LÄHTÖ UUTEEN MAAILMAAN.
Toukokuun alkupäivinä 1641 oli Tukholman satamassa vilkasta liikettä.
Varustettiin kahta laivaa viemään siirtolaisia ja kaikenlaista tavaraa
Uuden Ruotsin siirtokuntaan Eteläjoelle (Delawareen). Toinen näistä
laivoista, "Kalmarin Avain", oli tämän matkan jo kahdesti ennen tehnyt.
Toinen oli "Charitas", johon oli tarkoitus sijoittaa suurin osa
Amerikkaan menevästä tavaralastista.
Siirtolaisia oli koottu yli koko Ruotsin valtakunnan. Niitä oli värvätty sekä Suomesta että Ruotsista. Vapaaehtoisesti lähteviä oli kertynyt sangen vähän, mutta sen sijaan olivat maaherrat eri tahoilta lähettäneet oikeuden tuomitsemia henkilöitä, jotka oli määrätty karkotettaviksi Amerikkaan. Karkeista rikoksista ei ketään tuomittu Amerikkaan, koska ei tahdottu Uutta Ruotsia tehdä rikollisten siirtolaksi. Sen sijaan lähetettiin sinne etupäässä metsissä asuvia ja kierteleviä suomalaisia.
Osa karkoitettavia oli sijoitettu Smedjegårdenin vankilaan Tukholmaan, ja osa tuotiin Karlstadin, Kopparbergin y.m. vankiloista Osa oli saanut vapaasti liikkua, kunnes koottiin yhteen ja tuotiin satamakaupunkiin. Printz, myöhemmin Uuden Ruotsin kuvernööri, oli tuonut suomalaisia Suomesta. Maunu Klinga oli käynyt kokoamassa joukkonsa Vermlannista, Se olikin kaikkein lukuisin.
Satamassa tapaamme myös tuttavamme. Pietari Kokkinen (laivakirjoissa Peter Cock) oli tuotu Smedjegårdenista. Klinga oli tuonut Martti Martinpoika Marttisen, Olli Räsäsen ja Matti Tossavaisen sekä joukon muita. Myös olivat Luukas ja Piikki mukana, viimemainittu vapaasta tahdostaan sotamieheksi tehtynä. Klinga oli korotettu luutnantiksi ja hän otti Piikin omaan joukkoonsa. Erkki Mulikka seurasi ystäväänsä Marttia. Luonnollisesti olivat mukana myös Martin, Tossavaisen ja Kokkisen perheet. Martti itse oli koko matkan kantanut poikaansa Marttia. Ja Piikki oli taluttanut lehmää, Muurikkia, joka sekin oli suorittanut matkan onnellisesti ja ihmetteli outoa ihmisvilinää satamassa. Tossavainen oli ottanut mukaan hevosensa. Paljon oli heillä myös muuta tavaraa, mitä katsoivat uudessa maassa tarvitsevansa tai mistä eivät hennoneet luopua. Luukas oli muistanut ottaa kanteleen.
Toisessa ryhmässä oli pieni parvi ruotsalaisia, niiden joukossa Dalbo ja hänen vaimonsa. Anders oli tullut heitä saattamaan. Erkin silmät etsivät parvesta Stinaa, mutta häntä ei näkynyt. Erkki ei malttanut olla lähestymättä Andersia ja kysymättä kuinka Stina oli selvinnyt kylmettymisestään, jonka koskessa sai.
— Hän sairastui pahoin ja tuli hyvin heikoksi. Sen vuoksi ei voinut tännekään tulla, selitti poika ja sanoi Stinan tulleen hyvin umpimieliseksi ja omituiseksi. — Tauti lienee hänen järkeensä vaikuttanut. Hän ei puhu juuri mitään, paitsi itsekseen. Ja toisinaan olen kuullut hänen yksinään nauravan. Vanhempien lähtiessä ei hänen silmistään kyynelpisaraa vuotanut. Hän näytti välinpitämättömältä. — Ei siis punatukkainen asu teillä? uskalsi Erkki kysyä.
— Ei vielä. Häät on lykätty siksi, kunnes Stina tervehtyy, vastasi
Anders.
— Mitä Stina niistä häistä sanoo? kysyi Erkki odotellen vastausta henkeään pidätellen.
— Ei sano mitään. Ei kiirehdi eikä vastusta. Gustafia kohtaan hän on ollut ystävällisempi.
Maunu Klinga tuli heidän joukkoonsa ja antoi kaikenlaisia neuvoja.
— Kuinka sairas tyttärenne voi viime käyntini jälkeeni kysyi hän
Dalbolta, jonka talon kautta hän oli äskettäin kulkenut.
— Hänhän keskusteli kauan teidän kanssanne, vastasi Dalbo. — Sen jälkeen on hän mielestäni muuttunut edukseen. On ollut iloisempi ja voimakkaampi. Luulen, että häät voidaan pitää piakkoin. Heidät kuulutettiin jo viime sunnuntaina kirkossa. Stina ei olisi tahtonut, mutta minä katsoin tarpeelliseksi viedä asian niin pitkälle ennen lähtöä. Niinpä voin verrattain huolettomana nyt matkustaa.
Tieto kuulutuksesta ja muustakin tapahtumien kehityksestä Dalbossa vaikutti niin Erkkiin, että hänkin piti parhaana päästä pois uusiin oloihin. Mitä hän olikin mielessään kuvitellut, se oli nyt särkynyt.
Klinga ilmoitti vielä, että siirtolaiset sijoitetaan, mikäli sopivat, "Kalmarin Avaimeen", joka on nopeakulkuisempi ja jonka ei tarvitse odottaa tavaran lastausta Göteporissa, missä Charitas viipyy joitakin viikkoja.
— Hyvä oli, että jouduitte pois metsistä. Vouti on uhannut tehdä uuden perinpohjaisemman hävitysretken, lisäsi hän lopuksi.
Muutaman päivän kuluttua olivat laivat valmiit lähtemään. Ne pysähtyivät vielä kumpikin Göteporissa, mutta "Kalmarin Avain" jatkoi pian matkaa Hollantiin ja Englantiin. Charitas jäi odottamaan. Rannalle jäi myös Maunu Klinga, joka ilmoitti hakevansa ylämaasta perheensä sekä palvelijattarensa, joiden kanssa hän tulee "Charitaksessa."
— Onnea matkalle. Uudessa maailmassa tavataan, oli hänen viimeinen toivotuksensa.
Ahtaat olivat laivassa tilat ja hidasta oli kulku. Viipyminen Hollannissa ja Englannissa tuntui pitkälliseltä. Paljon oli sairautta ja kärsimyksiä.
Elokuun 19 päivänä jätti Kalmarin Avain vihdoinkin Europan rannat. Suuri meri oli kynnettävänä. Tiedettiin kuluvan kuukausia ennen kuin sen vaon päähän päästäisiin.
Mitä siellä perillä olisi? Millainen olisi kohtalo, millainen tulevaisuus? Löytyisikö sieltä uusi isänmaa, jossa elämä tulisi onnellisemmaksi?'
Pienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita kullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa ja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:
"Siitä vanha Väinämöinen
Siirti silmänsä ylemmä,
Katsahtavi kaunihisti
Päälle pään on taivosehen,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
Tuoltapa aina armot käyvät,
Turvat tuttavat tulevat
Ylähältä taivahasta
Luota Luojan kaikkivallan.
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
Ei uron osoannassa,
Vallassa väkevänkänä."