MAAHERRAN LUONA.
Maaherra Olof Stake oli hyväntahtoinen mies. Hänellä oli hallituksen luottamus ja kuningattaren neuvoskunnassa läheisiä ystäviä. Hänen veljensä oli maan suurimpia sotapäälliköitä. Maaherra tahtoi lääninsä parasta ja suojeli sen asukkaita liian raskailta veroilta ja sotaväenotolta. Hänelle oli kyllä saapunut määräys suomalaisten karkoituksesta ja heidän asuntojensa sekä vilja-aumojensa hävittämisestä, mutta hän oli pannut sitä täytäntöön vain aivan poikkeustapauksissa, milloin suomalaisten taholta oli karkeita rikoksia tehty. Tehtaiden omistajat ja ruotsalaiset maanviljelijät tekivät tästä maaherran pehmeydestä valituksia hallitukselle, mutta ystävien suosio pelasti hänet aina. Viime aikoina oli kuitenkin Tukholmasta ilmoitettu, että maaherran täytyi ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin. Asetukset ovat pantavat täytäntöön. Stake sai toki jonkun verran huojennuksia niihin. Niinpä ne metsäsuomalaiset saivat luvan jäädä paikoilleen, jotka olivat myös peltoja tehneet ja joilla oli kirjat taloihinsa. Kaikki suomalaiset kiertolaiset, salametsästäjät ja yksinomaan kaskien viljelyksellä eläjät oli ehdottomasti karkoitettava. Jos he eivät vapaaehtoisesti lähde, on heidät vangittava. Vangeista on toiset pantava sotaväkeen ja toiset lähetettävä uutisasukkaina Amerikkaan. Erittäin teroitettiin uutisasukkaiden hankkimista. Ne suomalaiset, jotka sitoutuisivat perheineen lähtemään, saisivat vapauden ja maata riittävästi asuakseen.
Näitä asioita harkitsi maaherra Stake huoneessaan, kun hänelle ilmoitettiin metsäsuomalaisen Martti Marttisen tulo. Tämä tapahtui sopivaan aikaan. Suomalaisten kanssa hän oli sattunut vain ani harvoin tekemisiin. He elivät metsissään eivätkä persoonallisesti vaivanneet korkeita viranomaisia. Stakella oli se käsitys suomalaisista, että he olivat yleensä hidastuumaista, mutta ylpeäluontoista kansaa. Suomalaisesta metsäaatelista hän oli kuullut ja oli vakuutettu, että sellaista oli laajaltikin.
Sisälle tuli isokasvuinen, harteikas suomalainen. "Salon aatelismies", ajatteli maaherra heti miehen nähtyään. Hän pyysi miehen istumaan työpöytänsä ääreen, ja kysyi ystävällisesti, mitä tällä oli asiaa.
Martti vertasi tämän korkean herran käytöstä siihen, mitä oli saanut voudin luona kokea. Hän alkoi luottaa siihen, että hän menestyy asioissaan ja saa täällä oikeutta. Ensin hän esitti murhajutun ja toverinsa vangitsemisen.
Maaherra mietti hetken asiaa, pyyhkäisi hiuksiaan ja sanoi:
— Asia ei ole niin yksinkertainen kuin se sinusta ehkä näyttää. On luonnollista, että murhamiehet heti vangitaan ja saatetaan vastaamaan teostaan. Minä pidän siitä huolen, että niin tapahtuu. Ensi käräjillä joutuu heidän asiansa esiin, ja saat nähdä, että Ruotsissa on oikeutta, joka tällaiset rikokset rankaisee.
— Mutta —, jatkoi hän — vouti ei menetellyt laittomasti pidättäessään toverisi. Hän olisi voinut vangita sinutkin. Näes, se on tosiasia, että hirven metsästäminen näillä mailla on kielletty, vaikka te suomalaiset ette siitä välitä, tuskinpa edes tiedättekään. Eivät siitä välitä muutkaan, vaikka ristiriitaa ei tule muulloin kuin suomalaisten ja ruotsalaisten sattuessa vastakkain.
Martti katsoi parhaaksi ottaa esille sen toisen asian, joka hänen mieltään oli kauan askarruttanut ja jonka hän tiesi elinkysymykseksi metsäsuomalaisille yleensä.
— Kiitän teitä siitä, että olette luvannut murhajutun selvittää, sanoi hän. — Minulla olisi toinenkin asia. Siellä metsillä puhutaan, että kaikki suomalaiset tulevat metsistään karkoitettaviksi ja heidän talonsa ja viljansa hävitettäviksi. Me tahtoisimme tietää, mitä perää tässä puheessa on.
— Kyllä siinä on perää enemmän kuin te ehkä siellä voitte uskoakaan. Näes, teidän viljelystapanne on hallituksen ja maan muitten asukasten mielestä vahingollista. Jo pitemmän aikaa sitten kiellettiin kaskimaiden teko yhteisiin metsiin. Ainoastaan niillä mailla, jotka ovat omistajilleen jaetut, on se luvallista. Mutta teidän suomalaisten maat siellä metsäseuduilla ovat kaikki jakamatta. Toistaiseksi ei teillä kenelläkään ole oikeutta maihinne. Peltoviljelijät tahtovat, että metsämaitakin on heille jaettava, ja se heidän vaatimuksensa on oikeutettu. Niiden suomalaisten, jotka asuvat lähellä, on muutettava pois. Kahta peninkulmaa lähemmäksi ei suomalaisten taloja suvaita. Siellä, missä rantakylät ovat tiheämmät, täytyy ruotsalaisten saada maata aina viiden peninkulman päähän saakka. Lisäksi tulee rautaruukkien metsäntarve. Siltä ympäristöltä, missä niitä on, täytyy kaikkien suomalaisten muuttaa. Sano kotipuolellasi, että minä otan auttaakseni niitä suomalaisia perintökirjojen saannissa, jotka ovat kauemman aikaa paikoillaan asuneet ja joiden talot eivät ole äskenmainittujen rajalinjain sisällä. Miltä metsäseudulta sinä olet? Onko sinulla tilaasi mitään kirjoja?
Martti oli nyt saanut surullisen vahvistuksen kerrottuihin huhuihin, vaikka tuo vahvistus ei tullutkaan niin jyrkässä ja sovittamattomassa muodossa kuin minkä vouti oli antanut.
— Sieltä minä olen ylämaasta, Laasarin Lehtovaaralta, Isojoen takaa. Meitä on siellä suuri joukko suomalaisia, joista jotkut ovat kymmeniä vuosia talojaan asuneet ja rakentaneet ne täysikuntoisiksi. Parikymmentä vuotta olemme mekin taloamme asuneet. Isoisä tuli Suomesta luottaen kuninkaan kutsuun. Oli meillä kirjatkin, mutta ne ovat hävinneet.
— Niillä hävinneillä kirjoilla ei olisi pääasiaan nähden ollut mitään merkitystä. Ne vain antoivat oikeuden uutisviljelykseen ja kaskenkaadantaan ja sellaisina kyllä olivat hyvät. Mutta varma omistusoikeus annetaan vasta perintökirjoissa. Pelkään pahoin, että teidän seudullenne ei voida antaa niitä kirjoja. Osaksi on seutu liian lähellä kyliä, osaksi se kuuluu rautatehtaan alueisiin. Kuitenkaan älkää olko ennen aikoja huolissanne. Tulkoon kustakin talosta isäntä tai isännän edustaja Fryksdaliin ensi markkinoille, jolloin on käräjät sekä verollepano. Minä katson silloin mitä voin hyväksenne tehdä.
Katkera oli totuus kuulla, mutta Martti näki, että maaherra ei tahtonut heille pahaa, vaan oli päinvastoin halukas auttamaan.
— Vielä yksi asia, sanoi maaherra. — Arvatenkin on myös teidän seudullanne sellaisia, jotka eivät ole alkaneet vakinaisesti mitään seutua viljellä, jotka kaatavat kasken milloin sinne, milloin tänne, eivätkä yritäkään peltoa tehdä. Heitä ei voida missään tapauksessa suvaita. Heidät kuten muutkin kiertolaiset ja pahantekijät, vangitaan ja toimitetaan sotaväkeen, jos he iältään ovat soveliaita. Mutta heillä samoinkuin teillä kaikilla on pelastuksena eräs tie, jonka tahtoisin erityisesti painaa mieliinne. Kaikki te voitte päästä uutisviljelijöiksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Oletteko siitä kuulleet?
— Aivan äsken kävi meillä hallituksen lähettiläs Maunu Klinga, joka kertoi siitä, vastasi Martti.
— Hän sen parhaiten tietää, kun on itse käynyt siirtokunnassa. Niin, hallitus tahtoo viljelijöiksi sinne maahan, missä kirjaimellisesti rieska ja hunaja vuotaa, etupäässä suomalaisia, koska he siihen parhaiten soveltuvat. Ainoastaan suomalaiset voivat kaskeksi kaataa suuret metsät sekä tehdä pellot niiden tilalle. Siellä olisi teillä rajattomat työalat eikä polttaminen siellä lopeta maan kasvuvoimaa. Panen tämän asian sydämellenne ja suorastaan kehoitan teitä sinne muuttamaan.
Kun Martti lähti ystävällisen, mutta samalla vakavan ja suorapuheisen maaherran luota pois, oli hänen päänsä täynnä ajatuksia. Hän huomasi, että heidän elämänsä siellä metsissä oli aivan epävarmalla pohjalla.
Hän lähti kulkemaan pohjoista kohti, missä metsien poveen kätketyt suomalaisten kodit olivat vaarallisella tavalla tulleet ulkopuolelta suunnatun huomion kohteeksi.