HÄVITYKSIÄ SUOMALAISMETSISSÄ.
Kun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota kotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka oli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että maapohja heidän jalkainsa alla huojui.
Mitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut oikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja uhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa toiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada perintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat selvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille oltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut. Tapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla koettaisi heidän hyväkseen parastaan.
— Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan. Vieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli Räsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun hänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä. Nuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa maassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan huomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:
— Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari, mikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas kotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että sinä joudut minulle matkatoveriksi.
— Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. — Vastaan minä panen.
Miesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli riihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä. Myöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea työkuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla paljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi. Piikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä, joten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin suretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, — Reeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä, jottei huomattaisi.
Näin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti syksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin käräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.
Hiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon alaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.
Voudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin, kävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen ja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita, tarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin tilaansa asui.
Metsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei näkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia, joita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta ollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat aidattuina aukeaman keskellä.
Oppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen asui vähintäin peninkulman päässä.
— Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat poroksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla yksinäisellä huhdalla.
He tulivat Kokkisen kotiin.
— Sinäkö katsot, että koko tämä laaja metsä on sinun aluettasi, koska teet kaskiasi mihin sattuu? kysyi sotilasten johtaja ankaralla äänellä.
— Kun aluetta eivät muutkaan ole käyttäneet, olen ottanut rukiin sieltä, missä maa on ollut sopivinta, puolusteli metsäsuomalainen. — Isäni on tätä viljelystapaa harjoittanut vuosikymmeniä, ja minä olen seurannut esimerkkiä.
— Et ainakaan viimekesän kaskelta mitään korjaa. Me olemme polttaneet aumasi maan tasalle, julisti johtaja.
— Mitä, minunko viljani olette polttaneet? huudahti Pietari kauhistuneena. Vaistomaisesti hän tarttui pyssyynsä, joka oli tuvan seinällä.
— Vai vastarintaan sinä aiot kruunun miehiä vastaan? Tule järkiisi poika! lausui johtaja ankarana temmaten Pietarin keskelle lattiaa. Hän käski miesten vangita nuoren talonpojan, joka oli uskaltanut tarttua aseeseen heitä vastaan.
— Me viemme sinut voudin luo.
Kokkisen nuori vaimo — jäi lapsineen itkemään.
Myöskin Olli Räsäseltä poltettiin viljat, ja lisäksi pantiin tuleen hänen uutisasuntonsa, jona oli vastarakennettu sauna, missä tämä uutisviljelijä oli yksinäisyydessä asunut. Myöskin Olli saatettiin vangittuna voudin luo, joka oli sijoittunut Tossavaiselle.
Joka päivä tehtiin ilmoituksia poltetuista viljoista, riihistä ja asuinrakennuksista. Joka päivä kuljetettiin vankeja. Joukossa oli yksinäisiä pakolaisia, jotka olivat täällä metsissä olleet turvassa, oli kiertäviä metsästäjiä sekä satunnaisia kaskenviljelijöitä ilman vakituista asuinpaikkaa.
Pietari Kokkisen asiaa tutkittaessa uskalsi tämä panna vastalauseensa menettelyä vastaan. Hän kysyi, mikä laki ja oikeus salli kallista Jumalan viljaa hävittää. Kun ihmiset viljan puutteessa saavat syödä pettuleipää ja kärsiä nälkää, on suuri synti tuhota sitä, mitä Jumala on kasvattanut.
— Suus kiinni, metsänraiskaaja, jyrisi voudin karkea ääni. — Ryöstöviljelyksestä ja virkavallan vastustamisesta vangitaan sinut ja rangaistukseksi tehdään sotamieheksi. Huomenaamuna saat lähteä marssimaan Tukholmaan. Vankilassa saat tarkemmin tutkia mikä on laki ja oikeus! Kun vuorosi tulee, pääset kuulan ruuaksi sotaan.
Vouti oli mies, joka ei tuntenut sääliä. Kysellessä Tossavaiselta, jonka talossa hän oli majaillut, turhaan talonkirjoja, haastoi hän myös tämän käräjille kuulemaan häädetäänkö hänet vai jätetäänkö asumaan. Räsänen vietiin vangittuna Fryksdaliin.
Oinolassa vouti ei ketään vanginnut. Se olikin vanhimpia vakituisia asuintiloja paikkakunnalla. Mutta lempeätä ei hänen esiintymisensä täälläkään ollut. Hän karjui hirven metsästyksestä niin että vanha isäntä ja Pekka-vainajan leski säikähtivät.
— Omiansa oli salametsästäjille se kuolema minkä he saivat, oli voudin tuomio.
Ennen Marttilaan tuloansa hän kävi Mulikassa. Kuultuaan, että tästä talosta oli se poika, jonka hän oli jo pidättänyt Fryksdalissa, jätti hän talon sillensä tällä kertaa.
Vihdoin hän tuli Marttilaan. Ehkä oli jättänyt tämän talon tahallaan viimeiseksi. Saavuttuaan taloon hän kävi tervehtimättä pöydän päähän, otti pöydän haltuunsa kirjojaan varten ja sijoitti sotamiehet seisomaan riviin ovelta tuvan perälle saakka.
— Jahah, täällä se nyt sitten on se metsäsuomalaisten nuori ruhtinas ja päällikkö, joka käy aina maaherroissa asti. Oletko talon isäntää Jos olet, näytä talonkirjat!
Martti Martinpoika Marttinen astui rohkeasti pöydän viereen.
— En ole isäntä. Iso-isäni täällä isännyyttä pitää.
— Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa, komensi vouti.
Vanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa ollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä vastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.
— Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja leipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?
— Onko lupakirjaa kivahti vouti.
— En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen ylpeästi päätään.
— Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti.
Hän oikaisi itsensä koko pituuteen.
— Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki osoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy Marttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.
— Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.
— Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. — Tiedä se, en ole tänne omin lupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia herroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.
Vanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi tahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta poikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli kova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.
— Suulliset lupaukset eivät ole perintökirjoja. Nyt ovat uudet tavat ja lait. Nyt ei kukaan saa asua taloa muitten kuin perintökirjain nojalla.
— Olkaa huoletta, vouti, puuttui Martti Martinpoika puheeseen. — Minun isoisäni on tottunut kuninkaissa käymään. Minä osaan saman tien. Herrallakin on herransa ja talonpojalla Jumala. Jos rupeatte meitä häätämään, näytämme teille, missä teidän herruutenne herrat ovat. Älkää luulko, että olemme vain maaherran varassa, vaikka siinäkin taitaa olla teille kylliksi. Osaamme mennä pitemmällekin. On suomalaisillakin ystäviä. Mitäs sanotte valtakunnan herroista Pietari Brahesta ja Klas Flemingistä.
— Tämä ei ole sinun asiasi, kivahti vouti. — Ellet hillitse suutasi, panetan oitis kahleisiin.
Vanha ukko Marttinen löi luisevan kätensä pöytään. Hänen sanansa olivat voimakkaat.
— Tämä on hänen asiansa, se on minun asiani ja meidän kaikkien suomalaisten asia. Mikä sinä olet miehiäsi? kysyi hän pilkallisesti. — Murhapolttaja, rikoksellinen. Se sinä olet. Sinä olet täällä metsissä tehnyt hävityksen töitä. Sinä olet Jumalan viljaa poroksi polttanut ja taloja tuhonnut. Sinä olet saattanut tänne surua ja onnettomuutta. Mutta kaikki tämä onnettomuus lankeaa vielä tuhatkertaisena sinun päällesi.
Vanhuksen voimakkaat sanat jyrisivät kuin ukkonen.
Vouti hämmentyi hetkeksi. Hän kiristi hampaitaan ja mietti, mitä voisi tuolle ylpeälle suomalaiselle tehdä. Koko tämä joukko on kapinoitsijasukua. Se olisi hävitettävä, sen pesäpaikka poltettava maan tasalle. Näin hän olisi halunnut tehdä. Mutta hänen täytyi hillitä itseänsä. Näitä miehiä ei kukisteta tavallisilla virkavallan aseilla. Täytyy odottaa aikaa. Heillä on voimaa ja mahtavia puoltajia. Maaherra oli hänelle jo antanut ankarat nuhteet puolueellisuudesta murha-asiassa ja uhannut hänet erottaa. Hän näki sopivaksi kääntää vihansa toisaalle. Hän huomasi Piikin ja sanoi:
— Mikä olet sinä repaleisissa sotilasvaatteissa? Oletko karkuri?
Tutkikaa hänet. — Ja hän käski sotamiesten tuoda miehen luokseen.
Piikki kertoi, kuka oli ja miten oli saapunut.
— Paperit hukassa. Teiltä on kaikilta paperit hukassa, puhui vouti ankarana. — Me otamme hänet mukaamme ja annamme hänen vankilassa selvittää papereitaan.
Martin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi viisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla toimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.
— Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.
— Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta, vastasi Martti. — Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden vangitsemista olin luonanne vaatimassa.
— Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.
— Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti Martti. — Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen jälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta jos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen paha juttu.
Taaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta hänen täytyi niellä kiukkunsa.
— Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta huomannut.
— Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. — Ei meillä ole mitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.
Vouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut. Ainoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin rinnassa.
Voudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden mullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli hävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Tuntui kuin tuvan ovi olisi otettu pois ja päästetty kylmät viimat puhaltamaan sisälle ennen niin lämpimiin ja rauhallisiin koteihin.