II.
— Sinä pidät minua kovin onnettomana — alotti ystävä kertomuksensa — ja niinhän minäkin sitä tunnen. Mutta usein myös on ajatukseni ja tunteeni niin turtana, etten käsitä minkäänlaisia tuskia. Ja nykyisin en enää sen onnellisempia hetkiä uskalla toivoa. Oletko kuullut kuinka ihminen ennen kuoliaaksi paleltumistaan rupeaa tuntemaan suloista lämpöä ruumiissaan, ja kylmän vihat ovat tuntemattomia? Niin saatan minäkin usein olla kokemattomana kivuistani.
Mutta olen minä todella ollut onnellinenkin. Oi kun ajattelen syntymäpaikkaani, pientä merenrantakaupunkia Pohjanlahden rannalla! Minä muistelen sitä ja lapsuuteni aikaa kaihomielellä niinkuin ensimmäinen ihmispari lienee ajatellut kadotettua paratiisiansa. Myös minä olen ollut lapsi, iloinen, huoleton, rakastettu ja onnellinen.
Minulla oli suloinen, herttainen äiti, joka maailmassa ei rakastanut mitään niin paljon kuin minua. Hän oli lempeä olento, yksi niitä sieluja, joitten luulisi enkeleinä tähän maailmaan tulleen. Oi sitä armautta mikä oli hänen silmissään, ja hempeyttä kaikessa askartelemisessa! Minä en ole ainoa, joka näin arvostelen. Koko seutukunta tunnusti samaa.
Isäni oli pienestä pojasta oleksinut merillä. Hän oli "sivistyneestä perheestä" peräisin, mutta nuorena koulupoikana oli saanut vastustamattoman halun lähteä merille. Kun ei kotoa annettu tähän lupaa, karkasi hän omin päinsä. Niin hän jo nuorena tottui ja rakastui merielämään. Ensin palveli hän laivapoikana, mutta sitte kykynsä nojalla nousi parempiin paikkoihin ja pääsi jo nuorena perämiehen apulaiseksi.
Luonteeltaan oli isäni omituinen, hetkellisten mielialojensa ja oikkujensa orja. Hänelle saattoi yhtäkkiä pälkähtää päähän mitä kummallisimpia tuumia ja niitä hän äkkipäisyydessään pani täytäntöön. Mutta ne, jotka kaupungissa hänen tarkemmin tunsivat, sanoivat, että tuossa olikin hänen ainoa vikansa.
Hän oli kaunis mies. Rannikkokaupungin neitosten sydämmet tulisemmin sykkivät, kun tuli meriltä "kultatukkainen meripoika", kuten häntä hiustensa värin mukaan kutsuttiin. Merillä kulkevat toverinsa rakastivat häntä iloisuutensa, hilpeytensä tähden, mutta ihmettelivät sitä, että maissa hänen luonteensa hiljaiseksi, jörömäiseksi muuttui. Tätä hiljaisuutta taas muut pitivät hyvänä merkkinä. Meripojat maihin päästyään tavallisesti ovat entistä rajummat, mutta tämä oli poikkeus. Hän oli melkein alakuloinen.
Hän ja äitini olivat olleet lapsuuden tuttuja. Ja äitini rakasti häntä vilpittömästi sekä hänkin oli kieltämättä koko intohimonsa tulisuudella rakastunut äitiini. He menivät naimisiin, ja paria sanottiin hyvin onnelliseksi, kuten minulle vartuttuani kerrottiin. Isä heitti pois merielämän ja päätti ainaiseksi asettua maalle asumaan. Hänen todellinen tarkoituksensa oli tehdä äitini onnelliseksi. Kummallakin oli vähän rahoja ja he ostivat pienen huvilantapaisen talon kaupungin laidassa. Minun äidilläni oli veli, joka oli naimaton ja rikas. Hän omisti sen puolen kaupungin ympäristöä, mihin tuo huvilakin oli rakennettuna.
Onnellisina olivat he eläneet vuoden, toista, kun minä tulin heidän rakkautensa pantiksi. Erinomainen lempeys, mikä oli äitini ominaisuutena, sai oikullisen isänikin viihtymään ja tuntemaan itsensä hyvinkin onnelliseksi. Kummallisia päähänpälkäyksiä sattui hänelle harvemmin. Minun varsin pienenä ollessani oli hän aivan ilman mitään aihetta tehnyt matkan Tukholmaan. Mitään ei hän äidille tai kenellekään siitä virkkanut. Levottomuus kotona oli ollut suuri, mutta pian oli hän palannut ja nolona oli pyytänyt äidiltä anteeksi tekoaan. Toisen kerran oli hän niinikään aivan äkkiä puikahtanut sisämaahan — muka tukkikauppoja välittämään. Muutaman päivän perästä oli hän sieltäkin palannut tekemättä mitään ostoja. Sellainen mielijohde oli vaan osunut hänen päähänsä ja koko tuo matka oli enemmän kuin tahdottomasti tehty. Lieneekö hänet tuollaisiin johtanut jokin herännyt seikkailuhalu vai oliko se vaan joku niitä hämäriä johteita, joille ei mitään selitystä löydy ja joista ihmiselämän moninaisuus on niin rikas? Kussakin ihmisessä on ongelmallisia ominaisuuksia, joita ei ihminen itse eikä hänen seurapiirinsäkään voi käsittää.
Mutta huolimatta näistä kahdesta oikullisesta tapahtumasta ei mikään sumentanut perhe-elämän rauhallisuutta ja hiljaista onnea. Isä oli noiden harhailujen jälkeen vielä herttaisempi, jos mahdollista. Mitään pahaa sanaa ei heillä välissään tiettävästi ollut koskaan. Ja äitini puolesta se olisi ollutkin tuiki mahdotonta. Minä olin heidän yhteinen riemunsa. Isäni harras tehtävä oli opettaa minua kävelemään, ja jokainen edistys lisäsi iloa. Kun jo totuin liikkumaan, sain seurata isää, missä vaan kykenin. Ensin olin hänen hupitoverinaan pihalla ja puutarhassa, missä isä yhtä ja toista askarteli. Sitte jo sain juosta hänen mukanaan kaupungilla, tuossa pienessä ja rauhallisessa sekä siistissä kylässä. Niinpä kävin enolassakin, yksinäisen miehen hauskassa ja hienosti sisustetussa kodissa. Sielläkin opin olemaan kuin kotonani ja tulin rikkaan enon lemmikiksi. Hän oppi minua pitämään aivan kuin omana lapsenaan ja oli äidilleni puhunut, että kun aika hänet jättää, tekee hän minut suuren omaisuutensa perilliseksi.
Aineellisesta toimeentulosta ei vanhemmillani ollut suurin murehtimista, vaikka ei tietysti varoja ollut liiaksi. Enon apua ei tarvittu, jota hän ei kyllä olisi kieltänyt. Menot olivat pienet, ja isäni monenlaisilla toimilla niihin tarvittavat rahat ansaitsi. Puutarhamme oli pääasiallisin tuottaja. Kyllä olisi isäni saanut parempituloistakin tointa, jos olisi meriammatin kokemusta tahtonut hyväkseen käyttää. Myös olisi enoni liikkeestään tahtonut hänelle luovuttaa laivain varustamista koskevan alan. Vaan isä ei siihen suostunut. Satamaa hän näytti pelkäävän ja vältti sinne menemästä. Toverit, jotka tapasivat, moittivat häntä tästä, pilkkasivat, että entinen "tervajakku" on tullut niin merikammoiseksi.
Aivan niin ei kumminkaan ollut asianlaita, että isä olisi itse merta pelännyt. Ei, päinvastoin kaikista päättäen rakasti hän sitä entisellä innolla. Mutta lempielementtiään hän ei katsellut satamasta eikä laivan kannelta. Sen sijaan souti hän usein lahdelmaan kaupungin vierellä, tyyneen ja hiljaiseen. Se oli varsinaisesta satamasta erotettuna niemen kautta. Harvoin meren myrskyt siihen muuten kuin maininkeina vaikuttivat. Lahden suussa oli saari ja se esti tuimat hyrskyt pääsemästä, vaan etenkin myrskyisinä aikoina saaren ja niemen lomitse näkyi mustat aallot vaahtoharjoineen soutavan ohi. Ja siellä se oli se aava meri, jonka rajaa ei näkynyt, vaan sulautui yhteen taivaan kanssa. Missä taivaan ranta, missä meren ääri? sitä minä ihmetellen kysyin itseltäni, kun myöhemmin kasvavana siellä ongiskelin.
Täältä käsin isä merta ihaili. Olen jälemmin ajatellut, että hän ihaili sitä kaiholla, kuten kadotettua nuoruuttaan. Vaan hiljaisesta lahdesta, rauhallisesta kotielämästä ei hän pyrkinyt pois. —
Tämä onnellinen kotielämä sai äkkiä kovan kolahduksen.
Minä olin viiden vuoden vanha, lapsuuteni riemuisassa ajassa, jolloin ensimmäiset kestävät muistot painuivat mieleeni. Paikkakuntalaiset, nuo rauhaisan, hiljaisen pikkukaupungin asujamet olivat oppineet pitämään isääni hiljukaisena miehenä, joka pääasiallisesti seurusteli vaan kotiväen piirissä. Milloin hän ei ollut kotona tai enolassa, istui hän meren lahdelmassa päiväkausia ahvenruohoston keskellä onkimassa. Siellä oli hänellä aikaa yksinäiseen mietiskelyyn, joka oli hänelle mieluista. Niin pian kuin minä kykenin, sain olla isän kanssa noilla onkimatkoilla.
Eräänä päivänä istuimme taas siellä veneessä. Isä itse onki useammalla ongella yhtä aikaa: antoi vavat nojata veneen laitaa vasten ja milloin ahven näykkäsi ja koho painui, kiskasi kalan veneeseen. Minulle hän pani täkyä ja koetin myös onneani.
Mutta nyt eivät tahtoneet kalat syödä. Isä oli niitä tosin muutamia saanut nostetuksi ylös, vaan minulle ei tullut mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itsenäisesti sain hoitaa onkeani. Tähän asti olimme isän kanssa olleet yhteisissä ongissa ja isän avulla olin nostanut kalat, mitä olin saanut. Tietysti olin erittäin kiihkeä saamaan yhden kalan. Sehän olisi itsetuntoani nostanut. Mutta kalaa ei tullut, ei, vaikka koetimme kaikki lahden ruohostot. Kun oli ylipäätään huono syönti, olisi isäni ollut halukas lähtemään kotiin, mutta minä pyysin, ettei vielä lähdetä ennenkun minäkin olen kalan saanut. Isäni olisi niin mielellään suonut minulle sen ilon, mutta odotus oli turha.
Silloin isäni mietteissään lausui: — Ehkäpä käymme koettamassa onneamme niemen toisella puolen, satamassa päin. Myös siellä on hyvää ahvenruohistoa ja kentiesi paremmin näykkäisi sekä sinäkin saisit kalasi.
Arastellen isä tätä puhui, ei sentähden että minä olisin vastenmielinen suostumaan ehdotukseen vaan pikemmin itsensä tähden. Ja hän alkoikin soutaa lahden pohjukkaan, venevalkamaan päin, josta tavallisesti kotiin kulimme. Mutta minä rupesin itkemään ja pyysin että vielä lähtisimme koettamaan sieltä niemen toiselta puolen, ehkä minäkin kalan saisin.
Niin käänsi isä veneen. Souti niemen nenään, josta aukeni aava meri.
Siitä kierrätti hän nopeasti veneen taas suojaan sataman puolelle.
Kulimme vähän matkaa pitkin rantavettä ja asetuimme sopivalta
näyttävään ahvenruohistoon, jossa heitimme taas onkemme pyydystämään.
Olimme nyt joutuneet satamaan, lähelle paikkaa, missä suuret ulkovesillä purjehtivat laivat laskivat ankkurinsa. Minä kiinnyin oitis onkimiseen enkä paljon tarkannut sitäkään, että siinä aivan meidän vierellämme parhaillaan käännettiin suurta ulkolaista laivaa, joka oli äskettäin tullut, tiesi mistä. Iloinen merimieselämä kuului laivasta.
Myös isä oli heittänyt onkensa, vaan hetken kuluttua ei hän niitä enää tarkannut. Hänen huomionsa oli kiintynyt kokonaan muualle, tuohon laivaan, köysien kitinään ja merimiesten huutoihin. Yksi vapansi putosi veteen, vaan sitä hän ei huomannut. Uljas mustakylkinen laiva kääntyi hiljalleen, majesteetillisesti köysien ja koneiden voimasta. Sitä silmäsi hän innosta hurmautuneena. Merimiehet juoksivat reippaina toimissaan laivankannella, ja ne, jotka olivat kiinni köysissä, hoilottivat iloista merimieslaulua.
Kaikkea tätä katseli ja kuunteli isä kuin haltioissaan. Ja vihdoin yhtyi hänkin lauluun, joka näkyi hänelle vallan tuttu olevan.
Kun vihdoin kala nykäsi onkeani, katsahdin minä nopeasti isääni, vaan hän näytti niin kummalliselta. Mutta minä en joutanut tarkemmin katsomaan, taas nykäsi ja minä vetäsin aimo ahvenen veneeseen.
— Isä, katso isä! huusin minä. Mutta hän ei huomannut, ennenkun toistamiseen päästin ilohuudon.
— Kas vaan poikaa! sanoi hän melkeinpä vieraalta sointuvalla äänellä ja jotenkin välinpitämättömästi. Minua kummastutti se, kun ei hän lämpimämmin ottanut osaa riemuuni.
Merimieselämä laivalla kiihtyi. Isä kuunteli sitä kuin jotakin hurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä innostuksesta.
— Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen.
Minä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta hän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana:
— Kun sinä nyt olet kalasi saanut, saatamme lähteä kotiin. Vaan ennen sitä käykäämme katsomassa laivaa, että sinäkin näkisit läheltä, millainen se valtameren kyntäjä oikeastaan on.
Minä olin tullut hänen luoksensa. Hän puristi minua kovasti rintaansa vasten.
— Kuule, Tauno, tahtoisitko sinäkin tulla merimieheksi?
Minä en vastannut. Minua värisytti, sillä tunsin, että isäni ei ollut sama kuin ennen. Tuntui koko olentonsa muuttuneen. Uinailevasta isästä oli tullut jäntevä ja ryhdikäs mies, jonka silmissä paloi outo tuli. Minua pelotti ja nyt pyysin, että lähtisimme suoraan kotiin.
Isä souti kumminkin laivan luo, kiinnitti veneen nousuportaisiin, koppasi minut syliinsä ja pian olimme yläällä.
Vieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt, tervehti hän merimiehiä ja samassa olivat he hyvin vilkkaassa keskustelussa. Mistä lienevätkään puhuneet, mutta hauska oli isälläni. Hän naurahteli ja laski leikkiä, jota en ollut nähnyt hänen koskaan tekevän.
Minä olin siinä yksinäni laidan suojassa nuoratikapuiden alla ja katsoin outoja esineitä laivassa sekä väliin isääni. Kukaan ei minua muistanut. Merimiehiä kokoontui yhä useampia isäni ympärille. Keulapuolelta tuli päivänpaahtama keski-ikäinen merimies. Isäni, nähtyään tämän, juoksi vastaan ja he rakkaasti syleilivät. Olivat tietysti vanhoja tuttuja, ystäviä entisiltä merimatkoilta. He istuutuivat vierekkäin. Ja puhetta olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan.
Mutta minä rupesin itkemään, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Menin isän luo ja pyysin, että hän lähtisi pois.
Isä käsitti asemani, mutta ei malttanut luopua. Hän otti minut syliinsä ja näkyi selittävän minusta toverilleen.
— Tietysti sinusta tulee merimies, sanoi hän silitellen päätäni. Tutustu laivaan! Saat tällaisella purjehtia meren toisesta äärestä toiseen, saat nähdä kaukaisia maita. Ja kun tuuli puhaltaa ja laiva heiluu, vettä kannelle pärskyy, silloin sinulla on hauska.
Tuo outo merimieskin kiikutteli minua polvellaan ja koetti viihdyttää. Mutta minä uudelleen rupesin itkemään ja rukoilin isää lähtemään äidin luo. Kun en antanut rauhaa, täytyi isäni vihdoin taipua. Vaikea näytti olevan erota vanhasta toverista ja laivasta. Kun isäni, pitäen minua sylissään, laskeutui portaita alas ja irroitti veneen, näkyi kyyneleet hänen silmissään. Eikä hän minulle sanaakaan puhunut.
Hän kuunteli vielä hetken aikaa merimiesten hilpeitä huutoja, painoi sitte päänsä alas ja huokasi syvään, kun alkoi soutaa venettä niemen ympäri.
Epävarmana ja äänettömänä kulki hän kotiin. Olisi unehuttanut ongitut ahvenetkin veneeseen, ellen minä olisi häntä siitä huomauttanut. Minä, vaikka olinkin vähäinen lapsi, ihmettelin mielessäni mikä isässä teki noin oudon muutoksen. Muistan vielä kuinka hän koetti vältellä kyseleviä katseitani. Hän ei luottanut itseensäkään.
Kotona äitikin ihmetyksellä tarkasti isän outoa käytöstä, mutta ei hän mitään puhunut. Isä pysytteli nyt enimmäkseen omassa huoneessaan ja vihelteli laulujen rallatuksia, joita ei ennen kuultu ja jotka eivät hänen entiselle luonteelleen ollenkaan sopineet. Kun äiti yritti menemään isän luo, tapasi hän oven lukossa. Vähän ajan perästä tuli isä luoksemme hyvin hämmästyneen näköisenä. Hänen katseensa oli niin rukoileva, niin sydämmeen tunkeva, että minä vieläkin muistan sen. Oudolla kiihkolla syleili hän äitiäni ja vakuutti rakkauttaan. Sitte otti hän minut syliinsä ja puristi niin kovasti, että minä oikein parkasin.
Tällaista hämmennystilaa kesti pari päivää. Minä näin, että äitikin oli hyvin levoton. Hän käytti kaiken lempeytensä ja alttiutensa sekä koetti ajaa pois oudon tunnelman isästä. Isä liikuskeli enimmäkseen yksinään, etsi hiljaisuutta ja oli kuin jonkin yliluonnollisen voiman hurmauksen alaisena. Eräänä aamuna sitte oli isä kadonnut. Häntä ei näkynyt missään. Oli yöllä hiipinyt vuoteelta ja mennyt ulos. Kiihkossa nousi äiti ylös, tarkasteli kaikki mahdolliset merkit, jotka olisivat saattaneet viitata minne isä oli mennyt. Onkivavat olivat paikoillaan pystyssä tikapuita vastaan, pyssy oli seinällä naulassa poronsarvien nojassa. Puutarhassa ei näkynyt mitään merkkiä.
Sitte riensi äiti enolaan, siellä ei tiedetty mitään isästä. Eno kertoi suuren ulkolaisen laivan lähteneen varhain aamulla satamasta. Tuon kuultuaan valtasi äidin kauhea epäilys, joka jo ennen oli pyrkinyt voittamaan häntä.
Hän juoksi kotiin ja etsi isän kamarista eikö siellä johonkin olisi merkkiä jäänyt. Aivan vaistomaisesti tuli hän aukaisseeksi myös pienen kotelon, joka oli laatikossa. Siinä säilytti isä omain sanainsa mukaan "kalliinta muistoa", nimittäin sormusta, jonka kannassa oli vaimonsa pienoiskuva ja hiussuortuva lasin sisällä. Nyt oli sormus poissa, vaan sijalla oli kirjelippu, jossa sanat:
"Minun täytyy lähteä. En voi seista vastaan. Vien tämän muiston mukaani. Elä tuomitse kovin ankarasti.
Jaakko".
Itkien tuli äiti huoneesta ja vaipui tuolille surun sortamana. Hän ei puhunut mitään, vaan ajatuksensa on helppo havaita. Hän ajatteli miestään, joka karkasi kodistaan, missä kumminkin rakkaus ja onnellisuus häntä ympäröitsi. Hän ihmetteli, ettei vaimon eikä lapsen rakkaus voineet häntä tyydyttää.
Mutta äidillä oli vielä toivo. Olihan isä ennen äkillisten mielijohteitten ajamana käynyt poissa kotoa tuolla tavalla, ja olihan hän sitte tullut takaisin. Merkillistä vaan, että tuo mielentila hänet vielä tapasi, vaikka olisi luullut sen jo häipyneen.
Hartaasti odotettiin isää kotiin. Kului päiviä eikä häntä kuulunut. Kului viikkoja, kuukausia — vuosia — ja yhä hän pysyi poissa. Tapaus koski syvästi äitiin. Kaikki kuulustelut olivat turhia. Isä oli hävinnyt vieraan laivan muassa.
Voin sanoa, että siitä saakka olen ollut isätönnä. Sen koommin en ole tuntenut oman isäni hellää rakkautta. Itse olisin minä tuon voinut sietää — lapsen kaipuu pian unehtuu — mutta minua säälitti äitini kärsimys. — — — —
(Ystäväni keskeytti tässä lyhyeksi ajaksi kertomuksensa ja jatkoi sitä sitte uudistuneella innolla.)