III.
— Me asuimme edelleenkin tuossa huvilassa enon maalla kaupungin laiteella.
Minä olin isäni jo kotvan sitte unehuttanut, mutta äitini oli tuon tapahtuman jälkeen muuttunut unelmoivaksi ja surumieliseksi. Eno oli koettanut ottaa selvää siitä laivasta, jossa isä arvatenkin oli poistunut, mutta vähän valaistusta hän sai hämärään asiaan. Laiva oli mennyt jonnekin Espanjaan. Silloin kun eno teki kysymyksensä laivan kapteenille, ei siinä enää ollut yhtään suomalaista merimiehenä. Jos niitä oli ollut, olivat ne jolloinkin ennen poistuneet. Ei jälkiäkään siis isästä. Hän oli ja pysyi kadonneena.
Mikään aineellinen hätä ei meitä ahdistanut. Äidillä oli siksi tuloja, että säästäväisyydellä hyvin tultiin toimeen. Puutarhasta pidettiin huolta, kuten ennenkin, olihan äitini aina ollut isän apuna hoitamassa. Pienessä kaupungissa oli kasviksilla hyvä menekki ja äiti kyllä torille yhtä ja toista toimitti. Myös kasvatti hän siemenistä huonekasveja ja niistäkin sai hyvää ansiota.
Mutta ellei äidillä itsellään olisikaan ollut riittävästi varoja, ei meillä sittekään mitään hätää olisi ollut. Eno, rikas huoltajamme kyllä olisi ollut apuna. Hän oli minulle aivan kuin isä, ja veljen rakkaudella kohteli äitiäni. Hän koetti surussa lohdutella ja usein, kun vaan liiketoimiltaan pääsi, oli hän vieraana pienessä kodissamme. Mutta vielä useammin juoksin minä enoni luona. Se oli toisena kotina minulle. Silloin oli siellä elämää, kun minä juoksentelin muuten ihmisistä tyhjissä huoneissa.
Oi niitä hauskoja, minun elämässäni huolettomia aikoja! Iloisena minä kasvoin noiden kahden kodin suojassa ja yhdenikäisten kaupunginpoikien kera. Sanottiin, että minä tulin äitiini, olin niin hänen näköisensä, että hyvästi voitiin kumpikin yhdestä kuvasta tuntea. Ja siinä määrässä kun isääni unehutin, kasvoi rakkauteni, lapsen kiintymys äitiini.
Kun tulin kouluikään, aloin käydä kaupungin koulussa. Siellä sain leikkitoverinikin, joita vielä kaipauksella muistelen. Tarkoitus oli äidilläni, että minä tulisin virkamieheksi, mutta enoni tahtoi käytännölliselle alalle. He sopivat niin, että asiasta päätettäisi vasta kun taipumukset rupesivat ilmenemään. Koulunkäyntini oli siis pääasiallisesti vaan alkeistietojen hankkimista eikä luvuistani suuria välitetty.
Minä olin jo tullut kolmentoista vanhaksi, kahdeksan vuotta oli kulunut isän katoamisesta. Äiti oli usein iltasilla vakuuttanut minulle, että kyllä se isä vielä tulee takaisin. Näin kyllä, että tuolla vakuutuksella äiti enemmän vaan tahtoi uskottaa itseään. Minusta se oli melkein yhdentekevää tulisiko isä tai ei. Uteliaisuus kyllä toisinaan vaivasi ja olisin minäkin halunnut nähdä minkälainen se isä nyt oli. Hyvähän hän aina oli minullekin ollut, olin aina saanut olla hänen kanssaan ongella.
Talven jälkeen hanget suli. Nurmi rupesi vihoittamaan ja puut alkoivat lehteä tehdä. Silloin koulu loppui taas alkaakseen syksyllä. Kesä on koulupojan ihanin aika. Vapaana juoksentelin minä kaupungin ympäristöllä. Ja vanhan tottumuksen mukaan mieluisana huvipaikkana oli minulla tuo lahdelma kaupungin vierellä. Isääni olin tullut siinä, että olin uuttera kalastaja.
Kesä oli lämmin, lämpimämpi kuin tavallisesti. Minä olin ollut ongella ja iltamyöhällä palasin kotiin raskaanlaisen ahvenkimpun kanssa. Tultua hankin vettä ja panin kalat siihen likoomaan. Ilta oli ihana enkä vielä malttanut mennä makuulle. Oi ne Suomen valoisat kesäyöt, löytyneekö missään niiden vertaa!
Minä istahdin tikapuun puolalle ja tahdoin vielä nauttia yön ihanuudesta. Minussakin oli vähän tuota isästäni perittyä haaveiluluonnetta ja se erittäinkin ilmestyi näin kesäisinä iltoina. Usein ennenkin olin myöhään istunut samoilla tikapuilla antaen ajatukseni vapaasti liidellä.
Pieni kaupunki näytti niin unelmoivalta edessäni. Lähinnä oli ensin vähän heinämaata, talo siellä ja täällä jotenkin harvassa, vihdoin useampia taloja yhdessä ryhmässä kirkon ympärillä. Yön hämärä asetti ne hyvin viehkeään valoon. Kauvempaa metsän puolelta kuului yöllisen laululinnun lauleloa. Taivaanrannalta ruskotti. Aurinko oli vasta maille mennyt. Ruskotus laajeni sille suunnalle, mistä päivän valtias taas hetken kuluttua uudella pirteydellään nousisi.
Jonkun aikaa istuttuani kuulin astuntaa yökosteassa, nuoskeassa nurmessa. Ja huoneuston takaa esiintyi outo, muukalainen mies. Hiljaisena, alla päin käveli hän pihalla, ei huomannut minua, sillä tikapuut olivat kuistin suojassa eikä hän suuresti ympärilleen katsonut.
Vihdoin käveli hän ovelle ja yritti menemään sisään. Minä näin selvästi hänen kasvonsa. Kullankellervä tukka, silmät unelmoivat, syvälle painuneet. Mitä! Isä, isähän se oli. Olin huudahtaa hämmästyksestä. Minä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin oli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt. Varhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani valokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla toisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa uudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.
Mutta minulla ei ollut kauvan aikaa tehdä huomioita. Isä seisoi vielä ovella. Mieleeni johtui, että tämä odottamaton tapaaminen vaikuttaa ehkä häiritsevästi äitini terveyteen. Aijoin juuri kiiruhtaa äitiäni valmistamaan, kun puutarhan portilta kuului sydämmeen tunkeva ilohuuto. Äiti olikin vielä ollut puutarhassa kauniin illan houkuttelemana kitkemässä kukkapenkkejä. Sattumalta hän tuli tähän täydentämään kaunista perhenäytöstä.
— Tiesinhän minä, että sinä tulet, huudahti hän ja lankesi isän kaulaan.
Isä näytti tuosta säikähtävän, mutta rakastavana hän vastasi äidin tervehdykseen. Minä juoksin siihen, ja ilo oli kolminkertainen. —
Taaskin oli isä kotona. Entisen elämäntapansa hän heti otti, ja syrjäisille lienee näyttänyt elämä kodissamme samanlaiselta kuin se oli ennen isän lähtöä. Yhdessä isä ja äiti hoitivat puutarhaa, eikä isä ollut unehuttanut tuota lahdelmaa tai kalastushaluaan.
Mutta asiat eivät sittenkään olleet ennallaan. Vaikka isässä voi huomatakin hellyyttä äitiä kohtaan, oli hänen käytöksessään jotakin hyvin vierottavaa. Hän oli entistään synkkämielisempi ja aivan kammoi itseään. Siitä, missä hän oli nuo kuluneet kahdeksan vuotta viettänyt, ei hän maininnut vähääkään, ja näytti siltä, että hän pelkäsi ajatustakin sinne päin. Siksi hienotuntoinen oli äitini, ettei viitannut sanallakaan tuohon. Hänestä oli hyvä näin, hyvä että isä oli tullut kotiin.
Onnellisesti kului nyt vuosi, kului toinenkin. Isä oli kyllä alakuloinen ja omituinen, mutta sellainen oli hän ennenkin ollut, vaikka ei samassa määrässä kuin nyt. Usein oleskeli hän yksinään, ei ainoastaan ulkosalla vaan omassa huoneessaankin. Mitä hän lienee toimittanut? Sanomalehtiä hän uutterasti luki ja tuli niitä vieraskielisiäkin. Myös näytti hänellä olevan kirjevaihtoakin, sen oli äiti huomannut, mutta ei mitään kysynyt. Parhaimpansa koetti äiti häntä hoitaessa. Näytti siltä, että isä tyyntyisikin, että häviäisi pois se ikävä tunnelma mikä oli häneen jäänyt viime matkan jälkeen. —
Taaskin oli kesä, kaksi vuotta isän palauksen jälkeen. Tapana oli isällä noutaa posti kaupungin postikonttorista. Huvikseen käveli hän tuon matkan eikä suvainnut minun sitä hakea. Toisinaan sain kumminkin olla hänen matkassaan.
Me kulimme nytkin postikonttoriin. Sanomalehtien joukossa annettiin sieltä isälle kirjekin. Tuskin oli hän nähnyt sen, kun kiireesti sivalsi taskuunsa. Minä ihmettelin tuota. Ehdin kirjettä nähdä vaan sen verran, että siinä oli amerikkalainen postimerkki päällä. Me koulussa keräilimme postimerkkejä siihen aikaan ja niin olivat amerikkalaiset merkitkin minulle tuttuja.
Konttorista lähtiessä näytti isä hyvin hermostuneelta. Kadulla hän antoi minulle sanomalehdet ja käski kiiruhtamaan kotiin. Minä tottelin. Kun olin jo ehtinyt kaupungin laitaan, näin isän tulevan kaukana jälessä ja lukevan kirjettään. Minä en häntä enemmin katsonut, kiiruhdin kotiin ja minusta isä tuntui taas niin omituiselta.
Isä tuli kotiin, vaan vältteli äidin katseita ja taas pian poistui kaupungille palatakseen illalla. Ja yöllä sitte katosi hän. Hän oli salaa lähtenyt kotoa.
Pöydällä oli kirje äidille. Kun hän kiireesti sen avasi, putosi sieltä sisältä setelirahoja, jotka minä otin ylös ja näin niiden arvon tekevän tuhantisen markkaa. Enempää huomiota en minäkään joutanut niihin kiinnittämään, sillä luettuaan kirjeen parkasi äitini kauhistuksesta, aivan kuin olisi elämän jänne hänessä katkennut. Hän vaipui tunnotonna maahan. Minä juoksin hakemaan apua, ja äitini nostettiin sänkyyn. Lattialta otin tuon onnettoman kirjelapun, johon isäni oli kirjoittanut:
"Minun on mahdoton jäädä, olen tehnyt suuren rikoksen. Jää hyvästi — ainiaaksi. Sovitukseksi rikokselleni ei riitä anteeksi saanti.
"Ainoa mitä voin, on turvata aineellisesti asemaasi, — josko sitä ottanet vastaan."
Nopeasti nämä rivit silmäsin, juoksin sitte enolaan, josta lähetettiin minut hakemaan lääkäriä. Kotiin palatessani kulin samoja teitä kuin eilen tullessamme postista. Tie huvilalle oikeni heinämaana käytetyn, kaupungin asumattoman tonttiryhmän poikki. Siellä sattui silmiini paperipalanen, ja kun näin tuossa postimerkin kiiruhdin sitä ottamaan. Paperi oli revitty kirjeenkuori, jotenkin nuhraantunut jalkain tallaamana. Postimerkki oli amerikkalainen. Arvasin, että se oli isäni kirjeestä. Minä pistin sen taskuuni ja arvelin sitä tarkemmin katsoa kotona.
Kun saavuin kotiin, oli äiti hyvin huonona. Kuume ahdisti häntä ja hän houraili. Lääkärillä oli suuri työ pelastaessa häntä. Useita päiviä oli äidin tila epävarma. Ankara mielenliikutus oli sortanut hänet. Vähitellen hän kumminkin rupesi tointumaan. Kärsimyksensä olivat kauheat. Hän valitteli itsekseen: "Miksi menit pois? Niinkö maksoit sen huolenpidon ja rakkauden, mitä olin osoittanut kohtaasi? Enhän minä kysynyt salaisuuksiasi, en rikoksiasi." Ja toisinaan näihin valituksiin liittyi ankarampaakin: "Joka noin voi jättää rakastavan vaimonsa, ei ansaitse rakkautta. Rahallako luulit tuskani huojentavan?"
Kun äiti vihdoin tervehtyi, oli hän suuresti muuttunut entisestään. Hän oli kuin hauraaksi poltettu rauta, oli ilman jäntevyyttä, ilman voimaa. Melkeimpä näytti siltä, ettei hän elänyt enää tätä maailmaa. Mutta miestä kohtaan, joka oli hänet toisen kerran noin katalasti hylännyt, tunsi hän nyt todellakin katkeruutta, ehkä myös vihaakin. Sitä oli hän sanonut enollekin. Tämä mieliala oli poikkeus äidin tavallisesta luonnosta. Mutta herttainen, rakastava sydän oli ylen kurjaa kohtelua saanut kokea. Isäni jättämät rahat käski hän minun viedä enolle. Hän ei tahtonut niihin koskea. Mutta ei hän mitään muuta virkkanut niiden johdosta, lieneekö edes kummastellut mistä isä nuo rahat oli saanut, joka seikka minua usein ajattelutti.
Ennenkun vuosi oli umpeen kulunut, peitettiin rakas, hellä äitini maan kylmään poveen. Kuolinvuoteellaan kutsui hän minut luokseen ja sanoi: "Jos milloin tapaat isäsi … sano hänelle … että … minä…"
Sen enempää en minä kuullut. Kuiskattu ääni vaipui kuulemattomaksi.
Mitä tarkoitti hän sanoa? Mutta hänen kasvoillaan lepäsi sellainen
autuaallinen rauha, ettei se voinut olla vihan ja tuomion sekoittama.
Taistelun voittaneena nukkui hän onnellisena.
Hautajaisten jälkeen jäin minä enolaan ja siitä saakka kasvoin hänen yltäkylläisessä, isällisessä kodissaan. Oma isäni tuli kyllä toisinaan mieleeni, mutta minä muistelin häntä vihalla äitini kärsimysten takia.
Isäni pysyi edelleenkin poissa, ei kumminkaan aivan jälkiään näyttämättä. Vähän jälkeen äitini kuoleman tuli enolleni häneltä kirje, lähetetty Rio Janeirosta, Brasiiliasta. Kirjeen sisällä oli pankkiosoitus tuhannelle markalle, ja isä pyysi enoani toimittamaan se äidille. Hän arveli, että paremmin äiti ottaisi rahan vastaan, kun se tulisi enon käden kautta. Itsestään hän ei mitään tietoja lähettänyt. Seuraavassa postissa palautti eno tämän rahalähetyksen sekä samassa lähetti nuo isän ennen antamatkin tuhat markkaa ja kirjoitti, ettei äiti niitä tarvitse, ja vaikka hän olisi tarvitsemassakin, ei hän niitä kuitenkaan käyttäisi. Sen tarkempaa tietoa ei eno antanut äidin kuolemasta. Ajatteli, ettei se enää kuulu kunnottomalle isälle.
Mutta minun postimerkkikokoelmassani oli paitsi tuota brasilialaista myös se Yhdysvaltain merkki, jonka olin löytänyt tieltä seuraavana päivänä isäni karkauksen jälkeen. Siinä oli jotenkin selvä leima: New York. Nuhraantuneen kuoren olin heittänyt pois, vaan havaitsin siitä kumminkin, että osoite kirjeessä ei ollut isälleni. Sen vuoksi en pannutkaan sille suurempaa arvoa ja rupesin epäilemään tokko se löytämäni kuori olikaan isälle tulleesta kirjeestä. Lienee joku muu viskannut sen tielle. Kun nyt isäni kirjoitti Brasiiliasta, en enää tehnyt mitään arveluita. Enoni ei mitään puhunut. Ehkä uskoi hän isän kuleksivan syvän meren laivoissa, kun oli niin seikkailuhaluinen ja rakasti merta. Enoni kouluutti minut läpi lyseon, ja polyteknillisessä opistossa valmistauduin sitte insinöörin tutkintoon. Konealalle oli haluni, ja sitä tuumaa enonikin kannatti. Vuosi oli enää minulla jälellä, kun olisin saanut tutkintoni suoritetuksi. Enoni sairastui silloin äkkiä ja minut kutsuttiin kotiin. Saavuin juuri hänen kuolinvuoteelleen. Rakas, hyväntahtoinen enoni siunasi minua ja sanoi:
— Sinä olet perilliseni, suorita tutkintosi ja matkusta sitte
Amerikkaan, siellä on uusi maailma, jossa toimesi menestyy loistavasti.
Siellä voit edelleen kehittyä.
Vähän ajan kuluttua oli hän ruumiina. Testamenttinsa mukaan lankesi koko suuri omaisuutensa minulle. Tuo omaisuus nousi miljoonaan.
Nyt olin minä rikas, mutta orpo, yksinäinen nuorukainen. Isästäni en kuullut mitään ja minusta olikin yhdentekevä, mikä oli hänen kohtalonsa.
Järjestin omaisuuteni niin, ettei minun tarvinnut antautua liikehuoliin. Sitte kävin minä vielä itkemässä äitini ja enoni haudoilla, jotka olivat vierekkäin lehtevän koivun alla pienen kaupungin hautausmaalla.
Sen jälkeen en ole kotiseudullani käynyt. Vuoden perästä suoritin tutkintoni ja lähdin nuorena, toiverikkaana insinöörinä Amerikkaan. Mitkään leipähuolet eivät luonnollisesti minua ahdistaneet, mutta tahdoin edistyä alallani. Toisekseen tuntui siltä kuin olisin huvimatkalla. — —
— Mutta se oli minulle onnettomuuden matka, lausui ystäväni ja painoi päänsä surullisena alas.