MIELIALA MARTTILASSA.
Illalla oli saunassa kylvetty. Luukastakin oli siellä käytetty, hänen haavansa pesty ja sidottu. Oinolasta oli saapunut Pekan vaimo ja isä. Erkin veli Niilo oli Mulikan talosta tullut tietoja hakemaan. Huhu asiasta oli levinnyt, ja niin oli kerääntynyt muitakin naapureita, kuten Pietari Kokkinen, Olli Räsänen ja Matti Tossavainen.
Ilta-aterian jälkeen istuttiin ison tuvan pitkän pöydän ympärillä. Luukkaan vuode oli siirretty lähelle. Takassa paloi loimuava valkea. Naiset olivat uunin kupeella tavallisella paikallaan kartaten ja kehräten. Vanha vaari Marttinen ei myöskään jättänyt rakasta työtään, päreitten kiskomista. Siellä päreitten seassa, lähellä äitiään, pikku Marttikin mieluimmin askarteli.
— Nyt Erkki ja Luukas voitte tarkemmin kertoa miten kaikki tapahtui, pyysi Martti.
Erkki kuvasi hirvenajon siihen saakka kun hän erosi toisista. Kertoi vangitsemisestaan ja pakoonpääsystään, välttäen kuitenkin Stinan mainitsemista. Kertoi myös kuinka oli metsässä sivuuttanut murhamiehet ja kuinka sitten oli tavannut murhatut ja Luukkaan.
Luukkaan vuoro tuli tehdä selkoa nuotiolla sattuneista tapahtumista. Hän kertoi kuinka ruotsalaisjoukko tuli nuotiolle ja kuinka he ystävällisellä esiintymisellään saivat heidät varomattomiksi ja luottavaisiksi. Kuvasi salahyökkäyksen ja taistelun. Kertoi Paavon ja Pekan kuolemasta sekä Killin urheasta viimeisestä taistelusta.
— Ei ole oikeutta maassa, jos ei tätä saada rangaistuksi, sanoi Martti. — Me emme ole ruotsalaisille mitään pahaa tehneet. Jos hirvenmetsästys ruotsalaisten alueella on kiellettyä, jota me emme tunnusta, kun emme estä heidän metsästämistään näillä mailla, voisivat he saattaa meidät syytteeseen oikeudessa. Nyt he tulevat salakavalasti kahdeksan miehen voimalla kolmea vastaan ja tekevät murhatekoja.
— Tulivatko he todellakin suoraan tappamaan, kysyi Pekka-vainajan isä.
— Vaikea on minun sitä päättää, vastasi Luukas, — Heidän johtajansa ainoastaan moitti meitä heidän metsästysmailleen tulemisesta. Jos ei murha ollut lähtiessä ajateltu, suunnitteli sen punatukkainen miestensä kanssa siellä. Mahdollisesti he olivat lähteneet meitä vangitsemaan, ja sen he olisivat voineet ilman murhiakin suorittaa.
— Minä lähden huomenna voudille asiasta ilmoittamaan, päätti Martti.
— Tarpeen on, että sinä Erkki lähdet mukaan. Luukas tervehtynee siksi, kun asia oikeudessa tutkitaan.
Vanha vaari keskeytti päreiden kiskomisen.
— Ei ole ruotsalaisissa ollut oikeutta siitä lähtien, kun
Kaarle-kuningas kuoli, sanoi hän.
— Eivätpähän ole saaneet rangaistusta nekään, jotka ovat suomalaisten taloja ja vilja-aumoja polttaneet.
Miesten keskustellessa aukeni tuvan ovi ja sisälle tuli kaksi miestä, sotilaita. Toisen huomasi Piikki heti alemmaksi upseeriksi.
Hyvää iltaa toivottivat he tupaan. He astuivat takkavalkean ääreen lämmittelemään käsiään. Ilta oli kylmä. Valo levisi kasvoille.
— Klinga, sotatoverini Klinga, huudahti Piikki ja kompuroi kankealla jalallaan tulijoita tervehtimään. — En ole sinua moneen vuoteen nähnyt.
Upseeri tervehti Piikkiä tuttavallisesti ja lämpimästi.
— Et todellakaan ole nähnyt, kun minä olen ollut kaukana poissa. Siitä on jo neljä vuotta, kun Saksasta lähdin.
— Täälläpä on paljon väkeä koolla, sanoi hän katsellen tupaan. — Se on minulle mieleistä. Kunhan tässä hiukan lämmittelen, kerron teille matkoistani. Talossa on lämmintä, ja tietysti saa ruokaa sekä yösijaa. Tulen kuningattaren asioilla.
— Hyvillä vaiko huonoilla asioilla? kysyi Martti Marttinen varovasti.
— Näinä aikoina taitaa meille suomalaisille olla vain huonoja asioita.
— Minulla on hyviä asioita. Minä tulenkin pelastusta tuomaan, vakuutti tulija.
Vieras tovereineen tietysti pyydettiin pöydän päähän ja hänelle alettiin kantaa ruokaa kaikenlaista, mitä talossa oli. Kulkiessaan Luukkaan vuoteen ohi, hän huomasi haavat.
— Sotaako täälläkin käydään, kun haavoitettuja näkee, sanoi hän. — Luulisi, että riittää kun Saksassa taistellaan. Pitääkö täälläkin verta vuodattaa?
— Sota ja vaino on tullut meidänkin metsiimme, aloitti Martti. —
Ruotsalaiset hyökkäävät salakavalasti kimppuumme ja surmaavat meitä.
Pari päivää sitten tuli kaksi meidänkin joukostamme vainajiksi ja
kolmas tuossa makaa haavoissaan.
— Tiedän jonkun verran äskeisestä vainosta, myönsi Klinga aterialle käydessään. — Kuulin siitä jo ennen tähän Fryksdalin kihlakuntaan tuloani. Tarkoituksena näkyy olevan karkoittaa suomalaiset kaikki pois. Surullisinta on, että ruotsalaiset maanviljelijät ovat saaneet pyrkimyksilleen hallitukselta tukea. Uusia asetuksia on ilmestynyt, jotka asettavat suomalaiset täällä turvattomiksi.
— Sellaisiako ne uutisesi ovatkin, sanoi Martti. — Eivät mieltä ilahduta.
— Ilman muutako kaikki ajetaan pois tai vangitaan, kysyi Matti Tossavainen. — Kutsuttuinahan suomalaiset tänne tulivat ja juuri kaskenkaadantaan heitä käskettiin.
— Ei kai niitä suomalaisia hätyytetä, joilla on talon kirjat ja jotka siirtyvät peltoviljelykseen, lohdutteli Klinga. — Ainoastaan kaskenviljelijöitä ei suvaita eikä myös niitä, jotka ovat myöhemmin ominlupinsa metsiin asettuneet.
— Olli Räsäsellä on sitten selvä lähtö uutispaikaltaan. Ei muuta kuin kontti selkään ja pois, sanoi Pietari Kokkinen savolaisella leikillisyydellään nuorelle naapurilleen.
— Niin on, jos todella tuon ohjeen mukaan menettelevät, myönsi Olli, joka oli vasta lyhyen aikaa uutispaikkaansa asunut eikä ollut viranomaisille edes tehnyt siitä ilmoitusta.
— Ei tässä vielä tiedä, miten meidän muittenkaan käy, puhui Martti miettiväisenä, — meidänkään, joiden taloja on vuosikymmeniä asuttu. Kuinkahan monella on kirjoja, ja jos on ollut, monellako ne ovat tallella?
— Millaisia kirjoja ne sitten vaativat? kyseli Pietari Kokkinen vähän säikähtäen. — Ei minullakaan mitään kirjoja ole, mutta verot olen maksanut ja ovat ne kelvanneet.
— En minä talonkirjoista mitään tiedä, tunnusti Matti Tossavainen. — Kylmään korpeen olen taloni raivannut ja toista vuosikymmentä sitä asunut. Jos en ole milloin verojani vienyt, kyllä ovat tulleet hakemaan ja vieneet kaupanpäällisineen. Tottapa Tossavala on heidän kirjoissaan.
— Tämä on kiusallinen seikka, päivitteli Martti. Selvä siitä täytyy saada, etteivät aja pakkaseen talven selkään. Käyn minä sitä maaherralta saakka kysymässä, kun tätä murha-asiaa lähden ajamaan. Hän voinee antaa varmuuden.
Martti oli viime päivinä ajatellut paljon sitä talonkirja-asiaa. Hän oli koivunkoloa, missä kirjat säilytettiin, käynyt penkomassa, mutta ei sieltä tullut kuin pieniä paperipaloja ja irtaantunut sinetti nauhoineen.
Tunnelma kävi raskaaksi tuvassa. Nämä metsäsuomalaiset olivat jo ennen tulleet siihen käsitykseen, että mitä viestejä metsän ulkopuolelta tuleekin, aina ne ovat huonoja ja tekevät mielen apeaksi. Ainoastaan elämä metsän sisällä, elämä omassa keskuudessa ilman yhteyttä ulkomaailman kanssa antoi viihdytystä ja onnea. Miksikä pitikin tuon vieraan maailman tulla rauhaa häiritsemään?'