OIKEUTTA ETSIMÄSSÄ.
Seuraavana päivänä lähtivät Martti ja Erkki herroihin. Leena ja Reeta laittoivat heille parhaat eväät. Koko aikana Erkin surullisen paluun jälkeen eivät hän ja Reeta olleet sanaakaan vaihtaneet. Reeta oli odottanut, että Erkki tavallisuuden mukaan olisi etsinyt hänen seuraansa, mutta muut ajatukset kiinnittivät Erkin mieltä niin, että hän oli kuin unhottanut tytön.
— Varo nyt, etteivät ruotsalaiset sinua uudelleen vangitse! pyysi Reeta ujosti tuodessaan eväskonttia Erkille. — Karkasit heiltä, siksi ne koettanevat saada sinut vielä valtaansa. Joudu pian takaisin. Sairas äitisikin on levoton, jos viivyt.
— Me tulemme niin pian kuin ehdimme, vakuuttivat miehet. — Monta asiaa on toimitettava.
Maunu Klinga meni toisiin suomalaismetsiin asiaansa etsittämään. Erotessaan Erkistä ja Martista hän neuvoi heitä etupäässä turvautumaan maaherraan, joka oli oikeudentuntoinen ja kansalle ystävällinen mies.
— Minä puolestani luulen, että te ette talojanne pelasta. Ei maaherrakaan voi vasten hallituksen käskyjä tehdä. Joka tapauksessa ajatelkaa Amerikkaa varmana turvapaikkananne, jossa, minä vakuutan, sellaisen tulevaisuuden rakennatte, ettette voi täällä sellaista uneksiakaan.
Erotessa puristivat miehet toistensa kättä. Erkki pyysi Klingaa toistekin talossa käymään.
— Saammehan niistä asioista vielä jutella, sanoi Erkki.
Pitkä on matka suomalaisseuduilta virkamiesten luo, niin pitkä, että heitä harvoin tavataan. Virkamiehet pitivät sitä suurena rangaistuksena, jos heidän täytyi noihin metsiin matkustaa veroja perimään tai rikosasioissa. Eikä se matka ollut aivan vaaratonkaan. Suomalaiset olivat harvinaisen yksimielisiä keskenään. Kun he tulivat siihen käsitykseen, että virkamiehet menettelivät väärin, asettuivat he vastarintaan. Erittäinkin olivat suomalaiset uskollisia puolustamaan pakolaisia, jotka oikeuden vainoilta hakivat heiltä turvaa. Ottamatta selvää pakolaisen syyllisyydestä, olipa hän suomalainen tai ruotsalainen, he vierasvaraisuuden vuoksi usein puolustivat rikoksellisiakin, murhamiehiä ja varkaita. Tämä pahensi suuressa määrässä suomalaisten asiaa viranomaisten silmissä. Näiden väkivaltaisuuksien vuoksi tulivat virkamiehet metsiin sotilasjoukko mukanaan.
Martti ja Erkki kulkivat nyt virallisissa asioissa. Vaikka metsäsuomalaisten ja peltoruotsalaisten välit olivat kireät, oli suomalaisilla harvoin mitään peljättävää ruotsalaisten taholta paitsi metsästysmatkoillaan ja sellaisissa kylissä, jotka olivat saaneet kärsiä metsänpaloista. Muuten kävivät metsäsuomalaiset ruotsalaisten kanssa rauhallista kauppaakin.
Isollejoelle saapuivat miehet alempana kuin missä Erkki oli joutunut vangiksi. Itse Erkki ei kyllä olisi pelännyt samoille paikoille uudestaan lähteä — hän tunsi sinne omituista vetovoimaakin, mutta Martti oli sitä mieltä, että turhanpäiten ei pidä saattaa itseään vaaranalaiseksi. Matka ei olisi käynyt suoremmaksi sitäkään tietä.
Vouti asui Fryksdalissa, mikä oli samalla veronkanto- ja käräjäpaikka. Vakavina kävelivät miehet vartioiden ohitse, ja pienempien selittelyjen jälkeen pääsivät he voudin puheille. Tämä oli entinen sotilas ja osoittautui karskiksi herraksi.
Kun suomalaiset alkoivat kertoa hirvenajosta ja murhatapahtumasta, kivahti hän:
— Ettekö te tiedä, että hirvenmetsästys on jo sellaisenaan kiellettyä? On mahdotonta teitä siitä estää, mutta mitä te menette metsästelemään ruotsalaisten maille! Jokien varsilla asuvat ruotsalaiset käyvät alinomaa kantelemassa teistä suomalaisista ja pyytävät apua teidän omavaltaisuuttanne vastaan. Te ette välitä mistään laeista ja asetuksista. Täällä ei ennen synny rauha kuin teidät on perinjuurin raivattu pois. Menkää kotimaahanne, menkää Suomeen! Täällä ei teitä tarvita!
Martin veri kuohahti. Hän oli luullut että vouti alunpitäen rupeaisi heille myötämieliseksi ja antaisi kannatusta heidän asialleen, joka hänen mielestään oli päivänselvä. Sen sijaan heitä nyt kohdeltiin ynseästi.
— Vai ei meitä täällä enää tarvita, sanoi hän kiukustuneena. — Kyllä meitä on tarvittu ja sitä varten kutsuttu. Emme pyydä mitään etuoikeuksia, pyydämme vain oikeutta.
— Teidän oikeutenne on siinä, että teidät pannaan kaikki kahleisiin ja viedään täältä pois.
— Sellainenko se on laki Ruotsinmaassa? kysyi Martti tiukasti.
— Muuta lakia te ette tarvitse! jyrähti vouti. — Te olette rosvoja, metsänpolttajia, sala-ampujia. Vaikka hallitus on teiltä kieltänyt kaskenpolton, ette te muuta osaa tehdäkkään. Te olette vain vahingoksi valtiolle. Malttakaa, ensi kerran kun minä tulen metsiinne, poltan minä teidän talonne ja viljanne. Varmasti silloin kaikkoatte pois. Vai kysytte te Ruotsin lakia! Teistä on jo neljä vuotta sitten sellainen laki annettu, että teidän on muutettava pois. Mutta siitä te ette ole välittäneet. Mutta jos ette muuta ennen kevättä, vangitaan teistä jokainen.
— Ettekö murhateon johdosta aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin murhaajia vastaan? Olemme tulleet tänne saattaaksemme asian oikeuden käsiin. Tahdomme tietää, saammeko siinä oikeutta vai ei. — Martti puhui vakavasti, mutta jyrkästi.
— Mihin toimenpiteisiin minä tässä ryhdyn, se on minun asiani, vastasi vouti. — Ensi tehtäväkseni vangitsen minä tämän toverisi, joka itse otti osaa metsästykseen ruotsalaisten maalla.
Hän meni porstuaan, kutsui sieltä sotilasvartioston, joka otti Erkin kiinni. Martti aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta Erkki kielsi ja antautui vapaasti.
— Hänet minä tarvitsen asiaa tutkittaessa, sanoi vouti. — Sinä voit mennä kotiisi kertomaan, että tämä on ainoastaan sen tanssin alkua, jota tänä talvena tullaan tanssimaan suomalaismetsissä.
Martti ja Erkki olivat hämmästyksissään siitä käänteestä, minkä heidän asiansa sai. Keskenään he saivat vaihtaa ajatuksiaan vain sen verran, että Martti lupasi mennä maaherran luo.
— Minä koetan eikö sielläkään anneta meille oikeutta ja kerron siellä tämänkin tapauksen.
Apealla mielellä lähti Martti yksinään kävelemään etelää kohti läänin pääkaupunkiin, missä maaherra asui. Hän käsitti, että tässä on kysymyksessä enemmän kuin murhajuttu. Tässä on kysymys suomalaisten asumisesta tai karkoittamisesta näiltä seuduilta. Tämä oli kansakunnan yhteinen asia. Hän suunnitteli jo mielessään, että jos ei maaherraltakaan apua lähde, järjestää hän suomalaisen lähetyskunnan ja yhdessä he lähtevät kuningattaren luo Tukholmaan. Suomalaiset ovat ennenkin turvautuneet suoraan hallitsijaan ja saaneet siltä apua herrojen väkivaltaisuutta vastaan.
Suuren asian kannustamana kiiruhti hän askeleitaan. Nopealla toiminnalla hän tahtoi auttaa toveriakin, jonka vapauttamista hän aikoi maaherralta anoa.