ERKKI JA STINA.
Talvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko heloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka oli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät satamakaupunkiin.
Erkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä rintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.
Tämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta päästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.
Reippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi voinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen tarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.
Hän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä tovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma teki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku naishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?
Sauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti kiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi peltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.
Hänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis, ylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan taitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.
Nuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.
— Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.
— Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt tai onko tietoa milloin hän tulee.
— Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: —
Meiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.
Tämä oli Erkille yllätys.
— Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää viihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa tänne, selitti poika.
— Gustaf, punatukkainenko? — Erkki melkein kiljahti.
— Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä.
Pariskunta jää tänne asumaan.
Se oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.
Hänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti hiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten koskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi Stinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen suksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin hän olisi tätä kohtausta odottanut.
— Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. — Erkin sanat oli lausuttu ystävällisessä mielessä.
— Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. — Stina pysähdytti kulkuaan, kun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä raittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille röykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet leveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.
— Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.
— Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän purskahti nauramaan. — Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se oli aimo loikkaus.
— Tahdotko, että loikkaan uudelleen.
— Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien ympärillä saattaa olla pettävää.
— Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.
Ennenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa, tarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen kanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.
— Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi Erkki. — Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on ehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi, että isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?
Tyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
— Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt hyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin hyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys siitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan eroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano, lähdethän? — Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.
Tyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.
— Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. — Näiden rotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua, metsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena. Sinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei ainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy ja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.
Tyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.
Erkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:
— Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua kevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt. Mutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut sydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö Amerikkaan?
Stina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui voimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren miehen kärsivällisyys loppui.
— Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen nimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. Sano onko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?
— Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.
— Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.
Tyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti varmasti ja jyrkästi:
— Ei koskaan!
— Se on vastaus kaikkeen! riemuitsi Erkki. Enempää ajattelematta hän tempasi tytön syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti.
Tyttö ei vastustanut. Hänen tunteensa saivat voiton. Hän ei ajatellut entisyyttä, eikä tulevaisuutta.
Tätä kesti kuitenkin vain hetken ja hän heräsi kuin unesta.
— Ei, tämä ei käy päinsä, puhui hän kyynelten valuessa. — Ei sinun olisi pitänyt etsiä minua — nyt teet minut onnettomammaksi kuin olen ollut. Minä häpeän itseäni. Asiaa ei voida muuttaa. Joka tapauksessa minä olen Gustafin kihlattu morsian.
Ja tyttö teki nopean päätöksen, otti jäätiköstä ponnahduksen ja hyppäsi takaisin rannalle. Hyppäys onnistui niin, että Stinan jalat ottivat rantajäätikön reunaan. Mutta siitä ne luiskahtivat. Stina putosi koskeen.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Erkki ei ehtinyt sitä estää. Hän oli rajattomasti hämmästynyt. Hän huomasi vaaran ja hyppäsi rannalle. Juosten alaspäin hän sai Stinan hameesta kiinni ennenkuin koski ennätti viedä hänet kauemmaksi rannasta.
— Koetin paeta sinua, en päässyt, kuiskasi tyttö ja painoi silmänsä kiinni. Erkki otti tytön syliinsä, nousi suksilleen ja hiihti taloon nopeasti. Pakkanen oli kovettunut iltaa vasten. Tyttö oli vaarassa paleltua.
Koko matkalla ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Pihalle päästyä tulivat
äiti ja Anders hätäisinä ulos. He olivat nähneet tyttöä kannettavan.
Äiti kiljahti kauhistuksesta. Stina aukaisi silmänsä ja kuiskasi
Erkille:
— Kiitos sinulle. Poistu heti, että päästään selityksistä. — Ääni oli ystävällinen ja rukoileva.
Erkki jätti tytön Andersin käsivarsille, käänsi suksensa kotivaaroja kohti ja pian oli hän poissa näkyvistä.
Ennenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla vastaan.
— Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
— Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti.
Mielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.
Jäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet pantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.
Häärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:
— Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän nyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia ja silitti kosteata tukkaa.
— Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. — Vielä on aikaa.
Stina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta, murhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta, Amerikasta…
Kun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu luonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.