ERKKI TOVERIEN JÄLJILLÄ.
Erkki harhaili pimeässä metsässä. Hän tunsi itsensä erinomaisen tyytyväiseksi eikä huomannut pimeässä kulkemisen vaikeuksia. Kylmäkään ei häntä hätyyttänyt.
Matkan päämäärä oli tietymätön. Missä hän toverinsa yhdyttäisi? Hän koetti kulkea mahdollisimman suoraan, kahlasi myös soitten poikki, missä niitä eteen sattui.
Kauan oli hän kulkenut, kun näki tulisoihdun valoa puitten välissä. Sillä kohdalla oli kahden suon välinen kuiva kannas, jossa korkeitten puitten alla kasvoi tiheätä kuusinäreikköä. Hän huomasi parhaaksi vetäytyä puitten suojaan, kunnes keksisi mitä väkeä tulijat olivat. Kuului koiran haukuntaa. Se oli löytänyt jäniksen jäljet ja hyppäsi niiden ohjaamana suon poikki. Ei se ollut Killin ääntä. Eikä hirvikoira jänistä aja.
Tulijat, joukko miehiä, olivat myös joutuneet suon reunaan, mutta eivät lähteneet sen yli kahlaamaan. He etsivät kuivempaa paikkaa päästäkseen toiselle puolen. Ja niin he tulivat kannasta kohti. Erkki erotti tulijoista vihamiehensä, punatukkaisen, joka kantoi soihtua. Hänen jälessään tuli Stinan isä sekä koko joukko. Joillakin oli kannalmukset selässään.
— Huono on hirvikoiraksi Prisse, kun lähtee jäniksiä ajamaan, kuuli
Erkki Dalbon puhuvan. — Ei olisi pitänyt suomalaista koiraa ampua.
— Hyvin jouti mennä yhdessä isäntäväkensä kanssa, murahti punatukkainen. — Suomalainen isäntä ja suomalainen koira ovat samaa maata. Minä tunnen sen puremat vielä pohkeessani.
Erkki piilottautui puiden suojaan. Häntä puistatti. Joukkue kulki hänen ohitsensa. Hän huomasi Gustafin toisessa kädessä komeat hirvensarvet. Yhdellä kantajalla oli selkätaakkana hirvennahka, parilla ehkä hirven lihat. Toisilla oli pari pyssyä olkapäillä. Punatukkainen käveli jonkunverran ontuen. Joillakin näkyi veritahroja.
Olisivatkohan todella ampuneet hirven, tai olisiko se… niin, olisiko se sama hirvi, jota Erkki tovereittensa kanssa oli mennyt metsästämään? Mutta missä toverit olivat? Vankina ei heitä näkynyt.
Hän lähti liikkeelle vasta sitten kun ruotsalaiset olivat häipyneet metsään. Hän koetti pitää sitä suuntaa, mitä miehet olivat tulleet.
Yö oli pitkälle kulunut. Kuu oli noussut, ja aamukajastustakin jo havaitsi. Erkki käveli ja tarkasteli ympärilleen. Metsässä eläneenä oli hänellä tarkka silmä. Hän näki suossa metsän reunassa vasta astuttuja jalan jälkiä. Tästä he ovat kulkeneet, nuo vainolaiset, hän ajatteli. Hän piti jälkiä silmällä, ja kun oli vielä kotvasen astunut, näki hän sammalessa virsun jäljet. Tästä on suomalainen kulkenut. Hän silmäili eri tahoille. Tuossa on sammuva nuotio. Sen ääressä ei ollut mitään paitsi ruuan tähteitä. Tämä on ollut ruotsalaisten majapaikka. Hän käveli ja katseli… toinen nuotio, sammunut, on tuossa. Hän tunkeutui pensaiden lävitse sinne, ja hänen silmiään kohtasi kauhistava näky. Tuossa on Paavo kuolleena verissään! Ja tuossa on Pekka, päässä ammottava haava. Kiivas oli temmellys ollut, havut ja sammaleet olivat hajaantuneet hujan hajan. Ja Killi, kunnon koira, siinä sekin makasi kuolleena, vieläkin ikenet irvissä ja karva pystyssä kiukusta. Luukasta ei näkynyt.
Erkki kokosi ajatuksiaan. Hänen oli vaikea uskoa tapahtumaa todeksi. Mutta todistukset olivat silmien edessä. Hän tunsi kuinka hän vihasi ruotsalaisia. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Ja murhaajajoukon johtajana oli mies, jonka tytärtä hän oli muutama tunti sitten suudellut hellästi!
Hän lähti tarkastamaan ympärystää, näkyisikö Luukasta. Ehkä hän olikin pelastunut. Veriset jäljet joita ei ollut vaikea seurata, johtivat suon reunalle. Kuusen juurella oli ihminen. Suurin osa ruumiista oli lähteessä. Ainoastaan pää ja hartiat nojasivat jäätyneeseen sammaleeseen. Siinä oli Luukas, kuolleenako vai tajuttomana? Erkki nosti onnettoman kylmästä vedestä ja veti maalle. Luukas avasi silmänsä ja vilusta väristen sanoi heikosti melkein kuin houraillen:
— Saunaan, viekää minut saunaan!
Erkki ilostui tästä elonmerkistä ja kantoi sairaan nuotion ääreen, jota kohenteli palamaan.
Jättäen sairaan virkoamaan, kaivoi hän kuolleille tovereilleen haudan, johon kantoi ruumiit. Viimeksi toi hän Killin ruumiin ja sijoitti sen Pekan jalkoihin. Hän peitti haudan vain niin ohuelta, etteivät pedot pääsisi ruumiita repimään. Päällimmäiseksi hän kasasi havut nuotion ympäriltä. Ennen kuin hän meni takaisin Luukkaan luo, poimi hän puolukoita, joiden syönti virkistäisi haavoittunutta. Hirven teurastuspaikalta hän kokosi kylkiluitten jätteitä ja muita paloja, jotka oli arvottomina jätetty. Niitä hän paistoi ruuaksi. Hän oli iloinen, että Luukkaan haavat olivat tyrehtyneet ja verenvuoto lakannut. Hän ei puhunut sanaakaan ennenkuin sairas oli vähän syönyt ja näytti voimistuneemmalta. Sitten hän kysyi vakavasti:
— Vanha mieskö johti murhatöissä?
— Punatukkainen, vastasi Luukas heikosti. — Vanha mies ei ollut läsnä, nuhteli punaista jälkeen päin.
Erkki oli saanut vastauksen, jota kaipasi. Gustafia ajatellen hän kirosi: Se punainen roisto.
Erkki tutki Luukkaan haavat, jotka eivät olleet vaarallisissa paikoissa. Hän koetti nostaa toverin pystyyn, mutta jalat olivat vielä liian jäykät. Lähteen kylmä vesi oli ne kangistanut. Hieromalla sai Erkki ne vetreämmiksi.
— Saunaa todella tarvitset, sanoi Mulikka. — Meidän täytyy koettaa päästä täältä pois.
Kauan he vielä viipyivät ennen kuin Luukas pystyi lähtemään liikkeelle. Erkki pani haavojen tukkeeksi puhtaita sammalia, jotka sitoi kiinni vainajien vaatteista repimillään suikaleilla. Taluttaen toveria aloitti hän vaivaloisen matkan. Vähän väliä he lepäsivät ja vaikeammissa paikoissa kantoi Mulikka toveriaan. Joelle tultuaan he etsivät ylimenopaikan kosken alapuolelta, missä ei ollut ruotsalaisten taloja. Erkki laittoi lautan, jolla he pääsivät yli. Tuntui turvallisemmalta, kun he olivat tulleet metsään omalle puolelle.
Vielä täytyi heidän viettää yksi yö metsässä. Oinolaan olisi ollut lyhempi matka, mutta Erkki katsoi parhaaksi mennä ensin Marttilaan, josta Pekan vaimolle ja isälle sanoma vietäisiin.
Koko matkalla eivät Erkki ja Luukas olleet tapahtumasta mitään keskustelleet. Kumpikaan ei halunnut johtaa mieleen hirveitä kuvia. Luukas oli vain kertonut, että kun hän pakoon päästyään oli ryöminyt lähteelle huuhdellakseen haavojaan, oli hän pudonnut sinne voimatta nousta ylös. Joko verenvuodosta tai kylmyydestä oli hän mennyt tajuttomaksi. Marttilassa oli metsästäjiä odotettu pari päivää. Aavistuksia oli siitä, että he olivat joutuneet ruotsalaisten käsiin. Martti asetti Luukkaan tupaan vuoteeseen, ja vanha Marttinen ryhtyi yrteillään haavoja parantelemaan. Ei sielläkään paljoa kysytty. Martti vain lyhyesti tiedusti Pekan ja Paavon kohtaloa.
— Tapetut, vastasi Erkki kolkosti yksikantaan.
Kuka heidät oli surmannut, sitä ei tarvinnut kysyä.