselta kannalta oikeana, että rakkaalle vainajalle suotiin kuoleman jälkeen kaikki se tunnustus ja kunnioitus, mikä hänelle oikeudella oli tuleva. Professorin suruharsolla verhottuja kuvia oli pöydillä ja uuninreunustoilla ja aina kun tuli joku vieras — ja tuttavat tietysti pitivät velvollisuutenaan käydä lohduttamassa — kertoi hän heille veljensä elämästä ja kuolemasta. Hän ei ikinä sanonut voivansa antaa anteeksi itselleen sitä, että hän ei ollut viipynyt Haapasaaressa kunnes kaikki oli ohi. Mutta kuka sitä saattoi aavistaa! Ei hän sillä tietysti ollenkaan tahtonut sanoa, ettei Anna olisi tehnyt kaikkea mitä tehdä saattoi. Mutta Anna oli luonteeltaan niin epäkäytännöllinen ja paitsi sitä vanhan ihmisen läsnäolo, vanhan ihmisen, joka itse äskettäin oli saanut kokea millaista parhaimman tukensa menettäminen on (silloin hän aina kohotti nenäliinan silmilleen) olisi ollut kaikille lohdutukseksi.
Anna oli kuullut kaiken tuon niin usein, että hän oli jo aivan lakannut tuntemasta mitään. Jos hän jotain tunsi, oli se vain hiljaista riemua siitä, että hän oli saanut olla isän ja Eksköldin ja Hartin kanssa omassa pienessä piirissään isän, tuon rakkaan vanhan isän viimeisinä hetkinä.
Mutta yksi asia alkoi tuntua Annasta yhä peloittavammalta, se että muutamien päivien perästä piti koulun taas alkaa. Täti sanoi Annan puolesta iloitsevansa siitä, sillä säännöllinen työ oli paras lääke surulle. Niin olihan se totta, vallan totta. Mutta kun hän oli niin väsynyt, niin toivottoman väsynyt. Ja eihän se ollut vain suru isän kuoleman tähden, joka hänestä teki lopun. Ei, ei, vaan kaikki se muu.
Eksköld ja Hart olivat tämän ajan kuluessa olleet hänen apunaan kaikessa. Ei hän ymmärtänyt, kuinka hän muutoin olisi kaikkia kestänytkään. Hän ei ollenkaan siis nyt hämmästynyt kun palvelija tuli sanomaan että tohtori Hart tahtoi häntä tavata.
"Elä pahastu, Anna, että niin paljon sekaannun sinun asioihisi", aloitti
Hart ja Annaan koski kipeästi tuokin anteeksipyyntö. "Mutta", lisäsi
Hart, "sinä et mitenkään nyt saa alottaa kouluasi, vaan sinun täytyy
ottaa virkavapaus ja lähteä muille maille."
Se tuntui niin hyvälle tuo Hartin huolenpito, mutta miksi hän tahtoi karkoittaa hänet muille maille? Oh, hän oli sairaaloisen epäluuloinen. Kun hän katsoi Hartin uskollisiin, osaaottaviin silmiin, haihtui epäilys.
"Se olisi suloista, olen niin väsynyt, mutta — —"
"Muuta ei sinun tarvitse sanoa. Sinun täytyy nyt antaa ystäviesi hiukan auttaa sinua. Minä otan kokonaan huolekseni puhutella johtajaa, sopia sijaisesta j. n. e." lisäsi Hart vilkkaasti.
Anna ei vastustanut. Jo tuo ajatus, että hän pääsisi pois rauhaan ja yksinäisyyteen, tuotti hänelle lepoa. Koulussa olivat asiat pian järjestetyt. Anna kävi lääkärin puheilla, sai todistuksen sekä seikkaperäisiä neuvoja, kuinka hänen piti hoitaa itseään. Hart piti täydellisesti lupauksensa ja hankki yhdessä koulun johtajan kanssa sijaisen Annalle syyslukukaudeksi. Täti oli myöskin aivan heti taipuvainen Annan lähtöön ja ryhtyi puuhiin, jotta Anna pääsisi niin pian kuin mahdollista menemään.
Ja syyskuun alkuviikolla toteutuikin se tuuma. Rouva Huovinen oli kutsunut Hartin ja Eksköldin illalliselle eräänä perjantai-iltana, ja sitten piti yhdessä mentämän saattamaan Annaa laivaan, joka yöllä vasten lauvantaita läksi Köpenhaminaan.
Huolimatta kaikista ponnistuksista vallitsi raskas mieliala useimmissa tuon pienen seuran jäsenissä. Elsa kyllä puuhaili tavallista sievempänä, valkoinen esiliina edessä, illallispöydässä ja rouva Huovinen tuon tuostakin huomautti, että tuon ja tuon herkun oli Elsa itse paistanut ja nuo leivokset leiponut, mutta eivät ne maittaneet sittenkään.
Anna tunsi koko ajan, että kaikki oli niin vierasta ja hän tahtoi pois, pois kaikesta. Eksköld ja Hart kyllä ylläpitivät keskustelua, mutta heilläkin oli selvä tunne siitä, että entiset ajat olivat olleet ja menneet ja jotain uutta ja tuntematonta oli tulossa.
Mutta ilta kului loppuun vihdoinkin ja kaikki läksivät laivalle. Täti tahtoi ettei viivyttäisi laivalla kauan, jotta Anna pääsisi levolle ja Anna oli hänelle siitä erityisen kiitollinen. Hän kaipasi nyt yksinäisyyttä melkein sairaaloisesti. Kun hyvästit oli sanottu, vetäytyi Anna heti hyttiinsä odottamaan laivan lähtöä.
Mutta hetken kuluttua kuului heikko koputus ovelle ja kun Anna meni katsomaan kuka siellä oli, seisoi Hart hänen edessään.
"Anna, en voinut erota sinusta noin", sanoi hän ja taas kuuli Anna hänen äänessään tuon entisen tutun ja hellän värähdyksen.
"Kiitos, kiitos, että tulit", vastasi Anna, "niin saan viedä kauniin muiston mukanani."
"Anna, sano, eihän se ole lopussa, kaikki se kesäinen? Jotain tuli meidän väliimme, mutta selviäähän se, eikö niin? Enhän ole sinua pahoittanut niin, ettet voisi sitä unohtaa? Anna, sano, tuleehan kaikki taas entiselleen?"
Hart puhui nopeasti ja liikutuksella, joka tarttui Annaankin.
"Voi, selviää, selviää kaikki vielä. Sitä tuli vain niin paljon uutta yht'aikaa, etten kestänyt sitä. Mutta kaikki tulee hyväksi vielä. Ja kiitos sinulle vielä kerran, että tulit nuo sanat sanomaan ennen lähtöäni."
Anna ojensi molemmat kätensä Hartille, joka puristi niitä lujasti.
"Anna, kohta saan kirjoittaa sinulle enemmän, eikö niin?"
Hänen äänessään oli jotain outoa, joka herätti Annassa aavistuksen siitä mitä Hart ajatteli.
"Ei, ei vielä", sanoi hän hätäisesti, mutta lisäsi sitten tyynesti: "Elä kirjoita minulle, Olli, ennenkuin pyydän. Lähetän tietoja itsestäni tädille, jolta saat kuulla kuinka voin. Ja sitten — sitten — kun olen terve taas — sitten kaikki selviää."
"En kirjoita ennen, Anna", virkkoi Hart painavasti, "mutta sitten — —"
"Niin — sitten. Ja nyt jää hyvästi sinä hyvä, rakas ystävä", virkkoi
Anna lämpimästi.
"Hyvästi, Anna. Näkemiin asti!" Hart puristi hänen kättään ja riensi sitten pois.
Anna jäi yksin hyttiin. Hän ei mennyt kannelle katsomaan kuinka laiva syysyönä eteni Helsingin rannasta. Ulkona oli pimeä ja vettä vihmoi hiljaa, mutta Annasta tuntui kuin hän nyt taas olisi matkalla kevättä kohti.