I.
Matkustelin ulkomailla silloin, kun tutustuin Tauno Tavastiin.
Levoton luontoni oli ajanut minut liikkeelle ja karkoittanut kotimaastani sekä kiidätti sitte ympäri Euroopan, kaupungista kaupunkiin. Vanhempani olivat kuolleet, ja omakseni oli jäänyt hyvä perintö. Tempasipa kuolema minulta elämäni unelmankin, nuoruuden rakkauteni esineen. Tuolla rakkaalla haudalla myös iloni hautasin. Niin jätin virkaurani ja keski-ikäisenä miehenä, elämän toiveissa murtuneena koetin oudoissa oloissa kaihoani tyrehyttää.
Juuri kun luulin jossakin päässeeni taas tuntemaan nautintoa elämästä, pakotti ikävä muuttamaan toisiin oloihin, ja se tätä leikkiä kujeili kanssani lakkaamatta. Niin olin kulkenut Eurooppaa ristiin rastiin viihtymättä kauvempaa yksillä tienoin.
Välistä kiertyi muistoni maille kotiseutu, lapsuuteni aikaisemmat elenteet, ne ajat, jolloin ei vielä mikään tuska rintaani repinyt, jolloin kotipellon pientareita muiden yhdenikäisten kanssa piehtaroitiin. Oi hauskat lapsuuden ajat! Mutta sen kipeämpi oli niiden surullinen loppu. Siksipä kun muistot yksinäisyydessä pyrkivät esille, ne levottomuutta lisäsivät. Silloin oli sydämmeni särkyä enkä matkoillani lohdutusta löytänyt. Kumminkin ajatukseni kantautuivat niihin vallattomasti eikä minulla ollut kykyä niitä karkoittaa pois. Pikemminkin, kun tapasin jotakin kotimaan oloja muistuttavaa, takerruin siihen kiinni, en tiedä minkä voiman valtaamana.
Sellaisessa ristiriitaisessa mielentilassa istuin taas muutamana iltana rautatievaunussa matkan teossa, kuten tavallista.
Oudon kaupungin olin jälelleni jättänyt, ja tuntemattomia seutuja kuletti kiivas kyyti. Hämärä antoi vauhtia tuskallisille tunteille. Vaikka pitkällinen matkusteleminen ja vieraissa viivyntä oli kokenut tunteita turruttaa, niin sittenkin kolkkous rinnassa kojotti.
Koetin ponnistaa ajatuksiani oleviin oloihin ja joutaviin jokapäiväisyyksiin. Mittasin seinän korkeutta ja katselin savun hulmuamista ikkunan takana. Jos seutu, jota kulettiin, olisi ollut vaihtelevampaa, ehkä se olisi karkoittanut mustat mietteet. Mutta yhtä ja samaa yksitoikkoisuutta! Ikävä alanko pakeni toisen yhtä ikävän tieltä. Toivoinpa, että olisi ollut kupeella kumpaisellakin juhlallista kuusikkoa, lehteviä vaaroja tai siintäviä vesiä, olisihan se toki toista ollut. Mutta niitä ajatellessakin kotimaan muistot vaan juoksuttivat mielen synkempiin sokkeloihin, ja kipeämmin kaihottivat. Ajattelin, että onni olisi, jos ihminen toisinaan voisi tylsittyä kokonaan, tai pitää siian surutonta mieltä, aallon ahvenen onttoa ajatusta.
Väsyttyäni miellyttämättömiin maisemiin silmäilin matkustajia samassa vaunuosastossa. Useimmat istuivat totisina ja äänettöminä. Matka näkyi ikävästyttävän, hiiren hiljaisuus harmittavan. Muudan äiti pajatti ensin pikku poikansa kanssa, vaan sitte pienokainenkin painautui nukkumaan. Tuskallinen mielentila ilmeni kaikissa.
Erittäinkin erään, siinä aivan vastapäätäni istuvan herrasmiehen kärsivällisyys näkyi kerrassaan loppuneen. Hän ummisteli silmiään ja taas hiukan raotteli, koki heittäytyä hervottomana selustinta vastaan, vaan ei niinkään näyttänyt hyvä olevan. Kohenteli jalkojaan ja vuorotellen ristitti niitä, vaan levottomuus lisääntyi. Hänen käytöksensä herätti pian yleistä huomiota ja jotkut huvia etsien tarkastelivat hänen ähkyröimistään.
Minäkin silmäsin hänen eleitään, ja se tuotti jonkunlaista tyydytystä. Osaa sitä ihminen nauttia toisen tuskistakin, varsinkin silloin kun itsekin kärsii.
Hän näytti hienolta herrasmieheltä, ehkä hiukan elähtäneeltä. Ei puvusta eikä ulkonäöstäkään voinut päättää mitä kansallisuutta hän oli, vaikka aikani kuluiksi olin matkustellessani myös huomioita tällä alalla koettanut tehdä. Huoleton näytti hän olevan puvussaan, joka kyllä muuten oli moitteeton. Kasvoissa kiintyi huomio ensin omituisiin silmiin. Ne olivat syvälle painuneet ja lasimaiset, kumminkin niistä loisti kumma, melkeinpä hurjamainen katse. Otsa oli korkeanlainen, vaan huomattavasti luisu, kulmakarvat vähän viistossa ja sen takia silmätkin näyttivät hiukan olevan tuossa asemassa. Tavanmukainen pujoparta, typistetty ja sileästi suipossa. Kasvot olivat kalpeat ja kuvasivat suuria kärsimyksiä. Melkein näytti hän kammottavalta siinä hermostuneessa, tuskallisessa tilassaan.
Pelko pakotti minua hiukan peräytymään, ja vasta syrjempää rohkenin vapaammin tarkastella outoa miestä. Levottomuus yhä lisääntyi, ja vähitellen aloin arvella, ettei pelkkä matkan ikävyys eikä siitä syntynyt kärsimättömyys voinut yksinään noin armottomasti vaivata ja viskellä ihmisparkaa. Ehkä oli hän ryöväri, murhaaja, jota paha omatunto vaivasi. Eli ehkä oli muukalainen, suruja kokenut hänkin, ja katkerat muistot raivottarina ajatuksissaan riehuivat.
Hän näytti pelkäävän omaa itseään ja lieneekin tuskallisimmat hetket viettänyt yksinään ajatuksiensa kanssa. Niinpä noita tuntui hän kammoavan ja väkipakolla koetti riuhtaseutua todellisuuteen. Mutta vaikeata se vaan oli. Ja viimein loppui kärsivällisyys kokonaan. Vielä kerran koetti ilmisissä aivan kuin työntämällä työntää pois luotaan turmiollisia tuumailuja. Kun ei se onnistunut, niin päästi hän sydämmensä pohjasta äärettömän katkeruutensa kevennykseksi tuskan huudahduksen, sanan selvän — suomenkielellä.
Kaikki vaunussa matkustavat käsittivät mutkattomasti tarkoituksen, vaikkeivät itse sanaa ymmärtäneet. Kauvan kaikui se heidän korvissaan ja osoitti, että se se oli näytöksen loppupamaus, pommi, joka kotvan sihistyään viimein räjähtää ja särkee lisän kanssa sen, mitä oli aikomus murtaa.
Mutta minä höristin korviani. Suomalainen! Mikä oli lähettänyt kansalaisen vieraaseen maahan tuskittelemaan ja kiroilemaan ahtaassa rautatievaunussa? Onneton, kuinka kovat kärsimykset sinua mahtanevatkaan ahdistaa! Tuliset tuskasi eivät liene vähäiset, kun ne noin ankarasti pyrkivät ulos pakkautumaan. Sydämmesi lienee kipukattila, jossa kaikki maailman murheet kiehuvat ja viimein paisuvat yli reunojen.
Minä koetin lähetä onnetonta maalaistani. Yrittelin päästä puheikkain hänen kanssaan. Salaman leimahdettua ja ukkosen jyräiltyä tuntui ilma hänen sisällään raitistuneen ja puhdistuneen. Tyynenä istui hän kyynäspäät polvia vasten, kädet kannattaen päätä, joka oli eteen kumartuneena.
— Oletteko suomalainen — Suomessa syntynyt? kysyin minä äidinkielelläni.
— Olen, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti.
Hän näkyi kumminkin hämmästyvän, vaikka koetti sitä peittää. Silmät kuvasivat kummastusta ja synkästä elottomuudestaan kirkastuivat kostuakseen sitte taas entistä enemmän. Mutta pitempiin puheisiin vältti hän tarttumasta. Odottamaton tuttavuus huomattavasti huvitti häntä, vaan luontainen jörömäisyyskö vai mikä lienee hänet noin kolkkona ja kuivapuheisena pitänyt. Minä siirtäydyin penkilläni lähemmä, vaan hän puolestaan peräysi saman verran. Esittelin itseni ja silloin sain vastauksen.
— Dunsten.
— Tavast.
Ja niin olimme me tuttavat. Mutta keskustelua ei tahtonut syntyä. Vastaukset hän antoi niin lyhyet ja välttelevät kuin mahdollista. Olisin halunnut tietää jotain hänestä ja myös keskustella yhteisestä kotimaasta, mutta puheen johtaminen sinnepäin teki keskustelusta lopun. Kaupungin nimen, jossa viimeksi oli viipynyt sain tietää, ja matka tuntui olevan samaan mihin minullakin.
— Joko kauvankin olette oleskellut ulkomailla?
— Kauvan, useita vuosia.
— Kenties asuttekin tässä maassa?
— En.
— Lienette jollakin stipendillä vaiko vaan huviksenne?
Huvikseen kuului matkustavan. Tätä sanoessaan katkerat, muka hymyilyn piirteet varjostuivat suupieliin.
— Koska aijotte takaisin palata kotimaahan?
Ei tiennyt sitä. Sitte koetin minä johtaa puhetta kotioloihin ja sukusuhteisiin, vaan niistä hän ei tahtonut keskustella. Ynseänä siirtyi hän syrjemmäksi, ja tuttavuutemme yritti loppua siihen.
Mutta minä en tahtonut heittää häntä vähällä. En ollut huomaavinanikaan hänen vastenmielisyyttään seuranpitoon ja tein vähä väliä kysymyksiä. Suutuksissaan minun tunkeilevaisuuteeni ei hän ollenkaan salannut kärsimättömyyttään.
Juna vihelsi, ja saavuimme määräpaikkaan. Minä kun olin outo ensikertalainen kaupungissa ja hän sitä vastoin usein käynyt, niin pyysin päästä hänen kanssaan yhdessä etsimään asuntoa. Sangen vastenmielistä näytti hänestä olevan myöntyä tuohon, vaan ei kuitenkaan hennonnut kieltää.
Ja niin lähdimme me yhdessä ajamaan komeasti valaistuun ja väkeä vilisevään kaupunkiin.
Kohdata kansalainen vieraalla maalla muukalaisten keskuudessa ei tunnu aivan vähäiseltä hauskuutukselta, varsinkin niinä aikoina kun koti-ikävä ja selittämätön kaipuu tekee olon ulkomailla liian yksinäiseksi. Minä ainakin olin hyvin huvitettu ja iloissani odottamattomasta tuttavuudesta. Minä tunsinkin, että omaa suruani en nyt niin tullut ajatelleeksi. Se hetkinen vastenmielisyys, minkä vaikutuksen minuun alussa teki Tavastin kolkko kasvojen ilme, pakeni pian, ja minä koetin vaan etsiä keinoja, miten voisin jatkaa tuttavuutta kauvemminkin. Mutta hänpä ei näyttänyt ollenkaan pitävän seurastani.
Mikä mahtoi hänellä olla, miksi karttoi hän keskustelua kotimaasta ja itsestään, miksi vältteli kansalaistaan, joka myöhemmin lähteneenä kentiesi olisi yhtä ja toista voinut kertoa yhteisistä tutuista tai ainakin kotimaan oloista? Jotakin salaperäistä siinä oli, ja se nosti minussa suurinta uteliaisuutta.
Kärsinyt hän oli paljon, siitä minä olin varma. Se levottomuus, millä hän rautatievaunussa herätti yleistä huomiota, saattoi äkkiä jäykistyä mitä kankeimmaksi tyyneydeksi. Toisinaan voi hän kuin kylmä kiviveistos tuijottaa pitkiä aikoja yhteen kohti jäsentäkään liikuttamatta, sillä aikaa kun sielu matkusteli, missä lieneekin avaruuden äärillä. Olin tekevinäni hänestä sen havainnon, ettei kaikistellen henkikykyjen toiminta ollut aivan säännöllinen, välistä näin hänessä melkein mielenvian oireita.
Myöskin tein havainnon, että hän synkkämielisyytensä pahimpina hetkinä oli itsemurhan aikeissa. Matkatamineittensa joukossa oli hänellä nuoran palanen, joka oli silmukalle solmittu. Erään kerran kun äkkiä tulin hänen luokseen, oli hän hyvin epäilyttävästi käsittelemässä revolveria. Nähtyään minut sukelsi hän sen nopeasti taskuunsa. Mutta ei hän ollut vihastuksissaan minulle odottamattomasta häiritsemisestä. Päinvastoin nousi hän iloisena ylös ja näytti hyvin kiitolliselta, aivan kuin olisin pelastanut hänet.
Tämäkin teki sen, etten tahtonut jättää hänen seuraansa. Vaikka hän ei muuten näennäisesti pitänyt seurastani, alkoi hän kumminkin vähitellen tottua minuun, ja muutamien päivien perästä keskustelu yleisistä asioista luisti helposti. Yhdessä kävimme me katselemassa taidekokoelmat ja muut merkillisyydet. Hän näytteli ja opasti minua. Hyvin tottunut ja asian tunteva näkyi olevankin.
Mutta keskustelua en saanut hänen omiin elämänkokemuksiinsa johtaa.
Silloin muuttui hän paikalla synkkämieliseksi ja jöröksi.
— Kovia kärsimisiä ja tuimia kohtalon iskuja on minulla ollut, myönsi hän jo kyllä, mutta ei ruvennut lähemmin selkoa tekemään. Uteliaisuuteni kiihtyi vaan sitä mukaa kun ystävyyteni häneen lujittui. Mutta ei ollut toivoakaan saada selitystä arvoitukselle. Itseäni en suurin ajatellut, niin olin häneen kiintynyt. Ja mitäpäs ne minun vähäiset kärsimiseni olisivat hänen rinnallaan —
Eräänä aamuna, kun olin aikeessa astua huoneestani hotellissa käytävän läpi hänen luokseen aamutervehdykselle, oli hän matkatamineissa ja laukku kädessä. Kun minä kummastuksissani kysyin, mikä oli aikomuksena, selitti hän matkustavansa pois, toiseen kaupunkiin.
Siis hän yritti paeta minua! Ei ollut mitään edeltäpäin koko matkasta virkkanut. Meillähän oli sillekin päivälle edellisenä iltana oma ohjelma jo laadittu. Minä sanoin lähteväni nyt hänen matkaansa, jos vähän odottaisi. Hetken hän epäröi, mutta ynseänä läksi kumminkin, ilman hyvästiä, ilman kädenpuristusta.
Nyt aloin ymmärtää häntä hiukan. Hän pelkäsi minua, pelkäsi sitä, ettei elämänsä salaisuutta jaksaisi kauvemmin minulta pitää. Helpommin luulin nyt tajuavani muutamia kohtauksia viime päiviltä. Hän oli ollut tavallista levottomampi ja epäillyt enemmän itseään. Ja muun ei kai luullut auttavan kuin kiireellisen paon.
Nyt jos koskaan piti minun pysyä hänen seurassaan. Katsoin sen velvollisuudekseni, kun näytin olevan hänen ainoa ystävänsä. Muutenkaan en tiedä mikä tenhovoima lienee minua kiinnittänyt häneen. Niitä on noita kummallisia mielijohteita aina ihmisillä. Eikä niitten alkusyytä monestikaan tiedä.
Minulla vaan oli vastustamaton halu työntyä hänen matkaansa, ajaa yhdessä ainakin siksi kunnes pääsisin osalliseksi hänen varmaankin surullisesta elämäkertomuksestaan ja ystävänä ehkä voisin häntä hiukan auttaa. Kaiketi oli minulla hieno, hämärä aavistus siitä, että tuo kummallinen mies, joka näytti niin synkältä ja pelottavalta, oli kokenut samoja kärsimyksiä, tuntenut samoja tuskia kuin minäkin, ja vielä suuremmassa määrässä. Hänen elämänlankaansa kehrätessään lienevät kohtalon korkeat jumalattaret kerrankin vallattomina kisailleet, koskapa lanka tuntui paikoin liian hienoksi ujuneen, paikoin painuneen solmuille ja sykkyröille. Niin ainakin minä ajattelin.
Ja nuo hienonnukset, solmut ja sykkyrät ne minun piti saada tietää. Siihen olinkin ollut aivan pääsemäisilläni, mutta hän nyt noin äkkiä luiskahti käsistäni.
Minä valmistauduin kuin hengen hädässä lähtemään jälestä. Asemalle tultuani ja lähtevän junan vaunurivejä sivuuttaessani näin hänen istuvan eräässä osastossa. Samalla näin myös hänen kahtalaisen katseensa, jota en oikein osannut selittää oliko se harmin vai ilon ilmettä.
Juna oli aivan liikkeelle lähdössä. Minä hyppäsin matkaan, ja niin olin taas matkaamassa hänen kanssaan.
* * * * *
Enkä minä häntä hevillä heittänyt. Minne hän meni, sinne minäkin. Ja ajan kuluttua luulin jo saaneeni hänen luottamuksensa ja ystävyytensä vallatuksi.
Kumpikin olimme kodittomia kuin taivaan linnut ja rauhattomia kuin kuolleitten sielut. Aikaa oli meillä summamäärältä ja lääniä laajalti. Halusimme kumpikin elää vaan päiväkseen, unhottaa oma entisyytemme, upottaa se syvyyteen, josta se ei enää milloinkaan nousisi rintaa repimään ja sydäntä syömään. Mutta sitä ennen piti minun välttämättä tietää mitä hän halusi hukuttaa, että olisin saanut olla siinä apuna.
Sitä lienee hänkin vähitellen ajatellut. Epäluulo ja salaperäisyys hiljoitellen häipyi. Minä vakuutin hänelle ystävyydestäni ja koetin voimieni mukaan ottaa osaa kärsimyksiinsä. Hän ymmärsi rehellisyyteni.
Kun hän milloin yritti tulla synkkämieliseksi, ehätin minä karkoittamaan sitä teeskennellyllä iloisella puheella tai uusilla matkaehdotuksilla. Välistä se ei luonnistunut, varsinkin kun hän oli herkkä huomaamaan väärää väriä äänessä kokkapuheita keksiessäni. Mutta usein hän myös jälestäpäin tarttui käteeni ja sanoi: "Kiitos!"
Eräänä iltana — silloin oli tavattoman sateista ja ränsyistä — oli hän entistä alakuloisemmalla mielellä. Hän oli mailmanmanaajatuulella ja tyytymättömänä kaikkeen oloon ja elanteeseen. Meillä oli ollut aikomuksena taas muuttaa majaa, mutta sään sopimattomuus oli tullut esteeksi. Mikä sitä semmoisessa ilmassa matkan tekoon! Satoi kuin turkinhihasta, aivan kuin taivas olisi ollut auki. Akkunoitakin pitkin ulkopuolella vesivirrat valuivat. Ja kun milloin vedentulo lakkasi vähemmäksi, rynkäsi tuima tuulispää isojen kivikartanoiden komeroihin, jotka härnäsivät sen surkeasti vonkumaan. Minä istuin hänen huoneessaan — omani oli seinän takana. Hän istui akkunan ääressä ja äänettömänä katseli ulos mustaa pimeyttä. Kasvot vaan väliin värähtelivät ja osoittivat elon merkkejä. Näytti siltä kuin ihohiiri olisi ne saanut liikkeeseen vaan kukatiesi olikin se rinnan polttava tuska —
En ollut minäkään puhetuulella. Se tavallinen haikea kaihomielisyys, joka tuommoisina ikävinä iltoina ahdistaa, ei antanut minullekaan rauhaa. Nojasin tuolin selkää vastaan ruumis jäykkänä. Sieluni se matkasi omia maitaan eikä antanut kahlehtia itseään. Se pistäysi ensin lapsuuden kotiin, siitäpä — hautausmaalle ja lopuksi pysähtyi hänen hautakummulleen, paikalle, jossa oli myös onneni, iloni hauta. Siellä viivähti sieluni kauvan, hyvin kauvan eikä olisi sittekään hennonnut lähteä pois. Se olisi halunnut sulattautua hänen sielunsa kanssa yhteen.
Sitä olin aina ennenkin uneksinut, usein ja kiihkoisesti. Ja silloin olin tuntenut kajastusta onnesta sekä siitä hurmautuneena luullut haudatun uudelleen eloon nousevan. Mutta todellisuus, tuo enkeli välkkyvine miekkoineen oli ajanut Aatamin toivottomuuden korpeen, jossa "joka koivu koikkoavi, joka havu hakkoavi". Ihanasta unesta armottomalla tavalla herättyä todellakin masentui mieli ja pyrki araksi.
Ystäväni murjotti nyreissään. Hän oli suutuksissa huonoon säähän, suutuksissa omaan itseensä ja kaikkeen, niin syylliseen kuin syyttömäänkin. Mitä myrkyllisiä mietteitä lienee miettinytkin siinä tuijottaessaan silmiään räpäyttämättä ulos synkeyteen? Toinen kätensä nojasi kelmeätä poskea vasten ja toista kouraansa vaistomaisesti aika ajoin nyrkkiin puristeli, aivan kuin olisi tahtonut lyödä jotakin. Silloin aina pakkautui verta päähän, tummaksi pullistutti otsakulmat ja mustensi hiukan muotoa. Muuten elottomissa silmissä näkyi tällöin enemmälti tuota outoa välähdystä.
Mies oli noiden raivostuspuuskauksien aikana kuin raudasta. Kaikki jäntereet kovottuivat ja jalka näytti olevan valmis potkasullaan murtamaan puhki vahvan lattian. Hän oli kuin jousi jännitettynä viimeisimpään virepykäläänsä, valmiina laukeamaan. Mutta siitä pingoituksesta se vähitellen lauhkeni, voima meltoutui ja hetken perästä kuoli.
Kärsimyksien alainen ystäväni tapasi silloin takaraivoansa ja hierasi sitä hiukan. Pelkäsi kai aivojansa, eikä se pelko suotta ollutkaan. Jo sitä ihminen näennäisesti vähemmissäkin sieluntuskissa järkensä saattaa menettää. Kauheita muistoja hänellä lienee, kun noin vallattomina aivokopassa rynkäilevät.
Minua pyrki taas pelottamaan, kuten aina kun hän tuolle päälle sattui. Sama kammo, mitä tunsin ensi kerralla häntä kohdatessani, valtasi minut taaskin. Kumma ilme kasvoissa synnytti vastenmielisyyttä.
Vasta sitten kun hän rauhoittui täydellisesti, tyynnyin minäkin. Ja kun hän lauhtui lopullisesti, huokasi syvään helpotuksesta ja katsoi surumielisesti minua silmiin, — silloin olin taas sama ystävä, joka pidin päämääränä lievittää hänen tuskiaan.
Mutta silloin tein minä erään havainnon. Mainitsematta on minulta jäänyt, että ystäväni piti paljon absintista, tuosta huumaavasta nesteestä ja monta kertaa oli sillä sulattanut sydämmensä, keventänyt mielensä. Kyllähän siten hankitut ihanat toiveet jälestäpäin pettivät ja katkeroina irvikuvina kouristivat, mutta hermojen turruttaminen väkevällä nesteellä antoi hetkeksi unhotusta.
Absinttilasi oli nytkin hänen vierellään pöydällä, mutta sen rinnalla näin nyt pienen pullon, jossa oli epäilyttävää ainetta. Sen lienee hän tuskan aikana ottanut taskustaan ja hiukan aavistin, mitä siinä pullossa oli. Kun hän oli nyt rauhoittunut eikä nähtävästi ollut käyttänyt pullon sisustaa, en minä hätäillyt. Vaan kyllä olin tarkkaavainen vartioimaan hänen liikkeitään ja valmis tempaamaan myrkyn pois. Myös heitin häneen surkuttelevan, vaan nuhtelevankin katseen.
Hän huomasi tämän, mutta hymähti sitten surullista hymyään ja sanoi:
— Elä pelkää, ystävä! Ei minulla ole rohkeutta. Jokin mahtava voima estää käyttämästä kättäni silloin kun tahtoisin. Tästä elämän kurjuudesta haluaisin päästä, mutta minun ei sallita. Minun määräni ei ole vielä hyvitetty eikä tulisi kuolemallanikaan maksetuksi. Minun täytyy kärsiä, nähdä kidutusta jo elämässä. Raivottaret ajavat minua ja täyttävät kostoansa. Se on välttämättömyys. Minä en voi sille mitään.
— Ehkäpä sinäkin vielä voit saada hoivaa, unhotusta, koetin minä lohdutella.
— Unhotusta en koskaan elämässäni, enkä hoivaakaan ennenkun luonnon järjestyksen mukaan ruumiini riutuu ja henkeni pääsee vapaaksi.
— Niin kauvan kun on elämää, on toivoakin, sanoin minä vastaukseksi hänen toivottomaan päänpudistukseensa.
Hän painoi päänsä alas ja vapisi liikutuksesta.
— Elämälläni minuun itseeni nähden ei ole mitään tarkoitusta enää. Minä olen kuin haaksirikkoinen laiva, joka harhailee elämän merellä tietämättä suuntaa ja ilman päämäärää. Monet muutkin mahtanevat niin matkailla, mutta tuskin kenenkään alus on niin hylyksi joutunut kuin minun, ilman peräsintä, ilman purjeita, ilman mastoja ja ilman kompassia.
— Kerro minulle elämäsi tarina, pyysin minä, kun näin hänen nyt olevan avomielisellä tuulella.
Ja hän nyt oli siihen valmis.
Hyväntahtoinen lukija, käsittele tätä nyt seuraavaa kertomusta myötätuntoisuudella ja säälillä. Silloin on sinulla sama tunnelma, mikä minulla oli ystäväni kertomusta kuullessa, silloin ymmärrät onnettoman ihmissydämmen kärsimykset. Oletko nähnyt aavalla aholla kasvavan nuoren, yksinäisen petäjän? Vapaana on se paisunut, vapaana kasvanut ja iloissaan kohottaa päätänsä taivasta kohti, ehkäpä ylpeänä luullen pilviäkin tapaavansa. Mutta sitte tulee jumalanilma. Salama välähtää taivaalta, iskee tuohon mitään pahaa aavistamattomaan petäjään, katkaisee sen latvan ja kannostakin vielä kiskaisee sälön ydinjuuria myöten.
Niin, sellainen kuva jäi ystävästäni, kun kuulin hänen kertomuksensa.