PUNATUKKAINEN HUOMAA VANGIN KARANNEEN.
Dalbon kartano kuului Isonjoen varrella olevaan Dalbyn kylään. Kylä ei ollut suuri, eikä se vanhakaan ollut. Se oli myös tavallaan uutisseutua, vaikka ruotsalaiset olivatkin sinne tulleet aikoja ennen kuin suomalaiset metsiinsä. Pellot olivat ensin hyvin pienet, mutta vähitellen ne laajentuivat. Sitä mukaa oli myös varallisuus kasvanut. Varakkain oli Dalbon talo, johon olemme tutustuneet.
Retkikunta palasi aamulla murhatyön jälkeisenä päivänä. Hidasta oli ollut näidenkin miesten kulku, sillä useilla heistä oli pahoja haavoja, joita suomalaiset olivat iskeneet. Gustafilla oli kaksi haavaa kasvoissa, jotka tekivät ne kamalan näköisiksi. Pahin oli jalassa ja sai aikaan sen, että mies ontui huomattavasti. Mutta rajua luontoaan hän ei ollut kadottanut. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski vankia.
— Rauhoittunut kai hän on, koska sieltä aitasta ei ole mitään kuulunut, vastasi Anders. — Minä itse makasin renkien aitassa vartioiden suomalaista. Illalla kuului liikettä. Sittemmin on kai nukkunut.
— Muistithan Stina antaa vangille ruokaa, kysyi Dalbo.
— Annoin illalla sen verran kuin kissankolosta mahtui.
— Hyvä on. Me otamme hänen asiansa esille, kun olemme ensin levänneet.
Gustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.
Kotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis ja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei vankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä mielissään.
Vanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään puhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin lyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään pesemään hänen kätensä vavahti.
— Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten koirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.
— En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. — Suomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on tiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.
— Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti. — Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät sitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani en kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?… — Hän katsoi epäluuloisesti Stinaan.
— En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.
— Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. — Pian tulee sille itselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka haluaisitkin. — Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat rupesivat vuotamaan.
— Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, — sanoi Stina ylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli vähän matkan päässä samassa kylässä.
— Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän
Andersia. — Tahdon olla itse mukana tilinteossa.
— Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo miehelleen. — Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.
— Väsyttää todella, myönsi isäntä. — Parempi olisi ollut, etten olisi koko matkalle lähtenyt.
Kun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.
— Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta, irvisti hän.
Suomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.
— Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi
Anders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.
— Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi vakavasti. — Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava. Sitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä isäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta tekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat menetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä kolmanneksi.
Gustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän irroitti rautasalvan ovessa.
— Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut mitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat kynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut mitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan, kiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja toisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä vanki olisi päässyt karkaamaan.
Mutta poissa hän oli.
Noloina palasivat he pihalle.
— Lintu on päässyt häkistään, julisti Klas. Gustaf puri hammastaan.
Miehet tarkastivat viereiset aitat, kiersivät rakennuksen ympäri.
Selitystä siihen, miten karkaaminen oli tapahtunut, ei löytynyt.
— Luonnollisella tavalla karkaaminen on ollut mahdotonta, vakuutti Anders, ja rengit todistivat sen. — Me kaikki olimme vartiossa ja olisimme kuulleet.
Yksi rengeistä lausui:
— Mutta jos hän olikin noitaa Suomalaiset osaavat noituuden taidon. On voinut savuna nousta taivaalle tai käärmeenä luikertaa kissankolosta.
— Niin se on käynyt, päätti toinen renki. — Minä aavistinkin sitä. Sellaista sattuu suomalaisten kesken useinkin. — Ja hän oli huomaavinaan pakkasen panemassa ruohikossa kiemurtelevia jälkiä.
Kaikki olivat hämmästyneitä. Gustaf ei voinut löytää selitystä.
— Onko tyttöjen aitan ovi ollut kaiken aikaa lukittuna? hän kysyi, ja hänen silmänsä etsivät Stinaa, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.
— Minä näin että Stina ennen maatapanoaan lukitsi aittansa oven huolellisesti, todisti Anders.
— En minä sittenkään usko noituutta, sanoi Gustaf ja erosi miehistä etsien Stinaa tuvasta. Tyttö oli tulossa portailla.
— Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä niin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:
— Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan näytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!
Stina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut selville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui miehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä turviin.
— Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt enää morsiantaan.
— Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi hartioitaan. — Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä alkaen. Tiedä se!
Hampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.
— Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. — Minä en niihin koske.
Klas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois viemisessä. — —
Hiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä. Sanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen johdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti epätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa. Isä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa karahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon kanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat ratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina Gustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia vastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti. Oli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin vankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi osasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.
— Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.
— Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään tyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan ulkonäöstä.
— Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. — Fryksdalissa hänet tapaatte.
Apean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten vangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän olisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut suoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.
— Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. — Ei hän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana, niin hänetkin vangittiin.
— Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina miettiväisenä.
Hän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen komean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka ei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen kohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän askartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?
Gustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän mielissään, että hänet oli viety pois.