XII.
Anna oli kirjoittanut rouva Huoviselle melkein joka viikko aivan lyhyitä ilmoituksia olostaan ja voinnistaan. Hän oli asettunut pieneen italialaiseen kaupunkiin ja tuntui viihtyvän siellä erittäin hyvin. Alussa hän vain kirjoitti olevansa hyvin väsynyt, mutta toivovansa virkistymistä.
Hart ja Eksköld kävivät usein herrasväki Huovisen luona kuulemassa uutisia Annasta, ja rouva Huovinen huomasi ilolla, että Eksköld taas rupesi yhä paremmin ja paremmin viihtymään heidän kodissaan. Elsa olikin tilaisuudessa näyttämään kaikki hyvät ominaisuutensa, jotka alati suurenevassa määrässä vetivät Eksköldin huomion puoleensa. Tyttö oli verraten hiljainen ja hyvin taloudellinen. Ja vaikka hän joskus sanoikin pieniä typeryyksiä, joita äiti nähtävästi oli hänen päähänsä pannut, ei se ollut niin vaarallista. Aika oli kyllä tasoittava semmoiset pikku epätasaisuudet. Hänestä tulisi varmaan malliemäntä. Eksköld alkoi taas täydellä todella miettiä kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ja hän viihtyi hyvin tuossa mukavassa kodissa, jossa häntä pidettiin kuin ruhtinasta.
Vilma Aarnio oli tietysti aina mukana illanvietoissa ja joskus vielä muitakin nuoria.
Mutta ei Vilman vilkkaus eikä mikään voinut poistaa pilviä Hartin otsalta. Hän oli ainoa tuossa seurassa, jota näkyi huoli painavan. Vilma Aarnio luopuikin pian kaikista yrityksistä elähyttää Hartia, sillä hän oli nyt vakuutettu löytäneensä syyn Hartin alakuloisuuteen. Häntä nähtävästi vaivasi epätietoisuus, kumpiko, Vilmako vai Anna, saisi hänen sydämessään etusian. Vilma kyllä tiesi kokemuksesta, kuinka kiusallista tuommoinen epätietoisuus oli. Mutta Vilma oli hyväsydäminen tyttö, ja silloin yhden kerran Haapasaaressa Anna oli täydellisesti voittanut hänen sydämensä. Hän päätti siis olla jalomielinen ja luopua kokonaan kilpailusta. Paitsi sitä hänellä oli jo vallan selvillä, että hän kaikissa tapauksissa kirjoittaisi sen romaaninsa itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Juoni oli jo valmis: kaksi kansanlasta, toinen rikas, toinen köyhä, jotka lukemattomia esteitä voitettuaan kohoavat yhteiskunnan ylimmille huipuille ja löytävät toisensa, Hart oli siihen vallan tarpeeton.
Tavallisesti Hart poistui hyvin aikaisin heidän seurastaan syyttäen työtä. Ei kukaan kumminkaan käsittänyt, mitä kiireellisiä töitä hänellä mahtoi olla nyt, kun hänen perhoskirjansakin jo oli valmis. Se oli herättänyt suurta huomiota ja alituiseen näkyi lehdissä otteita ulkomaalaisten aikakauskirjain kiittävistä arvosteluista. Mutta ei tuo yleinen tunnustuskaan näyttänyt voivan antaa iloa hänelle.
Syyslukukausi kului loppuun ja joulu oli käsissä, mutta Annalta ei ollut vieläkään tullut mitään tietoja Hartille, jotka olisivat oikeuttaneet hänet kirjoittamaan ja sanomaan sanottavansa. Tämä epätietoisuus oli saattaa hänet sairaaksi levottomuudesta. Hän ei uskaltanut, ei tahtonut ajatella tulevaisuutta. Eikä työkään nyt antanut hänelle viihdykettä. Eksköld oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan professorinvirkaa ja Hartilla oli yhä vieläkin Yksityislyseon tunnit. Sen lisäksi hän kyllä koetti ahkerasti jatkaa tieteellisiä töitään, mutta eipä se ottanut onnistuakseen.
Eksköldin kanssa hän ei aikonut kilpailla professorin virasta, se oli hänellä selvillä. Ja se kyllä hiukan rauhoitti ja tyynnytti häntä, mutta eihän se tietysti voinut poistaa hänen tärkeimpiä huoliaan.
Se oli myöskin hänellä selvillä, että hänen kohtalonsa oli Annan käsissä. Jos Anna häntä rakasti, oli hänen velvollisuutensa selvä. Mutta miksi tuo ei tuottanut iloa hänelle, vaan kalvavaa levottomuutta? Olihan Anna sama kuin ennen, jonka vertaista ei ollut toista. Eihän kukaan muu nainen ollut herättänyt hänessä tuota vakavaa kunnioitusta, tuota tyyntä, voimakasta lämpöä.
Tietysti se oli tuo ainainen, vanha ristiriita, joka taas oli vallannut hänet, tuo ristiriita, joka ei koskaan sallinut hänen täydellisesti antautua mihinkään, vaan paloitteli hänet pieniksi pirstaleiksi. Mutta Annahan oli aina ennenkin voinut luoda sopusointua ristiriitaan, miks'ei nytkin? Kun hän vain saisi varmuutta, varmuutta!
Hart käveli levottomana huoneessaan, kun palvelija koputti ovelle ja ojensi hänelle kirjeen. Se oli Annalta. Hart säpsähti oudosti ja hetken verran välähti hänessä toivomus, ettei tuo kauan odotettu tieto olisi tullutkaan. Epätietoisuus oli ehkä parempi.
Mutta hän poisti levottomat ajatuksensa ja avasi kirjeen. Se oli vallan lyhyt ja sisälsi vain seuraavaa:
"Rakas ystävä! — Lupasinhan kirjoittaa sinulle, kun tuntisin olevani terve. Ja nyt olen terve, terveempi kuin koskaan ennen. Jos tietäisit kuinka nämä siunatut kuukaudet täällä yksinäisyydessä ovat antaneet minulle voimia. Kaikki on selvinnyt taas, Olli, niinkuin toivoit ja sinulle myöskin varmaan kaikki selviää, vaikka sinulla vielä ehkä onkin jotain epäilyksiä.
En voi enkä tahdo nyt kirjoittaa sinulle enempää, koska muutamien viikkojen perästä taas toivon saavani sinut tavata siellä kotimaassa. Kuinka odotan sitä hetkeä, jolloin taas istut vieressäni ja minä saan sinulle tyhjentää suruni ja iloni, ennen kaikkia suuren rauhallisen iloni. Hyvästi siksi sinä ystävistä paras!
Anna."
Hart luki kirjeen uudestaan. Mitä se ilmaisi hänelle? Se oli levollinen ja iloinenkin, mutta Hart ei vähimmässäkään määrässä löytänyt siinä vastausta niille kysymyksille, jotka painoivat hänen mieltään.
Mutta sehän olikin luonnollista. Annahan oli vain luvannut ilmoittaa hänelle, milloin hän saisi kirjoittaa. Ja nyt oli tuo lupa tullut. Muutaman viikon perästä Anna aikoi palata kotiin, mutta sitä ennen täytyi kaikki olla selvillä. Kirjeessä oli paitsi sitä helpompi puhua kaikki.
Mutta mikä raskas, kuolettava paino taas laskeutui hänen mielelleen.
Hart keräsi kaikki voimansa. Hänen täytyi nyt päättää ja nopeasti.
Sitten oli helpompi.
Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja nuo sanat, joita hän niin usein oli ajatellut, olivat nyt kirjoitettavat. Ei hän tahtonut olla monisanainen. Annahan tiesi jo kaikki. Mitä hänellä oikeastaan enää olikaan sanottavaa? —
Hän kirjoitti nopeasti:
"Anna rakas! — Kirjeesi, tuo tyynnyttävä, iloinen kirjeesi saapui vihdoinkin, ja se on minulle merkkinä, että nyt saan kirjoittaa sinulle, mitä erotessamme en saanut sanoa. Anna, sinä tunnet minut paremmin kuin itse tunnen itseni. Sano minulle tahdotko, uskallatko ruveta vaimokseni? Tiedäthän, Anna, että sitä sinulta olen tahtonut kysyä ja että olen odottanut kaikki nämä pitkät kuukaudet lupaustasi, joka sallisi minun puhua sinulle suoraan. En voi odottaa kunnes palaat. Minun täytyy tietää, saanko morsiamenani tervehtiä sinua. Anna, tahtoisin sinulle sanoa, kuinka rakas olet minulle, mutta senkin sinä tiedät. Sinä tiedät mitä olet minulle ja mitä elämäni on ilman sinua. Elä anna minun kauan olla epätietoisena kohtalostani.
Olli."
Nyt se oli tehty. Hänen oli helpompi olla, kun kirje oli kirjelaatikossa ja hän vihdoinkin oli astunut ratkaisevan askeleen.
Mutta kohta alkoi levottomuus taas ja kiihtyi kuumeentapaiseksi seuraavan viikon kuluessa, jolloin hän odotti vastausta. Ajatella hän ei uskaltanut. Kyllä kaikki selviää, niin oli Anna kirjoittanut ja hän riippui kiinni noissa sanoissa sairaaloisella kiihkolla. Kaikki selviää, kaikki selviää, Anna selvittää kaikki.
Hän kulki rauhattomana pitkin katuja ja milloin missäkin. Kaikki ihmiset häntä taas vaivasivat. Kuinka elävästi hän muisti viime Vapunpäivän, jolloin hän samoin oli kulkenut ja harmitellut, että muitakin ihmisiä oli maailmassa kuin hän. Ja kuinka hän sitten oli mennyt Annan luo — — —
Silloinhan se alkoi hänelle tämä uusi elämä, joka antoi niin paljon onnea ja lupasi vielä enemmän. Siitä ei ollut vielä vuottakaan kulunut ja kumminkin tuo aika tuntui ijankaikkisuudelta.
Oliko mahdollista, että kaikki tuo hyvä ja kaunis voisi särkyä pirstaleiksi? Ei, ei, kaikki selviää, kaikki selviää — —
Hän astui kotiinsa ja siellä oli vihdoinkin hänen kirjoituspöydällään kirje, se kauan odotettu kirje Annalta. Hän tempasi sen käteensä. Se oli raskas ja paksu. Jännitys pani hänen kätensä vapisemaan, kun hän sen avasi. Ja sitten hän luki nuo tiheään kirjoitetut sivut.
"Rakkain ystävä! — Niin se on, että sinä olet minun rakkain ystäväni, ja nyt minä sen tiedän. Oli aika, jolloin minä mieletön tahdoin väkisin riistää sen tunteen sydämestäni enkä ymmärtänyt, että silloin olisin kadottanut rakkaimman, parhaimman omaisuuteni. Mutta nyt minä tiedän, etten koskaan voi sitä menettää, vaan se on lämmittävä koko elämäni tästälähin.
Olin aikonut sinulle sanoa kaiken sen, minkä nyt kirjoitan, mutta kirjeesi käskee minua sanomaan sen jo ennenkuin tapaamme toisemme. Ja tämä onkin parempi. Ei mitään varjoa, ei mitään väärinkäsitystä eikä epäselvyyttä saa olla välillämme, kun taas näemme toisemme. Mutta ole kärsivällinen, Olli. Minun täytyy selittää paljon asioita, ennenkuin voin suoraan vastata kysymykseesi.
Eksköldin mielilauseita on se, että muutamat ihmiset ovat luotuja yksin olemaan. En tiedä muutamatko vain ovat. Tekisi mieleni luulla, että kaikki oikeastaan ovat aiotut olemaan yksin, olivatpa ne naimisissa tai naimattomia ja ymmärtämään yksinäisyyttä, vaikka he eivät tahdo sitä ymmärtää. En minäkään tahtonut sitä ymmärtää. Voi, kuinka hartaasti koetin olla sitä ymmärtämättä. Mutta koko elämäni on ollut tuon ainoan asian opettamista: yksin, yksin, yksin. Ja koko elämäni olen taistellut sen oppimista vastaan, siten turmellen oman onneni.
Äiti minulta otettiin jo syntyessäni, enkä lapsena isästänikään tiennyt. Se vain opetti minua pelkäämään yksinäisyyttä. En tahtonut, en voinut olla yksin. Sitten tuli nuoruus ja sen kanssa rakkaus. Sinä tunnet tuon surullisen tarinani, kuinka tahdoin antaa itseni toiselle ja saada hänet omakseni, liittää hänen olentonsa omaan olentooni, jotta en olisi yksin. Sitä en saanut. Mutta en sittenkään ymmärtänyt yksinäisyyden salaisuutta. Hakemalla hain ihmistä, joka antaisi itsensä minulle ja jolle minä saisin antaa itseni, etten olisi yksin. Minä kadehdin äitejä, joilla oli lapsia. Miksi minulla ei ollut lasta, jonka olisin saanut omistaa ja jolle minä olisin ollut tärkein maailmassa? Isällä oli tieteensä ensi sijassa, minä toisessa. Mutta juuri ensi sijassa minä tahdoin olla jollekin ihmiselle.
Sitten tulit sinä tielleni. Kohta huomasin minkä vallan voitin sinussa. Ja minä tahdoin sinut itselleni. Ei kellään muulla saanut olla osaa sinussa. Minä tahdoin unohtaa nuo kymmenen katkeraa opetusvuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan ja aloittaa nuoruuteni uudestaan, ikäänkuin se ei koskaan olisi katkennut. Uuden maailman tahdoin luoda, joka oli sisältävä kaikki kauneimmat unelmani, kaikki hartaimmat toivoni, ja se oli kehän tavoin ympäröivä sinua ja minua, eroittaen meidät kaikesta muusta maailmasta. Sinussa oli yhdistyvä kaikki entisyys ja tulevaisuus, muuta ei saanut olla olemassakaan.
Siinä se oli suuri erehdykseni, että tahdoin yhdistää entisyyden ja tulevaisuuden sinussa herättämällä eloon nuoruuteni sortuneen rakkauden ja pyyhkimällä pois sen pitkän väliajan, jota en tahtonut ymmärtää enkä muistaa. Mutta se oli onneksi mahdotonta. Ei katkennut kieli solmiamalla ehyeksi tule. Jos voitkin uskotella itsellesi, että se on ehyt taas, ei sinun tarvitse muuta kuin kerran koskettaa sitä, niin kuulet, että sen sointu on ijäksi mennyt.
Mutta kaunis on katkennutkin kieli, kun et siihen koske. Anna sen olla hiljaa, sillä soida se ei enää voi. Katsele sitä ääneti ja hellästi ja muista, että se kerran soi sydämesi syvimmän säveleen. Silloin se muistossasi synnyttää soinnun, vienoista vienoimman.
Sen sain oppia ja tulisella tuskalla maksoin sen opin. Lähellä oli se mahdollisuus, että elämäni menisi pirstaleiksi, mutta vaaran ollessa suurin on apu lähinnä.
Mikä onni se oli, että pääsin pois kaikesta tutusta, häiritsevästä ympäristöstä tänne yksinäisyyteen juuri silloin, kun voimani alkoivat väsähtyä. Täällä mahtavan luonnon suuressa hiljaisuudessa kaikki kävi niin luonnolliseksi ja yksinkertaiseksi. Se suuri arvoitus selvisi ja tarkoitus sekä johdonmukaisuus kaikessa tuli esiin. Minä tunsin vihdoinkin syvästi ja kirkkaasti, että olin yksin, aivan yksin.
Mutta samalla valtasi minut ääretön rauha ja sydämeni täyttyi suurella riemulla, sillä minä tunsin että minun yksinäisyyteni oli osa siitä ylimmästä yksinäisyydestä, joka henkii koko luonnosta ja joka on ihmissielun sisimpänä sydämenä. Nyt oli oloni onnellista. Ja rinnassani kasvoi hellyys sinua kohtaan ja kaikkia ihmisiä kohtaan, sillä minä tunsin, että olin yksin enkä pyytänyt muuta. Yksinäisyys tuo sopusointua ja rauhaa. Yksinäisyys sisältää itsessään onnen. Ja juuri yksinäisyyden tieto on auttava minua elämään ihmisten seassa, jotka nyt ovat minua lähempänä kuin silloin, jolloin tahdoin heitä yksinäisyyteni poistajiksi.
Elä luule, Olli, etten tuntenut iloa, suurta iloa kirjeesi johdosta. Ymmärräthän, Olli, millaista riemua ihmissydän tuntee, kun toinen ihminen on valmis uhraamaan oman onnensa luodakseen onnea hänelle. Sillä sitä se juuri oli. Sinä näit kuinka riipuin kiinni sinussa, sinä näit kuinka mahdoton minun oli ajatella elämää ilman sinua, ja siksi sinä tahdoit antaa itsesi minulle. Enkö minä ymmärtäisi antimesi arvoa! Ja enkö minä ymmärtäisi kuinka lähelle itseäsi tahdoit minut liittää, kun pyysit minua rupeamaan vaimoksesi! Tuo tieto on aina oleva lämmittävänä päiväpaisteenani, armaimpana ilonani. En sano, että se on antava minulle voimaa työhön — voimaa minulla oli sitä ennenkin — mutta se on antava työlleni sielun.
Olen kiitollinen sinulle siitä, ettet puhunut minulle ennen lähtöäni ja ettet kirjoittanut ennen. Silloin olin niin väsynyt enkä ehkä olisi käsittänyt sitä, että surmaisin meidän molempien onnen, jos rupeaisin vaimoksesi. Nyt sen käsitän ja sinäkin sen tiedät, Olli. Nyt ymmärrän, kuinka varmasti sinut menettäisin silloin, kun maailman edessä sinut omistaisin.
Enkä minä voi antaa pois sitä suurinta iloani. Ole minun niinkuin nyt olet minun. Anna minun olla osallisena iloissasi ja suruissasi niin paljon kuin oma sydämesi käskee. Ja ota vastaan mitä minä voin sinulle antaa. Senkaltaista tunnetta kuin avioliitto edellyttää emme voi toisillemme antaa, et sinä minulle enkä minäkään enää sinulle. Mutta näin onkin hyvä. Ja näin omistamme toisemme enin.
Nyt alkaa minulle työn aika, onnen aika, maailman suurella työkentällä, ihmisten seassa. Ja elämän pyhäpäivät ne saan viettää sinun kanssasi, Olli. Kun väsymys tapaa ja hermostunut hyörinä uhkaa häiritä yksinäisyyttäni, silloin tiedän kenen luona saan levätä. Ja silloin tuntuu pyhä pyhälle.
Olli, minun Ollini, ymmärrämmehän toisemme nyt täydellisesti. Ei ole enää mitään varjoa välillämme, kun taas tapaamme toisemme.
Ja nyt kun olen yksin, omistan kaikki.
Sinun Annasi."
— — — — — — — — — — — — —
Hart hengitti syvään. — — — — — Yksin! — Yksinkö? — — Särkyikö hänen onnensa nyt — — — vai nytkö juuri se tuli ehyeksi?