HIRVENAJO ALKAA.
— Ylös miehet! herätteli Luukas jo ennenkuin Otavan sarvet olivat kääntyneet päivän nousulle.
Pian oli metsästäjäseura jalkeilla. Kun ei Erkki Mulikalla ollut pyssyä mukana, otti hän vanhan vaarin jousen, jolla tältä salolta oli aikoinaan monet peurat kaadettu — ja kerran karhua haavoitettu niin, että kirveellä saatiin lopetetuksi.
Komea oli katsella sitä joukkoa, joka aukeaman reunaa astuskeli hirvenjälille raittiina lokakuun aamuna. Vaatetukseltaan se ei ollut huomattava. Päässä oli kullakin reunaton patalakki. Ruumista verhosi polvien yläpuolelle ulottuva sarkatakki, jota sitoi kirjailtu vyö ja puunappulat nappeina. Housut olivat polven alapuolelta nauhoilla kierretyt. Jalassa oli tuohivirsut. Paavolla ja Luukkaalla oli kontti selässä. Pukua komeampi oli vankka vartalo. Pekka, Erkki ja etenkin Martti olivat ryhdiltään sankareita, Mulikkaa pidettiin kauneimpana seutukunnan nuorista miehistä. Jousi olallaan hän oli kuin muinaissuomalainen jumala, Lemminkäinen, joka naisissa herätti ihailua.
Kun he saapuivat sille kohdalle, missä hirvet oli eilen nähty, ohjattiin Killi jälille. Yön aikana olivat jälet vähän haihtuneet, niin että Martin täytyi kulettaa koiraa metsään, minne hirvet olivat kadonneet. Siellä ei Killin tarvinnut kauan kierrellä ennenkuin se alkoi, varovasti kyllä, mutta jatkuvasti kuono maahan painettuna kulkea laaksoon suolle päin. Suon reunalla jo koira haukahti ja kiiruhti kulkuaan. Vihdoin suon takana alkoi säännöllinen haukunta merkiksi siitä, että koira oli varmasti hirven jälillä.
Miehet seurasivat mukana. Kun oli vähän aikaa kävelty, löytyi kalliojyrkänteen alta vastapäisen vaaran rinteeltä sammalikosta hirvien makuupaikka. Kaksi niitä oli ollut, ilmeisesti samat, jotka Martti oli nähnyt. Koira oli kai ne yhdyttänyt, koska sen haukunta oli jo kiihkeää ja äreää. Miehet hajautuivat vähän.
Martti ja Erkki nousivat vaaralle, jonka takana oli toinen suo ja sen keskellä lampi. Ennakolta oli vaikea päättää, mistä hirvet olivat tavattavissa. Koirakin toisinaan hiljenti haukuntaansa, jopa kokonaan pysähtyi. Olisikohan se häipynyt jäliltä? Ystävykset tähystävät ja kuuntelevat. Vihdoin koira alkaa taas haukunnan, joka kuuluu toiselta vaaralta laakson takaa. Sinne on pitkä matka. Miehet silmäilevät eri tahoille, näkyisikö metsästäjätovereita.
— Kas, kas tuolla! huusi Martti ja osoitti lammelle päin. Hänen tarkka silmänsä oli huomannut hirven pyrkivän suon poikki. — Tuo on koiras, se sarvipää. Hirvet ovat hajaantuneet ja Killi ajaa naarasta toisella suunnalla.
Juuri kun sarvipää oli päässyt suon reunaan, kuului sieltä pamahdus. Joku oli ampunut, mutta ilmeisesti harhaan, koska hirvi otti pitkän loikkauksen ja jatkoi nopeata juoksuaan.
— Sitä on mahdoton seurata, kun Killi on toisen perässä, päätti Erkki, ja he lähtivät astelemaan sinne päin, mistä haukunta kuului. Eräässä mutkassa he yhdyttivät Luukkaan. Päivä oli jo puolissa.
— Tästä näkyy tulevan pitkä ajo, selitti Luukas. — Turha on meidän kiirehtiä. Voimme hyvin tässä levätä ja odottaa, mille suunnalle haukunta kallistuu.
He istuutuivat sammalikolle puron reunalle. Ahtaaseen laaksoon ei kuulunut ollenkaan haukuntaa. Ehkä oli hirvi edennyt hyvinkin kauas. Kuultuaan koirashirven pakenemisesta Luukas sanoi:
— En luule, että Killin ajama hirvi hyvin kauas juoksee. Se palaa takaisin seudulle, missä eksyi toveristaan.
He nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt oli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas lähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista. Kotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli ennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne päin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne päin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät suojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja todella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä, Erkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.
Yhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään, joka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven vilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo aukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn takajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy oli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka syvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät säärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi ja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä kokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.
Katsottuaan hirveä, sanoi Pekka:
— Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä metsässä.
Hän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi lammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän reunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei luoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.
— En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän innostuneena.
— Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti
Luukas.
Ahon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion, ja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta juomavettä.
Aterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista, jotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli metsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia asukkaita. Hän kertoi:
— Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella on suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla onkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla kaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi Ristoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas. Tultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille kohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa ja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin taitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa viljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon rahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät, että hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että kyllä hänen rahansa olivat oikeita. — Olen minä käynyt Pitkän-Riston kotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä. Suuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä karhunpääkalloja.
— Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan, on Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella jokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla nukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta oli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt hevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta, sekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja veti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.
Näin juttelivat miehet aterioidessaan.
Heidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka puolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän oli jo kerran ampunut.
— Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. — Kyllä ne jäljet yhdytämme kuten tänäänkin.
Kaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät petoeläimet niitä raatelisi.
— Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn, ehdotti Erkki.
Näin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.
— Tuossa on jousi, sanoi Erkki. — Olenkin sitä turhaan kantanut… Ei, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. — Hän oli huomannut ison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja varovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso pudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:
— Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.
Martti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti taakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.
— Joutukaa huomenillaksi saunaan, kutsui Martti.
— Ellemme huomiseksi, niin ainakin ylihuomiseksi, lupasi Luukas.
Hirvenajolle aikovat jäivät nuotiolle yötään kuluttamaan ja aamua odottamaan.
He jatkoivat keskustelua. Puhe kantausi suomalaisten ja ruotsalaisten välisiin vainoihin.
— Syytä on varoa ruotsalaisia, sanoi Luukas, korjatessaan tulta nuotiossa. — Kerran minäkin jouduin heidän kanssaan tekemisiin. Olimme karhun kaataneet ja nylimme sitä, kun saapui ruotsalaisjoukko. En tiedä mitä heillä lienee ollut mielessään, mutta kun näkivät, että kaadettu eläin oli karhu, eivät ryhtyneet väkivallantekoihin, sillä heille juuri olimme palveluksen tehneet karhun ampumisella ja niin turvanneet heidän lehmiään. Uhkasivat kuitenkin lähtiessään, että jos tapaavat meidät hirven ampumisessa, he säälittä tappavat jokaisen.
— Vähälläpä pääsitte, huomautti Pekka. — Moni suomalainen on saanut pahempaakin kokea. Ostmarkilla tulivat ruotsalaiset taloon juuri kun koko väki oli saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Kaikki paloivat sisällä. Äiti heitti nuorimman lapsensa ulos, mutta murhamiehet nakkasivat sen takaisin liekkien uhriksi.
— Niin, niin, kyllähän ne ovat julmia tekoja, myönsi Paavo. — Paikoin kuuluvat kokonaisia kyliä polttaneen. Mutta eivät suomalaisetkaan ole jättäneet kostamatta. Puralaan tulivat ruotsalaiset ja äkkirynnäköllä yllättivät talon asukkaat. Kuusi henkilöä tapettiin, seitsemäs pääsi pakoon ja toi Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Nämä hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun, eikä yhtään pelastunut.
— Viha synnyttää vihaa, päätti Luukas. — Antaisivat meidän täällä olla rauhassa ja metsästää sekä kalastaa, niin ei heillä olisi suomalaisten puolelta mitään pelättävää.
Näin jutellen miehet nukahtivat. Vuorotellen kuitenkin yksi piti vahtia ja hoiti nuotiota, jottei syksy-yö kovin kangistaisi jäseniä.
Aamulla aikaisin lähdettiin liikkeelle. Killi ohjattiin lammen rannalle sille kohdalle, missä Pekka oli sarvipäätä ampunut. Täytyi kierrellä jonkun aikaa ennenkuin koira löysi hirven jäljet. Vasta pitemmän matkan kuluttua alkoi haukunta. Hirvi oli arvatenkin edellisen päivän ajon johdosta siirtynyt kauas.
Ajo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka, Erkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin haukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso. Heidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät, jotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.
Metsästäjät pysähtyivät.
— Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. — Hirvi pyrkii joen yli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän mennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä tänä aikana.
Miehet jäivät pitämään neuvottelua.
— Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, — on etsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme ruotsalaisten huomion välttää.
Pekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin. Koira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten neuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi kiihkeästi haukkua.
Hirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli Killin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn niin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle. Metsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä ja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti varovaisuuden.
— Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. — Tuolla sivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.
— Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti Luukas. — Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu kylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos hirvi sattuisi kääntymään sinne päin.
Luukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian sen jälkeen.