FRYKSDALIN MARKKINOILLA.
Oli eletty joulukuulle niihin aikoihin, jolloin seutukunnan pääpaikassa Fryksdalissa pidettiin markkinoita. Silloin olivat siellä myös käräjät ja tärkeä veronkanto. Verot maksettiin näillä seuduin vielä suureksi osaksi metsäeläinten nahoissa. Veronmaksajat toivat tavallisesti koko karttuneen varastonsa. Mitä veroista jäi yli, se myytiin vapaassa kaupassa niille ostajille, jotka olivat liikekeskuksista, ainapa Tukholmasta asti saapuneet. Myöskin oli kaupan lintuja, viljaa y.m. metsän- ja maanviljelyksen tuotteita. Kaupunkien kauppiaat toivat kaikenlaista rihkamaa, myöskin korutavaraa paikkakuntalaisten mielihyviksi.
Vallitsi kipakka pakkanen. Kaupustelijat pitkävartisissa nahkakengissään löivät jalkojansa yhteen saadaksensa lämmintä. Reenjalakset natisivat lumessa. Matkustajani hevoset olivat yltä päältä lumihuurteessa ja niiden sieraimet höyrysivät lämmintä ilmaa.
Metsäsuomalaisia oli suurehko joukko hiihtänyt suksilla yhdessä parvessa. Heillä oli taakat nahkoja selässään. Siinä oli ketun, peuran ja hirven nahkoja. Useammalla oli karhunnahka ja jonkun hyväksi oli myös susi saanut heittää henkensä. Ainoastaan kaukaisimmilta syrjäseuduilta tulleilla oli joku majavan nahka. Sen sijaan oli kaikilla käsissään isot kimput oravan, kärpän ja näädän nahkoja.
Miehet pysähtyivät majapaikan eteen, nostivat suksensa seinämälle yhteen kasaan pystyyn. Joukossa oli Tossavainen, Mulikan ja Oinolan vanhat isännät, sekä muita, joten Isonjoen takalistolta melkein jokainen suomalainen talo oli edustettuna, paitsi mistä isäntä oli vankeuteen viety. Johtajana oli Martti Martinpoika Marttinen. Myöskin oli Luukas mukana.
— Me käymme sisään lämmittelemään, sanoi Martti. — Minä menen sitten ottamaan selvää voiko vankilaan päästä tapaamaan ja kuinka ne siellä voivat. Otan myös tiedon siitä, onko maaherra jo tullut ja milloin häntä voisi tavata. Käräjätalolta kuulemme juttujen kulusta.
Vanha Mulikka sanoi:
— Minä annan kontistani käärön, koeta viedä se Erkille. Siinä on kalakukko, hänen äitinsä paistama pojan mieliksi. Jos eivät päästä sinua hänen puheilleen, antanevat kai tuomiset kuitenkin.
— On minullakin hänelle viemisiä. Piirakaisia, jotka Reeta teki. Ei väliä vaikka olisi viemisiä enemmänkin. On siellä monta meidän miestä, jotka lienevät olleet heikoissa kruununruuissa.
He aukaisivat oven isoon tupaan, jossa ylämaan markkinaväki tavallisesti majaili. Lämmin tulvahti höyrynä ulos talvi-ilmaan.
Sisällä oli pienissä ryhmissä markkinaväkeä eri puolilta. Oli siellä myös suomalaisia toisista metsistä. Heillä oli kerrottavana samanlaista kuin oli tapahtunut Isonjoen takalistolla. Kaikkialla oli viljoja poltettu, asuntoja hävitetty ja miehiä vangittu. Fryksdalin vankila kuuluu tulleen niin täyteen, että osa vangeista oli vietävä aina Karlstadiin asti.
Tuvassa oli muutamia naisiakin. Eräällä penkillä istui nuori tyttö kaivellen eväslaukkuaan.
— Emmekö jo lähde yrittämään tavata isää? puhui tyttö toverilleen, nuorelle miehelle.
— Parasta lienee, että sinä Stina menet tädin luo siksi aikaa, kuin minä käyn vankilassa, neuvoi nuori mies. — Vankien luo on vaikea päästä, sen sain viime kerralla nähdä. En luule, että he naisia sinne ollenkaan laskevat.
— Hyvä Anders, ota minut mukaan. Tahtoisin niin mielelläni nähdä isää ja antaa omin käsin tuomiseni. — Stina otti laukustaan esille kaksi kääröä.
— Ovatko nuo kumpikin isälle? Kyllä minä ne toimitan perille.
— Minä tahtoisin niin mielelläni itse. Tahtoisin nähdä vankilan ja…
— Ehkä tuo toinen käärö onkin Gustafille… ilkamoi tytön veli. —
Saanko katsoa, mitä hyvää olet siihen varannut?
— Vai Gustafille! Että viitsitkin. Kuule, ellet tahdo minua suututtaa, niin ole puhumatta minulle Gustafista.
Tyttö peitti käärön esiliinansa suojaan.
— En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, puolusti Anders. — Luulin, että kun sinä ja Gustaf olette kihloissa, niin tahdot häntäkin ilahuttaa.
Tyttö nousi seisaalleen. Hänen poskensa punehtuivat vihasta.
— Vaikene! Älä koskaan puhu meistä yhtaikaa. Veli ja sisar lähtivät ulos.
Marttikin hankkiutui lähtemään. Ovessa tuli häntä vastaan Maunu Klinga pudistellen lumihuurretta turkistaan.
— Kuinka matkasi on luonnistanut? kysyi Martti. — Ovatko suomalaiset halukkaita lähtemään paratiisiisi?
— Eivät ole, eivät ymmärrä omaa parastaan, vastasi Klinga. — Mutta uuden maan uutisasukkaiksi he sittenkin joutuvat. Siirtyminen tapahtuu vain ikävämmällä tavalla. Luulen, että näilläkin käräjillä tehdään paljon uusia siirtolaisia.
Martti kertoi mitä kotona oli tapahtunut, myös Piikin vangitsemisesta.
— Me lähdemme yhdessä vankilaan. Minä tunnen vankilan päällikön. Koetetaan mitä voidaan Piikin hyväksi tehdä. En muuten olekaan levoton hänen puolestaan. Itsehän hän jo lupasi lähteä Amerikkaan. Jos hänet sinne tuomitaan, on se ainoastaan hänen oman päätöksensä vahvistamista. Sitäpaitsi on hän jo minun kirjoissani, joten luulen hänen ilman muuta pääsevän vapaaksi. — Hän lisäsi: — Odota hetkinen. Pian olen valmis lähtemään kanssasi.
Klinga suoritti nopeasti asiansa ja miehet lähtivät tapaamaan vangituita.
Maunu tervehti vankilanjohtajaa ja ilmoitti asiansa. He tahtoivat tavata Erkki Mulikkaa ja muita sen puolen metsäsuomalaisia sekä sotamies Piikkiä. — En yleensä ole näin markkina-aikana päästänyt kävijöitä vankien luo, sanoi johtaja. — Pyytäjiä on paljon ja helposti syntyy häiriöitä. Sitäpaitsi alkavat käräjät jo huomenna, joten sukulaiset ja tuttavat saavat odottaa niiden päättymistä. Käykää vasemmanpuoliseen tupaan. Luullakseni ovat he kaikki siellä, paitsi Mulikka, jonka lähetän.
Miehet astuivat ison maalaistuvan malliseen tupaan. Akkunoita peittivät vain rautaristikot. Ovella oli sotilasvartiot, sekä ulko- että sisäpuolella.
Piikki istui penkillä ja paikkasi kenkiään. Hän ilostui suuresti tavatessaan tuttavansa.
— Minä olen valmis lähtemään Amerikkaan millä hetkellä hyvänsä, kunhan hankit näiltä viranomaisilta luvan, sanoi hän leikillisesti. — Aika käy pitkäksi täällä.
Klinga meni neuvottelemaan johtajan kanssa. Martti jäi siksi aikaa puhelemaan. Hän tervehti Räsästä ja muita tuttaviaan, joita siellä oli useita ja joilla ei ollut muuta valittamista, kuin että he kaipasivat vapauttaan, ja myös kotiaan ne, joilla oli omaisia ja joiden asunnot olivat jääneet polttamatta.
Mennessään välihuoneen lävitse huomasi Klinga kaksi henkilöä, nuoren naisen ja miehen, anomassa johtajalta pääsyä sisälle.
— Niitä, jotka ovat murhasta syytettyjä, ei saa nyt tavata. Minulla ei ole aikaa pitää heitä silmällä. Tulkaa käräjien jälkeen, jos he silloin vielä ovat täällä.
Tyttö selitti itku kurkussa, että hänen isänsä ei ole murhamies. Hän katsoi ikäänkuin apua etsien ympärilleen ja rukoili johtajaa tekemään poikkeuksen. Klingaa säälitti tytön tuska ja hän sanoi johtajalle:
— Jos ei muuta syytä ole kuin se, ettei ole aikaa vartioida vankeja, otan minä pitääkseni huolen, ettei vanki karkaa sillaikaa kuin hän tapaa tytärtään.
— Sinun vastuullasi siis, päätti johtaja. — Menkää sisälle tupaan, neuvoi hän tyttöä ja hänen veljeään.
Klinga lähti hänen johdollaan hakemaan vankia ja samalla hän esitti
Piikin asian.
— Ei sotamies voi ennen oikeuden päätöstä päästä pois. Mutta kun asia on niin kuin kerrot, olen varma, että oikeus jättää hänet sinun huostaasi.
Dalbo laskettiin kahlehdittuna tapaamaan tytärtään. Raskain askelin hän käveli Klingan ohjaamana tupaan. Nähtyään isänsä Stina syöksähti hänen kaulaansa.
— Isä, isä, minun on ollut sinua niin ikävä. — Ja hän lisäsi kiihkeästi, vaikka kuiskaamalla: — Isä, ethän ole syyllinen murhaan, sano, ethän? Minä en sitä usko.
Kun isällä oli kädet kahleissa, ei hän voinut painaa tytärtään rintaansa vasten, kuten olisi tahtonut. Hän sanoi vain vakuuttavaisesti:
— Ei, en ole kättäni murhatyöhön nostanut.
— Kiitos, kuului tytön huulilta, jotka painoivat suudelman isän kädelle.
Suomalaiset eivät olleet kohtausta huomanneet. Heillä oli keskenään keskustelemista.
— Valvo sinä Martti meidän kaikkien asiaa. Me luotamme sinuun, vakuutti Olli Räsänen toisten suomalaisten nyökätessä myöntymyksestä päätään.
— Minä puolestani olen valmis Amerikkaan lähtemään, jatkoi Räsänen. —
Minulla ei ole täällä enää mitään.
— Se on oikein sanottu, puuttui Klinga puheeseen. — Toivon, että te muutkin asetutte samalle kannalle, kun on lopullisesti päätettävä.
Taaskin aukeni tuvan ovi, ja Erkki Mulikka tuotiin kahleissa sisälle. Hänelläkin oli käsiraudat, jotka eivät nuorta miestä näkyneet paljon painavan. Kun hän astui ystävänsä luo, huudahti Martti:
— Kahleisiinko sinut pantiin, kuten murhamies! Luulen, että se on voudin kosto minulle eikä sinulle, vaikka sinä saat puolestani kärsiä.
— Ei näistä väliä, naurahti Mulikka. — Se osoittaa vain, että pitävät minua tavallista suuremmassa arvossa. Ei Räsäselle ole sitä kunniaa suotu, että koristettaisiin helyillä ja annettaisiin erityinen suojelusvartio, huomautti hän leikillisesti.
Näytti siltä kuin ei vankilan komento olisi nuorta sankaria painanut.
Stina oli heti huomannut Erkin tulon. Hänen silmänsä seurasivat uljasta nuorukaista. Peittääkseen hämmästystään otti hän isomman käärön ja antoi sen isälle lausuen lyhyesti jotain tuomisista, jättäen sitten isänsä Andersin kanssa keskustelemaan. Toinen käärö oli jäänyt Stinan käteen ja hän näytti olevan epätietoinen miten menettelisi.
Erkkikin huomasi tytön. Miehet olivat juuri kääntyneet keskustelemaan
Piikin asiasta, ja Klinga teki selkoa vankilanjohtajan vastauksesta.
Erkki näki tilaisuuden sopivaksi, vetäytyi hiukan syrjään ja lähestyi
tyttöä.
— Kiitän viimeisestä, lausui hän puoliääneen.
— Minä, minä… yritti tyttö sanoa, — minä unhotin antaa evästä mukaan. Kun kuulin, että sinä olet täällä, arvelin, että ehkä nytkin sitä tarvitset. Kas tässä, jos kelpaa. — Tytön silmät olivat maahan luotuina, kun hän jätti käärön suomalaiselle.
— Ellei olisi näitä helyjä käsissä, sanoi Erkki kilistäen rautojaan, maksaisin palkan kuten viimeksi erottaessa. — Hänen äänensä ei ollut enää kuiskausta.
Stina vavahti. Ylpeys voitti hänessä. Ja hän heitti niskaansa, vetäytyi isänsä luo, eikä ollut näkevinänsä.
— Erkki, minulla on sinulle vähän tuomista, huusi Martti. — Tässä on äidiltäsi kalakukko, ja tässä Reetalta piirakaisia — vaikka lienetkö niiden tarpeessa, koska on muitakin, jotka sinua muistavat, lisäsi hän leikillä.
Stina kuuli tämän. Veri sävähti hetkeksi hänen kasvoillaan. Sitten hän tuntui yhä kylmemmäksi ylpistyvän. Isänsä ja Andersin kanssa siirtyi hän kauemmaksi suomalaisista.
Martti huomasi tärkeäksi lähteä tiedustelemaan maaherraa sekä ottamaan selkoa milloin maakirjojen tarkastaminen alkaisi.
Majatalossa odottivat suomalaiset Martin paluuta. He olivat tyytyväisiä tuloksiin, joista Martti teki selvää. Huominen päivä siis ratkaisisi heidän asiansa.