ERKKI JOUTUU VANGIKSI.
Erkki Mulikka kiersi metsän reunaa. Siellä päin joki näytti kapeammalta ja ehkäpä ylikulkupaikkakin pikemmin löytyisi.
Jouduttuaan rannalle hän näki Pekan, Paavon ja Luukkaan keksineen veneen, jolla soutivat joen yli. Hän huusi heille, mutta he eivät metsästysinnossaan häntä kuulleet.
Hän katseli rannalta venettä tai lauttaa, mutta sellaista ei näkynyt. Nopeasti hän kantoi kaksi kuivaa puuta rantaan, sitoi ne pajuvitsalla toisiinsa kiinni ja, ottaen sauvan käteensä, alkoi meloa lauttaansa joen yli. Joki oli sillä kohdalla kivikkoinen ja virtaava.
Kun hän tuli keskelle, ei sauva pohjannut ja virta alkoi viedä lauttaa alaspäin, missä vesi kuohui koskena. Tilanne ei häntä arveluttanut, sillä hän uskoi pääsevänsä onnellisesti yli vaikka koskea laskemallakin. Kahdesta puusta kyhätty lautta oli niin pieni, että se hädin tuskin kannatti häntä. Koskessa hän oikaisi itsensä suoraksi, pitäen pyssyä toisessa ja sauvaa toisessa kädessään.
Nuori suomalainen näytti komealta kiitäessään kuohuissa melkein näkymättömällä lautallaan. Arvatenkin olisi kaikki käynyt hyvin, ellei virta olisi vienyt lauttaa kiveä kohti, mihin se jysähti niin, että hento pajuside katkesi ja puut hajaantuivat. Notkea mies huomasi vaaran ja nopeasti päättäen hyppäsi kivelle.
Siinä hän nyt seisoi pelastuneena kosken kivellä. Vastapäiselle rannalle oli siksi pitkä matka, ettei juuri hypätä voinut. Välillä oli väkevä virta.
Katsellessaan mahdollisuutta ylipääsyyn kuuli hän helakkaa naisen naurua rannan kalliolta.
Siellä seisoi nuori tyttö marjatuohinen kädessään.
— Uljaasti laskit kosken ja taitavasti hyppäsit kivelle, sanoi hän ilakoiden. — Mutta nyt olet kiikissä etkä pääse minnekkään. — Tyttö puhui ruotsia. Erkki päätti, että hän oli tästä rantakylästä.
— Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi rannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. — Pääsisin kuivin jaloin, jos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä kiveä kohti.
— Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista, vaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen, siirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.
— Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi seipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja teki hirveän hypyn.
Tyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen vierellään.
— Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. — Erkin ääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.
Poislähtöä tehdessään hän sanoi:
— Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis auttamaan muukalaista?
Sekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun selvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen naisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty tai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä tienoin.
— Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun minulle, sanoi tyttö. — Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.
Kuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.
— Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. — Usko pois, se on hyvä neuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.
Erkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta, kun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei ehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen oli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran silmäyksen tyttöön ja sanoi:
— Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen roiston kanssa. — Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa valloilleen:
— Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän. — Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän rintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.
— Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei hirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin pyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne ei osaa maaliin. — Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä vihollisiinsa.
— Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen ruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti murhatyön.
— Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.
— Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. — Suomalainen on henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti olla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet myös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä suomalaisesta päästy näillä mailla.
— Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. — Kuulethan koiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja tuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.
Miehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf ja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista ja potkivat kuljettaessaan.
— Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan niin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä, hän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta kostosta.
Stina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut sydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta suomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon suomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka harvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan. Fryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne tappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi putkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut väkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista puolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen kanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili siitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään Gustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana. Gustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja kylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen punaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään. Hän ja Stina, — niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä oli Stinan suoranainen suostumus, — heidän piti pian viettää häitä.
Kuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!
Miksi se nyt siltä tuntui?
Ja punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla, näytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat vaihtuneet.
Stina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen kotiin.
Dalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin aittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin jaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä myös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina. Nyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa asuinhuoneisiin.
Stinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka oli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet, isännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien kiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan pyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.
— Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte, huomautti Stina ujosti.
— Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, — pian hänen päivänsä joka tapauksessa päättyvät.
— Emme me kauan viivy. Huomenna ennen puoltapäivää olemme takaisin, vakuutti Dalbo. Jos viipyisimme, työnnä kissankolosta vettä ja leipää.
Aitoissa ei yleensä ollut mitään aukkoa. Oven alasyrjässä oli vain pieni reikä, mistä kissa voi kulkea pyytäessään hiiriä.
— Minä tulen pian perästä, huusi Gustaf toisille.
— Unohdin jotain.
Hän lähestyi Stinaa, tarttui hänen käsipuoleensa ja puristi sitä kovasti.
— Sinä näyt hellivän tätä suomalaista. Kavahda! Teeppäs tiliä kuinka sinä jouduit hänen seuraansa?
— Hänen silmänsä leimusivat.
— Se ei sinuun kuulu, vastasi Stina loukkautuen sulhasensa kovakouraisuudesta ja tempautui hänestä irti.
— Sinä tiedät että minä olen raju mies enkä tunne sääliä suomalaista kohtaan. — Gustaf oli sangen ärtynyt. — Pane mieleesi, että tuo mies ei tästä talosta elävänä lähde.
Näin vannottuaan hän lähti tavoittamaan tovereitaan.