PELASTUSTA TARJOTAAN.
Maunu Klinga oli keskustelussa Piikin kanssa kysellen tämän elämänvaiheita ja sotakokemuksia.
— Silloin se sota sotaa oli ja silloin siellä mielellään oli, kun itse kuningas Kustaa Adolf oli johtamassa, myönsi hänkin. — Sen jälkeen on minun mieleni palanut rauhallisiin toimiin. Valloituksia voi tehdä rauhallisellakin tavalla.
Ja hän alkoi kertoa suurista hankkeista, jotka olivat rauhallisia ja jotka voivat edistää Ruotsin suuruutta ja mainetta enemmän kuin sotateot. Hän kertoi että jo kuningasvainaja oli aikonut perustaa uuden Ruotsin, uuden tytärvaltakunnan sinne, missä on vielä maata vapaasti saatavana, tarvitsematta sitä miekka kädessä toisilta valloittaa.
— Kuninkaan kuolema teki näistä hankkeista lopun, mutta asiaan tarttui amiraali, Klaus Fleming, suomalainen kuten mekin. Hänen innokkaasta puuhastaan on syntynyt yhtiö, jonka avulla Ruotsin hallitus on perustanut siirtokunnan Amerikkaan, Eteläjoelle, ja siellä on nyt Uusi-Ruotsi, jossa ei ole vihaa eikä vainoa, jossa kaikki asukkaat saavat elää rauhassa. Siellä on maata niin runsaasti, ettei toinen ole toisen tiellä.
— Onkohan sellaista maata missään, epäili Pietari Kokkinen.
Joku toinen sanoi: — Luulisi sitä maata olevan täälläkin, jos on vain puhe asumattomista seuduista. On täällä korpia niin että rupeamittain saa samota tapaamatta ihmisten jälkiä. Mutta kaadapas kaski, laitapas asuntosi ja yritä yksinäisyydessäsi elää, pian tulee toinen ja tahtoo sinut karkoittaa pois. Olet muka tullut hänen maalleen, vaikka et häntä ole elämässäsi nähnyt.
— On kai sielläkin herroja, jotka sortavat talonpoikaa, murahti vanha vaari.
— Tiedän minä, että on maata, jonne eivät herratkaan ole päässeet, sanoi Matti Tossavainen. — Se on Lapin raukoilla rajoilla, Turjan tunturien takana. Mutta ei siellä vilja kasva, ei siellä elä muu kuin Lapin väki.
— Maa, josta minä puhun, ei ole sellainen, vakuutti Klinga. — Maa on mitä ihanin, lehtometsät suunnattomat. Ja metsän alla muheva multa, joka kasvaa mitä vain. Kun kaadat kasken, heleä aurinko muutamassa päivässä kuivaa lehdet ja voit halmeesi polttaa. Eivät ole kivet tiellä kyntämisessä, irtonaista kiveä tuskin maasta tapaat.
— Kasvaakohan sellainen kivetön peltoa Maa on hikevämpi kiven juuressa. Se kokemus on täällä ja Suomessa tehty, epäili Matti Tossavainen. Hän oli aina kivikoita kyntänyt.
Klinga innostui selittämään:
— Kylväpäs siihen Amerikan maahan ruista. Se kohoaa miehen korkuiseksi, jopa niin korkeaksi, ettei miestä pellosta näy. Yhdestä jyvästä nousee kymmenenkin olkea ja jokaisen oljen päässä on korttelin pituiset tähkät. Vielä paremmin siellä kasvaa etelämmän maan viljalajit, joita ei täällä voi viljelläkään. Vehnä, josta leipä tulee valkeaa kuin voi, ja ohra sellainen, ettette ole missään nähneet. Se kasvaa pensaina. Tähkät ovat suuremmat kuin kuusenkävyt, puolta suuremmat, ja jyvät kuin isot herneet. Yhdestä tähkästä saat satoja jyviä. Ja siitä tulee rieska valkeaa kuin maito.
Miehet kuuntelivat sotilaan kertomusta ihmetellen. He eivät sellaista maata olleet osanneet ajatellakaan. Epäilytti tokkopahan puhe totta olikaan.
— Taidat puhua omiasi, sanoi vanha vaari. — Sotilaat ovat tottuneet liikoja panemaan. Olen minä kylvänyt lihavaankin maahan, voimakkaasti lannoitettuun. Ei siitä sellaista satoa lähde.
Klinga vakuutti: — En minä kuulemiani kerro, puhun näkemiäni. Läksin sinne varta vasten katsomaan. Viime laivassa palasin.
Piikki kiiruhti sotilastoveriaan puolustamaan.
— Minä tunnen Maunu Klingan rehelliseksi mieheksi. Vuosikausia olemme palvelleet yhdessä ja hän on aliupseerina ollut lähin esimieheni. Olen minäkin nähnyt etelän viljavia maita, vaikka en tuollaista Goosenia. Uskon, että tällainen on mahdollista. Ja kun Klinga kerran näin vakuuttaa, täytyy asian niin olla.
— Ei täällä Vermlannissa eikä Suomessa mikään sellainen kasvu olisi mahdollista, vaikka kuinka olisi maa viljavaa, myönsi Klinga. — Täällä on yleensä liian kylmä. Ja kesä on lyhyt. Siellä on lämmintä, talvellakin melkein niin lämmintä kuin täällä sydänkesällä. Halla ei vie koskaan viljaa.
— Hallako ei vie, ihmettelivät miehet ja höristivät korviaan.
Halla oli heille aina ollut luonnon pahin vihollinen, yhtä paha kuin on karhu lehmälle. Sen takia on monet talvet syöty petäjänkuorta, vaikka ruiskylvöt olivatkin laajat.
— Mitenkäs siellä voisi halloja olla, kun ei vesi jäädy sydäntalvellakaan, paitsi aivan muutamina viikkoina. Ja kesällä on usein niin lämmin kuin meillä saunassa. Saa siellä auringossa hikensä niin, että voi vastalla kylpeä. Ei sitä varten muuta saunaa tarvita.
Tämä oli miehistä kaikkein ihmeellisintä. Suomalaiset olivat aina olleet halukkaita kylpemään, ja nyt he kuulivat, että siellä voi kylpeä ilman saunaakin, ulkoilmassa vain.
— Kerropas, missä kaukana tuo tuollainen paratiisi on, uteli nuorekas
Olli Räsänen.
— Suuren meren takana on suuri maa, jonka Luoja on säästänyt nykyisille ja tuleville sukupolville. Amerikka se on, luonnon rikkauden ja ihanuuden maa. Siellä on suuri joki, suurempi kuin tämä Isojoki, leveä kuin meren lahti. Jokeen laskee useita pieniä jokia ja puroja. Purot ovat niin täynnä kaloja, että verkot repeävät niiden paljoudesta. Vanhat tuuheat puut kuvastuvat joen pintaan. Ihmisen kirves ei ole noihin metsiin vielä käynyt, kukaan ei niihin vielä kaskea tehnyt. Tuollaista koskematonta metsää voit päiväkausittain kävellä. Nämä metsät täällä eivät ole kuin saarekkeita sen rinnalla. Lieneekö sillä ollenkaan loppua.
— Lie siellä sitten metsäneläviäkin, uteli Kokkinen metsästysintoisena. — Onko hirviä?
— On vaikka kuinka paljon, peuroja aivan laumoittain. Ja majavia niin että voit seipäällä muutamassa tunnissa tusinan niitä tappaa.
— Eipä veronahkoja kauan pyydystäisi, päätti Matti Tossavainen. —
Täältä ne ovat jo niin loppuneetkin, että vaivoin jonkun löytää.
— Totta kai siellä on ihmisiäkin, kun on riistaa niin yllin kyllin? kyselivät miehet.
— Vähän on, hyvin vähän. Eivät ole vielä osanneet täältä. Metsissä on pakanoita, jotka alastomina liikkuvat. Niitäkin on vain siellä täällä. Ne ovat iholtaan punaisia kuin kalkutetun vaskikattilan kylki. Ne ovat sen maan oikeita isäntiä, mutta meidän hallituksemme on heiltä ostanut maata niin paljon, että sinne sopisi koko Vermlannin väki. Jos tämä maa käy vähäksi, lisää on saatavissa kuinka paljon tahansa. Niin ovat sieltä maata ostaneet hollantilaiset, samoin englantilaiset.
— Vai sinne se uusi Ruotsin valtakunta tulee? Tulevat kai verottajatkin ja herrain valtaa kyselivät miehet epäillen.
Klinga selitti:
— Hallitus on laittanut yhtiön tämän maan asuttamista varten. Toistaiseksi on maa vasta ostettu ja tarkastettu. Nyt on se valmiina asuttavaksi. Hallitus tahtoo sinne suomalaisia, jotka ovat parhaita korven perkaajia. Maata saa jokainen riittävästi ja kaskea saa kaataa niin paljon kuin tahtoo. Alussa ei ole veroja minkäänlaisia. Kehoitetaan viljelemään tupakkaa hallitusta varten, joka maksaa siitä hyvän hinnan. Sieltä se oikea tupakka tähän maahan tuodaan ja se kasvaakin siellä mainiosti. Näihin saakka on tupakka vierailta ostettu, mutta nyt tahdotaan sitä kasvattaa itse.
Vielä kyselivät miehet yhtä ja toista. Klinga oli valmis selittämään. Hän kuvasi maan erittäin juuri suomalaisille sopivaksi. Vihdoin hän otti apulaisensa selkälaukusta papereita ja levitti niitä pöydälle.
— Niin, te olette nyt kuulleet minkälainen se uusi maa, se uusi Ruotsin valtakunta Amerikassa on, hän lausui. — Minut on lähetetty hallituksen puolesta teille asiaa selittämään ja tarjoamaan teille uusia asutustiloja, joissa teillä on oikeus kaskianne kaataa ja riistaa pyytää. Hallitus antaa teille ja tavaroillenne vapaan kuljetuksen, vieläpä apuakin uuden kodin perustamiseen. Kuka ilmoittautuu lähtijäksi?
Miehet katsoivat toisiinsa. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Hetken kuluttua sanoi Marttisen vanha vaari:
— Samanlaisilla lupauksilla meidät tänne houkuteltiin Suomesta. Me uskoimme niitä. Nyt meitä täällä ryöstetään ja surmataan. Samoin taitaisi käydä sielläkin.
Klinga jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.
— Ainakin minun mieleni tekee sinne. Olen siellä käynyt ja lähden uudelleen, sanoi hän.
— Jos minusta kankeajalkaisesta sinne olisi, lähtisin toveriksesi, lupautui Piikki.
— Tule mukaan! Sinä teet vartijan tehtäviä, jos et muuhun pysty. —
Siis on yksi tiedossa. Kai niitä muitakin tulee?
— En tiedä pystynenkö enää mihinkään, sanoi Luukas vuoteeltaan. — Ei minusta maanmuokkaajaksi ole vaikka tervehdynkin. Oikea käteni taitaa jäädä kankeaksi, mutta ehkä se vielä pyssyä pitelisi. Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, kun eivät salli metsästää. Ehkäpä toki majavan hengiltä saisin, koskapa niitä seipäilläkin tapetaan.
Klinga katsahti sairaaseen.
— Jätetään sinun asiasi riippumaan siitä kuinka tervehdyt. Tarvitaan siellä metsästäjiäkin, mutta etupäässä maanperkaajia, uutisasukkaita. Ajatelkaa nyt asiaa, miehet, ajatelkaa myös sitä, että näin saatte riidat loppumaan ruotsalaisten kanssa. Voihan olla niin, että teidät ajetaan pois taloistanne ja vangitaan. Siellä Amerikassa on teillä turvapaikka.
Miehet alkoivat keskenään vaihtaa ajatuksia asiasta. Loppupäätökseksi sanoi Martti:
— Vapaaehtoisesti minä en jätä tilaa. Täällä olemme kaikin voimimme raataneet. Asumattomaan korpeen on talo laitettu. Olen ajatellut, että tästä tulisi koti minulle ja jälkeläisilleni. Minä koetan tehdä minkä voin oikeutemme säilyttämiseksi. Naapurit, minä valvon teidänkin asiaanne. Uhkailemalla ja peloittelulla ei meitä ajeta pois.