TÄRKEITÄ PÄÄTÖKSIÄ DALBON TALOSSA.

Saatuaan tuomionsa Dalbo näytti sangen välinpitämättömältä. Hänen mielialansa jäi alakuloiseksi ja hartiansa kumariksi. Tytär ja poika poistuivat yhdessä isän kanssa oikeussalista.

Tehtäessä lähtöä kotiin tapasi Mauno Klinga heidät ja pyysi päästä heidän reessään Dalbyhyn, josta hän sanoi vielä matkustavansa suomalaismetsiin puhumaan Amerikan eduista, Klinga oli myös vapauttanut Piikin, joka muiden suomalaisten keralla palasi Isonjoen takalistolle hiihtämällä.

Mieliala Dalbossa ei ottanut noustakseen, vaikka isäntä oli palannut kotiin. Isäntä, joka ennen oli ollut toimelias ja reipas, jopa ylpeäluontoinenkin, oli yhtä masennuksissa kuin murharetkeltä palattua. Hän pyysi Klingaa huoneeseensa, jossa he keskustelivat kauan kahden kesken. Dalbo kyseli Amerikasta, matkasta sinne ja oloista siellä. Lopputuloksena oli se, että hän tarjoutui muuttamaan Amerikkaan.

Klingaa ihmetytti tämä, että kylän rikkain talonpoika, ylpeä Nils Dalbo aikoi siirtyä vapaaehtoisesti Amerikkaan, jonne ei lähtijöitä pakollakaan tahdottu saada. Hän iloitsi asiasta ja halusi sen tehdä tunnetuksi. Dalbo pyysi kuitenkin pitämään asiaa toistaiseksi salassa, luvaten sen sitten aikanaan ilmoittaa. Elämä jatkui tämän jälkeen Dalbyn kylässä hiljaista kulkuaan. Miehet maksoivat sakkonsa. Uusiin suomalaisvainoihin heillä ei ollut halua. Gustaf olisi siihen ehkä ollut valmis, mutta hänellä ei ollut tovereita. Hän alkoi käydä Dalbossa kuten ennenkin, vaikka hän huomasi siellä vallitsevan kylmän ja raskaan mielialan. Stina karttoi häntä ilmeisesti. Myös Dalbo itse oli juro ja umpimielinen.

Gustafia kiusasi Stinan käytös. Kylälläkin oli tuo kylmentyminen alettu huomata. Siitä puhuttiin ja Gustafia ivailtiin sen johdosta. Olihan heidän ollut määrä viettää häitä. Hän päätti tehdä asiassa ratkaisun. Hän meni Dalbon luo ja pyysi tavata isäntää kamarissa.

— Te muistatte vallan hyvin, että Stinan ja minun häät oli vietettävä tänä talvena. Minulla on teidän lupauksenne. Minä tahdon, että asia nyt päätetään.

Nils Dalbo kuunteli vakavana.

— Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista, lausui hän, — sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos se nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja vienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa silmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä paljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana. Mutta, — jatkoi hän, — miehen velvollisuus on pysyä sanassaan. Ruotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet häät suunnitellut pidettäväksi?

— Viimeistään pääsiäisenä.

— Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?

— En. Hän on karttanut minua viime aikoina.

— Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen kanssaan.

Pois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.

— Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään viimeistään ensi pääsiäisenä. — Gustafin äänessä kuului voiton varmuutta.

Stina säpsähti kuin olisi käärme purrut.

— Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat viedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?

— Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun päästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. — Gustaf oli kuullut tämän Klingalta.

Pian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kamariin, jossa hän lausui:

— Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin suomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä tehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi, kun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja niin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut, mutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä rikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä sinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja rauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi keväänä.

Tämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei kukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.

— Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha Dalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään pääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä kuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin. Mutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja talouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei Stinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin, jaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan. Riippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy Gustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.

— Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. — Gustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet, on kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.

— Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.

— Minä olin houkka silloin, valitti Stina. — Kun kylän tytöt häntä ihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut rakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.

— Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa tänne.

— Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. — Minä teen työtä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa olla suureksikin avuksi.

— Päätetty sana pysyy. Sinulla on aikaa valmisteluihin. Toivottavasti siinä ajassa vastenmielisyytesi häviää.

— Ei koskaan, päätti tyttö.