HIRVENAJON PÄÄTÖS.
Erkki Mulikan joutuessa näin vangiksi jatkoivat Pekka, Paavo ja Luukas hirvenajoaan. Päästyään joen yli he sivulleen katsomatta riensivät Killin haukuntaa kohti metsään. Rannalta kohosi loiva mäki, jonka takana oli laaja metsä. Hirvi kiersi mäen rintaa ja kääntyi sitten salolle päin.
Kauan kesti kiivas ajo. Pekka oli väsymätön. Hän piti hirveä omaisuutenaan, kun oli sitä kerran ampunut. Hän uskoi, että se oli jonkun verran haavoittunut, joten sen täytyi lopulta antautua. Syyspäivä oli kolea ja uhkasi yöksi pakkasta.
Miehet ihmettelivät jonkun verran, kun ei Erkkiä kuulunut. He olivat kuitenkin vakuutettuja, että hän kuulee Killin haukunnan ja joutuu jäljille.
Vihdoinkin, kun ilta alkoi jo lähetä, huomasivat he haukunnasta, että hirvi oli lähellä saavutettavissa. Killi nosti kiihkeän äläkän. Komea elukka oli sortunut suohon. Pekka, joka kulki edellä, näki sen ensiksi. Nyt hän oli saaliistaan varma. Hän ampui hirveä päähän, joka painui sivulle niin, että sarvenkuve maata koski. Ruumis retkahti alas ja Killi kiiruhti sen kimppuun.
Yhteisesti nostivat miehet elukan suosta, asettivat pajunvitsat sen jalkoihin ja vetivät suon reunalle.
Nyt vasta ennättivät he ajatella väsymystään. Luonnollisesti roihusi ennen pitkää nuotio pimenevän illan hämyssä. Tuntui kylmältä, minkä vuoksi tuli tehtiin tavallista isompi.
— Ei tässä vielä levolle jouda ennenkuin hirvi on nyletty, tuumi Pekka ja valmistautui Paavon kanssa työhön.
Luukas istui nuotion ääressä ja kohenteli tulta. Omituinen herpautuminen valtasi hänen ruumiinsa. Hän oli ollut sadoilla metsästysretkillä, kierrellyt kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut, käynyt Norjankin puolella ja ollut monessa seikkailussa. Tänään painoi hänen mieltään selittämätön tunnelma. Haaveellisena hän katsoi kimmeltävää tähtitaivasta, joka näkyi puitten latvojen yltä. Metsä oli melkein yhtämittaa ollut hänen kotinaan. Lämmintä tupaa, omaa kotia ei ollut. Suurin nautinto oli verryttää jäseniään Oinolan saunassa, kun metsästyksen väliaikoina sai siellä majailla.
Pekka ja Paavo olivat saaneet hirven teurastetuksi. He olivat erottaneet hyvän lihapalan ateriaksi. Muut paistit he olivat kasanneet läjiin ja sitoneet ne kannalmuksiksi kotiin vietäväksi. Niinikään nahka sidottiin kokoon, jotta se olisi helpompi kantaa.
Hekin tulivat nuotiolle, jossa alettiin valmistaa ruokaa. Osa lihasta pantiin paistumaan tulelle, osa paloiteltiin pieniksi. Luukas meni etsimään lähdettä, joka oli suossa kuusen tiheitten juurien suojassa. Herneitä ja lihapaloja pantiin astiaan, joka ripustettiin tulelle kiehumaan. Killi oli teurastuksessa saanut koiralle kuuluvat osat ja asettui levolle miesten jalkojen juureen. Vallan rauhallinen se ei ollut. Lieneekö ollut vielä ajosta jännittyneenä. Aina väliin siirsi makuupaikkaansa.
Ateriaa odotellessaan vaipui Luukas taaskin mietteisiinsä.
— Me olemme nyt turvattomalla puolella metsässä, sanoi hän. — Täällä ei ole meillä tuttavia eikä suojaa. On parasta, että, kun on vähän levätty, lähdemme yön selässä paluulle. Ehdimme pimeässä kulkea poikki Isonjoen laakson ja välttää ruotsalaiset kylät.
— Kotiin täytyy kiiruhtaa, myönsi Pekkakin, muistellen nuorta vaimoaan, joka siellä kotona odotti. — Tuosta saa Miina komean hirvensarven tuvan seinälle, sanoi hän heittäen irtisahaamansa sarvet pyssynsä viereen mättäälle.
Paavo tunsi hiukaisevaa nälkää ja koetti ateriaa kiiruhtaa. Hänestäkin alkoi tämä outo korpi tuntua kaamealta. Hän oli kuullut paljon kertomuksia ruotsalaisten harjoittamasta vainosta, vaikka ei ollut sattunut koskaan riitaan heidän kanssaan. Oli hän ollut kerran kesärenkinäkin eräässä ruotsalaisessa talossa, missä kaikki olivat olleet hyvin ystävällisiä. Vasta myöhemmin oli se suomalaisten ja ruotsalaisten välinen viha leimahtanut liekkiin.
— Epäilemättä ne ruotsalaiset meidät huomasivat, kun kiiruhdimme laakson poikki, hän puhui puoleksi itsekseen. — Mutta jos olisivat lähteneet meitä takaa-ajamaan, olisivat he jo meidät yllättäneet.
— Onkohan Erkille jotain tapahtunut, kun ei kuulu, mietti Pekka. —
Hän on kuitenkin sellainen kärppä, että käpälälaudasta pääsee.
Miehet keräsivät kuusenhavuja alleen ja alkoivat aterioida. Tuskin he olivat ennättäneet ensimmäisiä suupaloja haukata, kun Killi kohotti päätänsä kuunnellakseen. Korvat törröttivät koiralla pystyssä ja se murisi vihaisesti. Metsästä kuuluikin pian risahduksia. Killi ryntäsi sinne ja aloitti vihaisen haukunnan.
— Hei, miehet, kutsukaa koiranne pois, jottei pure rauhallisia ihmisiä, kuului ääni korven pimeydestä.
Miehet olivat nuotiolla kavahtaneet ylös ja tarttuneet pyssyihinsä. Kuultuaan äänen he huomattavasti rauhoittuivat, ja Pekka vihelsi Killiä luokseen. Koira ei totellut kutsua, mutta heitti haukunnan. Se vain murahteli seuratessaan outoja tulijoita. Sen selkäkarvat olivat pystyssä.
— Hyvää iltaa metsämiehet, toivotti tulijain johtaja, vanha ruotsalainen, astuessaan nuotion ääreen. Lähinnä häntä tuli kaksi vastenmielisen näköistä miestä. Tulen valossa näkyi toisella hatun alta punainen tukka. Lieneekö valo hänen silmiänsä häikäissyt, kun hän käänsi ne pois eikä katsonut suomalaisia silmiin. Yhä enemmän näkyi metsästä tulevan miehiä, kaikkiaan kahdeksan henkeä, kaikki hyvin asestettuina.
— Älkää pelätkö, emme me mitään pahaa teille tahdo, vakuutti vanha ruotsalainen, huomattuaan suomalaisten säikähdyksen. — Mekin olemme metsämiehiä, joiden on tarpeen yöpyä täällä korvessa. Sattumalta huomasimme tämän tulen ja arvelimme, että on rattoisampi asettua naapuriksi.
— Sopiihan tähän nuotiolle useampiakin, esitti Pekka vieraanvaraisena.
Pelko alkoi vähitellen hänestä häipyä.
— Pitäkää te vain nuotionne, sanoi punatukkainen kalseasti. — Me laitamme omamme vähän sivummalle. Tule Klas, tulkaa miehet.
He poistuivat pimeään, ja pian kuului kuivien puiden kaadantaa sekä kuusenoksien karsimista. Jonkun matkan päähän kuusipensaikon taakse laittoivat ruotsalaiset nuotionsa. Puhetta ei sieltä asti voinut erottaa, mutta väliin kuuli Luukas heidän karkeata nauruaan.
Suomalaiset jatkoivat keskenjäänyttä ateriaansa. Tarjosivat sitä vanhalle miehellekin, joka edelleen viipyi heidän nuotiollaan.
— Pian kai meidänkin ateriamme valmistuu, vastasi ruotsalaisten johtaja, vältellen ja tarjoukseen suostumatta. Vanha mies kyseli heiltä yhtä ja toista, kyseli heidän nimiään, asuntopaikkaansa sekä uteli tietoja yleensä suomalaisten oloista.
— Teette väärin kun tulette näin pitkälle metsästämään, huomautti vieras. — Tällä tavalla särkyy naapurisopu. Luulisi teillä siellä omissa metsissänne olevan kylliksi riistaa.
Vaikka vanhan miehen sanat olivatkin moittivia, sanoi hän ne kuitenkin siksi hyväntahtoisesti, etteivät suomalaiset mitään pahaa epäilleet.
— Ensimmäistä kertaa me näillä mailla olemme, vakuutti Pekka. — Hirvi lähti liikkeelle meidän halmeiltamme. Me emme voineet sen kulkua ohjata ja niin jouduimme tänne.
— Kuinkas teidän metsästyksenne on luonnistunut, kysyi Luukas. — Oliko teillä otus ajettavana; hirvi, peura tai ehkäpä karhu? Teitä näkyy olevan monta miestä.
— Ky-yllä, kyllä mekin olemme saaliin ajossa, vastasi vanha mies epäröiden.
Vieraitten koira oli osunut hirven teurastuspaikalle ja alkanut siellä jäännöksiä syödä. Killi, joka kaiken aikaa oli ollut hyvin äreänä ja pitänyt vihaisena silmällä outoja henkilöitä, riensi koiraa ajamaan pois. Niiden kesken syntyi ärhäkkä tappelu, jossa vieras koira jäi alapaulalle. Se parahti silloin tällöin surkeasti. Vihdoin se kolmella jalalla liikaten pakeni ruotsalaisten nuotiolle.
— Suomalaisen koira ei rankaisematta pure ruotsalaista, karjaisi silloin punatukkainen ja ryntäsi suomalaisten nuotiolle. Hän kiirehti Killin kimppuun ja potkaisi sitä niin, että koira kiljahti tuskasta. Pekka kiivastui tästä ja tarttui pyssyynsä, mutta vanha mies ehti välittäjäksi.
— Ette kai koirien takia tappelua nosta, hän rauhoitti. — Pane, suomalainen, pyssysi puun oksaan, kun ei vastustajallasikaan sellaista ole. Rauhoitu, Gustaf, lepytteli hän toveriaan.
Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta.
Tapahtuma oli tehnyt suomalaiset sen verran rauhattomiksi, että he pelkäsivät käydä levolle. Myöskään eivät he uskaltaneet lähteä liikkeelle, kun pelkäsivät ruotsalaisten pimeässä tekevän pahaa. He koettivat seurata vieraiden liikkeitä, vaikka tiheä kuusikko rajoitti näkemistä. Ruotsalaiset puuhasivat omissa askareissaan. Aterioituaan he hajaantuivat eri tahoille.
— Täytyy koota lisää havuja vuodetta varten, sanoi punatukkainen.
Parin toverin kanssa hän lähestyi kuusipensaikkoa ja karsi oksia.
— Jo riittää, huusi hän sitten miehille.
Aivan kuin komennettuina syöksähtivät ruotsalaiset pensaikon läpi esiin, paitsi vanha mies. Hyökkääjät tempasivat suomalaisten pyssyt, jotteivät nämä voineet niitä käyttää. Punatukkainen tarttui Pekkaan kiinni. Hänen toverinsa, Klasiksi kutsuttu, otti osalleen Paavon ja kolmas piti Luukkaan käsiä kahlehdittuina.
— Kyllä me teille roistoille ja metsäsisseille nyt näytämme ruotsalaisen koston, kähisi punatukkainen ja piti Pekkaa kurkusta kiinni, niin ettei tämä voinut ääntä päästää. Muuten eivät miehet sanaakaan vaihtaneet.
Syntyi kiivas kamppailu suomalaisten nuotion ympärillä. Pekka, joka oli yllätettynä joutunut punatukkaisen alle, ponnisteli päästäkseen irti vankasta otteesta. Kun hän oli tukehtumaisillaan, kohotti hän hartiansa sellaisella voimalla, että punatukkainen kierähti sivulle ja käsi irtautui. Mutta mies kiersi kätensä hänen kaulansa ympärille ja niin pyörivät he maassa vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä. Killi otti urheasti osaa isäntänsä puolustukseen. Se kiljui ja puri Gustafia, mistä milloinkin kiinni sai.
Samanlainen kamppailu oli Paavon ja Klasin välillä. Suomalainen ei vain saanut ruotsalaisen kättä kurkustaan. Hänen silmänsä mustenivat. Klas tarttui puukkoonsa, millä iski mihin osui. Vihdoin sai hän puukon työnnetyksi Paavon rintaan. Suomalainen sortui veriinsä.
Pekka oli punatukkaisen saanut alleen ja toisella kädellään hän otti puukkonsa tupesta, jolla yritti vastustajalleen antaa kuolettavan iskun. Toverit tulivat hätäänjoutunutta auttamaan. He monin miehin tempasivat Pekan Gustafin päältä ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa, sekä heittivät kuusenrunkoa vastaan, johon hän jäi istuvaan asentoon.
Luukas oli ainoa yllätetyistä, joka ehti nousta ylös vihollisten hyökätessä. Hänkään ei saanut käsiinsä pyssyä, mutta puukolla hän torjui vihollisia, jotka monilukuisina hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Taistelu oli tuimaa, ja verta virtasi sekä ruotsalaisista että Luukkaasta. Pekka näki toverinsa vaikean aseman. Hänen puukkonsa oli pudonnut maahan. Vaivoin sai hän sen sidottuun käteensä. Hän ponnisti hartioillaan puunrunkoa vastaan, side jalkojen ympäriltä höltyi ja hän pääsi seisaalleen. Punatukkainen huomasi tämän.
— Vai vielä sinä yrität, hän huusi ja tempasi pyssynsä. Kuului pamahdus. Luoti oli sattunut. Pekka kaatui maahan. Myös Klas oli nähnyt Pekan yrityksen ja tarttunut kirveeseen.
Vaikka vastustaja oli kaatunut, iski Klas kiihkoissaan kirveellä päähän.
Laukauksen kuultuaan riensi Dalbo nuotiolta.
— Kuka ampuma-asetta käyttää, hän huusi. Hänen silmiänsä kohtasi kauhistuttava näky.
Kaksi suomalaista makasi verissään. Kolmannen ympärillä riehui taistelu elämästä ja kuolemasta. Ennenkuin hän ehti enempää, löi yksi mies Luukasta kirveellä. Päähän tähdätty isku sattui käsivarteen. Luukas horjahti ja katosi pimeyteen.
— Kyllä hänkin sai tarpeekseen, sanoi eräs miehistä huohottaen.
Jälellä oli enää Killi, suomalainen pystykorva. Pelkäämättä se yksinään taisteli miesjoukkoa vastaan, puri heitä käsistä ja jaloista, mistä vain kiinni sai. Yrittivät sitä kirveellä lyödä, mutta koira vältti iskun sukkelasti. Gustafilla oli vielä pyssy kädessään, hän ojensi sen Killiä kohti, ja niin kuoli hirvikoira, uhraten viimeisenä verensä ruotsalaisten kostolle.
Taistelu oli päättynyt. Suomalaiset makasivat viimeistä untansa verissään. Voittajat pyyhkivät verta haavoistaan. Nuotiotuli oli jäänyt hoitamatta. Ennen sammumistaan se loi viimeisen valon kaatuneitten nuorten miesten, isännän ja rengin, kalpeille kasvoille.
Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta ja alkoivat tehdä poislähtöä.
— Gustaf, eihän tällaisesta menettelystä sovittu. Olihan vain puhe heidän vangitsemisestaan. — Vanha mies puhui vakavasti ja nuhdellen.
— Eivät muuten antautuneet, puolusteli punatukkainen.
— Olipa kuinka tahansa, ei tämä ole teille kunniaksi. Oli teitä kylliksi monta saamaan heidät surmaamatta kiinni.
Gustaf ei kertonut Dalbolle mitään siitä, että hän oli jo ennakolta tehnyt toveriensa kanssa sopimuksen miesten tappamisesta. Salahyökkäys oli tapahtunut valmiin suunnitelman mukaisesti.
Miehet kokosivat tavaransa, sälyttivät selkäänsä myös suomalaisten ampuman hirven lihat ja nahkan. Hajoitettuaan nuotionsa sammumaan lähtivät he pyrkimään korven läpi kotikyläänsä, valaisten pimeyttä tulisoihduillaan.
Äskeinen hälinä oli muuttunut synkäksi hiljaisuudeksi. Tähdet vilkkuivat kylmässä yössä. Korvessa vallitsi rauha.