MATKAVALMISTUKSIA SUOMALAISMETSISSÄ.
Synkkä oli mieliala suomalaismetsissäkin. Monen elämänuran olivat viimeiset tapahtumat kääntäneet uusille raiteille.
Mulikassa Erkin isä ja äiti koettivat taivuttaa poikaansa jäämään kotiin.
— Kun ei sinulla ole pakkoa, miksi lähdet sinne tietymättömiin, he sanoivat hänelle.
— Oliko teillä suurempi pakko, kun lähditte Suomesta tänne onnea etsimään. Huonot vuodet teidät ajoivat ja herrojen sorto. Eikö siinä ole minulle pakkoa yllin kyllin, kun suomalaista ei täällä pidetä suuremmassa arvossa kuin elukkaa, kun täällä ajetaan suomalaisia kuin metsän eläviä, ryöstetään ja tapetaan? Ei, minun luontoni ei sitä siedä. Jos siellä uudessa maassa ovat paremmat olot, kutsun teidätkin sinne. Toistaiseksi toivon, että maaherra saa teille talonkirjat, jotta ette ole aivan tuuliajolla. Jäähän tänne vielä nuorempia lapsia teitä auttamaan.
Tapansa mukaan hän lähti Marttilaan.
Pihalla hän huomasi Reetan menevän navettaan karjaa ruokkimaan. Olli
Räsänen, joka oli kodittomana asettunut Marttilaan asumaan, kantoi
Reetalle ämpäriä.
— Räsänen kaataa ämpärin, tuo sinä se, Erkki.
Tämä oli ilmeisesti tarkoituksella sanottu. Se soveltui Erkille hyvin. Hän oli monta kertaa aikonut Reetan kanssa tehdä välit selviksi, mutta ei ollut hennonut kosketella asiaa, josta ei ollut ennenkään sanaa vaihdettu. Nyt hän seurasi lapsuuden toveriaan. Räsänen siirtyi tupaan.
— Sinäkin siis lähdet Amerikkaan, sanoi Reeta. — Taitaisi olla parasta, että kaikki täältä lähtisimme. Niin on elämä alkanut vastaiseksi käydä.
— Me menemme Martin kanssa katsomaan, miltä siellä näyttää. Ehkäpä te muut voitte tulla myöhemmin. Tottahan muistat minua, merentakaista, puhui Erkki kuin leikillä.
— Ei lapsuuden toveri hevillä mielestä häivy! tunnusti tyttö. Erkin oli vaikea huomata, oliko tämän tunnustuksen takana mitään enempää.
— Niin, Reeta, lapsuuden tovereina olemme olleet ja hyvinä naapureina kasvaneet. Kun nyt lähtö mielessä ajattelen yhdessä vietettyjä aikoja, tuntuu siltä kuin minulta jäisi tänne sisar, rakkain sisar.
Reeta, joka oli käynyt lypsämään, jäi sanattomaksi. Erkki koetti arvata, mitä hän ajatteli. Hetken kuluttua sanoi Reeta, äänessä jonkun verran soinnuton kaiku:
— Sisaria sinulla on lähempiä omassa kodissasi. Jos en voi sinua muuna muistella, lapsuuden toverina kuitenkin.
Leena, Martin vaimo, tuli navettaan hänkin lehmiä lypsämään. Erkki poistui tupaan. Hän tunsi pääasian sanoneensa, mutta hänen mieltään kalvoi, että lopullista selvitystä ei tullut. Hän huomasi, että Reeta jäi jotain vaille. Mitä hän olisi voinut tehdä? Olipa melkein helpotus, että Leena oli tullut häiritsemään.
Tuvassa oli useita miehiä, jotka valmistautuivat Amerikkaan, toiset pakosta, toiset vapaaehtoisesti. Miehet tahtoivat yhdessä neuvotella. Aikaa heillä oli hyvin, sillä kaskenviljelijän talvityöt ovat vähäiset. Eikä tehnyt mieli metsällekään lähteä, paitsi minkä jousella käytiin metsälintuja ravinnoksi ampumassa. Luukas oli vanhan vaarin johdolla opetellut kanteletta soittamaan ja vanhoja runoja laulamaan. Päätti viedä kanteleen mukanaan iltahetkien iloksi.
Naiset tulivat navetasta iso rainta maitoa täynnä.
Maitoa siivilöidessään Leena sanoi:
— Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se on niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse kasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.
— Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. — Kyllä lehmä vielä sen matkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule niinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa kyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi karjanhoidon alkuun.
— Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. — Mahtaakohan se maa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.
Tuntui se asia muistakin merkilliseltä.
— En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa, kun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.
Yhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö, yhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi muitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana. Hänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos toimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa selvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin oloihin.
— Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana, sanoi vanha vaari. — Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo kerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä vielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen Rautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen liesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa kotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.
— Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli Räsänen. — Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä ainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.
Martti otti pienen poikansa polvelleen.
— Sinä poikani, saat siellä uudessa maassa oppia. Opit kirjoittamaankin, jota taitoa täällä ei ole voitu saada. Sinusta tulee oppinut mies, oppineempi kuin isästäsi.
— Tietymätöntä on, mitä kirjanoppia sielläkään saa, epäili Räsänen. — Erämaahan sekin on. Mutta välipä sillä. Kunhan vain saisi rauhallisen kodin perustaa, josta ei mitään puuttuisi.
— Vaikka voissa ja voirasvassa uisit, tulet sinäkin, Olli, kaipaamaan, huomautti vanha vaari leikillisesti. — Mistäpä emännänkään siellä itsellesi otat. Se kuitenkin kodissa tarvitaan. Vai niistä pakanoistako valitset?
— Totta, totta, myönsi Olli. — Eihän se koti emännättä. — Ja hän katsoi Reetaan.
— Taitaa monenkin ajatukset tänne kotipuoleen painautua, puhui Erkki.
— Jäähän tänne tuttuja, lapsuudentovereita ja omaisia.
— Niin, sisaria, sanoi Reeta vähän katkerasti. — Vähän kai te näitä korpia ja tätä korvenväkeä muistatte, kun hyville päiville joudutte.
— Älä toki niin ajattele, torui Martti. — Kun ei vaari sinua milloin tarvitse, tule sinne.
— Heti kutsutaan, kun alkuun päästään, kiirehti Räsänen vakuuttamaan.
— Kutsutaan, jos kutsutaan, ja riippuu siitä kuka kutsuu, vastasi tyttö veikeästi.
Näin suunniteltiin Marttilan tuvassa tulevaisuutta ja mielikuvituksen annettiin siinä lentää, mistä varmempia tietoja puuttui. Uusi tuntematon maailma alkoi houkutella salaperäisyydellään.