SYYSMYRSKYJEN EDELLÄ.
Oli lokakuun alku vuonna 1640. Ruis oli leikattu ja aumoihin koottu. Marttilan talon nuori isäntä Martti Marttinen oli huhdallaan Lehtovaaran rinteellä Laasarin kulmakunnalla aitaa tekemässä aumansa ympärille. Hän kokosi huhdan reunalta nokisia rankoja, jotka olivat kaskenpoltossa jääneet palamatta, ja kantoi niitä selässään auman luo. Hän tahtoi jouduttaa työtään, sillä hirvet olivat jo käyneet lyhteitä repimässä ja aumaa hajoittamassa.
Saatuaan työnsä tehdyksi istahti hän kivelle ja loi katseensa vaaran rinnettä pitkin. Lehtovaara on osa pitkästä selänteestä, joka muodostuu useista vaaroista. Laajalti on rinnettä autioksi hakattu. Useampia vuosia on siinä kaskea kaadettu. Martti oli pieni poika, kun tultiin Suomesta Rautalammilta tänne Vermlannin salolle. Metsä oli silloin aivan koskematon. Kauas korpeen aluksi tehtiin sauna ja ensimmäinen kaski kaadettiin sen ympärille. Sitten vuosi vuodelta hakattiin lohko lohon viereen pitkin rinnettä. Noiden lohkojen lukumäärästä voi päättää kuinka monen vuoden työ siinä oli ollut. Nykyinen kaskimaa oli jonkun virstan päässä entisen saunan viereen rakennetusta talosta. Vanhemmat kaskialueet olivat ottaneet vesakkoa, joten niitä voi muutaman vuoden päästä ruveta uudelleen kaatamaan. Talon ympärillä oli kuitenkin palanen sulaa peltoa, jota kynnettiin ja viljeltiin ruotsalaiseen tapaan.
Martti suuntasi katseensa vaaran rinnettä pitkin metsään päin. Lähinnä oli siinä lohko, johon äsken kylvetty siemen nyt näkyi kauniina oraana. Sen — takana oli metsää, metsää ja aina vain metsää. Onpa siinä vielä kaskeamiselle tilaa pitkiksi ajoiksi, jopa minun iäkseni, mietti Martti. Kauempana paistoi naapurin, Oinosen kaskeamisalue. Tuollaisia aukeita, jotka pilkoittivat suurien metsien sisällä, oli toistenkin vaarojen kupeilla. Ne olivat kuin kellertäviä saarekkeita tummanvihreässä metsämeressä. Ne olivat kaikki metsäsuomalaisten asuinaloja.
Laakso vaaran alla oli suona, jonka keskellä oli pitkulainen lampi. Lammesta kovertui lahti Martin kotirantaan. Muuten olivat lammen rannat vetelää suota ja täynnä kylmiä lähteitä. Sieltä se tuli halla, joka toisina vuosina kiipesi huuruisena vaaranrinnettä pitkin kylvömaille ja vikuutti tähkäpäät. Sen jälkeisinä talvina syötiin Marttilassa petäjäleipää. Viime aikoina oli Marttilassa kuitenkin niin vaurastuttu, että aina oli aitassa toki parin vuoden vara, jos sattuisi hallavuosia tulemaan. Suo oli leppymätön, sen sääliin ei koskaan ollut luottamista.
Suon takana oli kumpuja, jotka nekin kasvoivat metsää. Ja vasta tuolla kauempana näkyi pitkä suikale alankoa, Isonjoen laakso, missä ruotsalaiset peltoviljelijät asuivat. Heitä eli siellä kyläkunnittain, heillä oli hallussaan multavat jokirannat, joilla halla vain harvoin kävi.
Isonjoen laakson takana näkyi toisia vaaroja ja selänteitä, näkyi suurta saloa, jossa Martti tiesi myöskin asuvan suomalaisia kaskenviljelijöitä, hajallaan siellä täällä. Harvoin nämä jokilaakson eri puolilla elävät suomalaiset kävivät toisissaan. Laakso oli aluetta, jonka poikki suomalaiset vain vastahakoisesti kulkivat. Suomalaiset ja ruotsalaiset olivat huonoissa väleissä keskenään. Ruotsalaiset väittivät, että suomalaiset olivat anastaneet heidän metsämaansa ja saivat aikaan metsänpaloja, pidellen tulta varomattomasti kaskia poltellessaan.
Sivulla häämötti kaukana korkea kaivostorni. Siellä oli uusi vuorikaivos, jonka suomalainen oli löytänyt ja ilmoittanut hallitukselle. Se oli luovutettu eräälle Tukholman herralle. Alussa oli metsäsuomalaisilla ollut hyvät välit kaivoksenhallinnon kanssa, mutta sitten nekin herrat suuttuivat ja moittivat suomalaisia metsien hävittämisestä.
Martin herätti ajatuksistaan rasahdus, joka kuului hänen selkänsä takaa. Ennenkuin hän ennätti käännähtää, syöksähti kaksi hirveä aukeamalle. Toinen niistä oli komea sarvipää, joka huomatessaan Martin pysähtyi etujalat jäykkinä ja hajallaan.
Martti kapsahti kiveltä pystyyn, tavoitteli rankaa, jolla hätisteli. Eläimet säikähtivät, hyppäsivät uuden huhta-aidan yli ja juoksivat metsään. Vielä kauan jälkeen päin kuului ryske niiden paetessa.
— Eipäs sattunut mukaani pyssyä, päivitteli Martti. — Olisipa helpolla saanut hyvän paistin.
Hirvet eivät seutukunnalla olleet harvinaisia, vaikka olivatkin suomalaisten kiihkeän metsästyksen johdosta vähentyneet. Jokaiseen taloon koottiin syksyllä talven varaksi hirvenlihaa, nahat vietiin veronkantajalle tai myytiin markkinoilla. Suomalainen ei säästänyt hirviä senkään vuoksi, kun ne tunkeutuivat kaskimaille ja söivät tuoretta ruislaihoa ja penkoivat lyhteet irti aumoista.
Martti hankkiutui lähtemään kotimatkalle, kun alkoi lähestyä sauna-aika. Hän poikkesi aukeaman alareunaan, missä oli pieni nauris-huhta. Tuhkan päällä kasvaneet nauriit olivat kehittyneet maukkaiksi. Hän kokosi niistä hyvän kantamuksen, muistaen että sen tervetulleempaa lahjaa hän ei voi pojalleen kolmivuotiaalle Martille viedä. Ja täytyi niitä olla paistikkaiksikin, kun uuni leipomuksen jäljeltä oli lämmin.
Koira haukahti metsässä rinteen alla, ja pian oli Martin vierellä naapurin, Pekka Oinosen Killi. Tämä pystykorva oli Suomesta tuotu ja oli paikkakunnan paras ja suosituin hirvikoira. Martti ei malttanut olla tuttuaan hyväilemättä ja arvasi, ettei Killin nuori isäntä ollut kaukana. Sieltä alhaalta nousikin kolme miestä, Pekka Oinonen, renkimies Paavo ja tunnettu metsänkävijä Luukas. Miehillä oli selässään vahvat kantamukset heiniä, joita he olivat suolta koonneet karjan talvirehuksi. Kun ei raivattuja niittyjä ollut, koottiin heinää vanhoilta huhta-ahoilta ja muualta sen verran, että voitiin elättää muutamia lehmiä talven yli. Heinät kannettiin syksyllä kotiin, jotta ne olisivat tarvittaessa lähellä.
— Terve, huusi Martti tulokkaille. — Tulittepa kuin kutsuttuina.
— Onko karhua näkynyt? kysyi Pekka ajatellen laitumella kulkevia lehmiä, jotka olivat aina vaarassa joutua karhun raadeltaviksi.
— Ei karhua, mutta hirviä ja komeita on nähty aivan tuoreeltaan, selitti Martti.
Miehet jättivät taakan maahan ja seurasivat Marttia, joka ohjasi heidät auman luo. He eivät ehtineet montakaan askelta ottaa, ennenkuin Killi jo keksi hirvien jälet. Koira painoi kuononsa maata vasten, kulki hiljalleen häntäänsä heilutellen ja nuuski. Vihdoin ulvahti se innostuksesta, pujahti aidan alitse ja alkoi haukkuen edetä metsään päin.
— Kutsu Killi pois, kehoitti Martti. Pekka vihelsi ja huusi koiraa takaisin. Killi ei ollut halukas hylkäämään löytöänsä, mutta totteli kuitenkin kutsua ja palasi Pekan luo. Luukas sitoi köyden koiran kaulaan ja piteli sitä siitä kiinni.
— Niin, kyllä Killi jälet tuntee, vakuutti Martti. — Tuskin on hetkistä siitä kun tästä kulki kaksi hirveä. Ne pysähtyivät ensin minua katsomaan ja sitten painalsivat poikki huhdan metsään.
— Sieltäpähän löytyvät, arveli tyynesti Luukas, joka oli kaatanut paljon hirviä.
Kun miehillä ei kellään ollut pyssyä mukana, oli Pekka halukas sellaisen hakemaan ja kiiruhtamaan hirven ajoon.
— Pimeän tuloon ei ole pitkä aika, huomautti Martti. — Minun neuvoni on, että Luukas ja Paavo vievät heinät Oinolaan ja tulevat sitten pyssyineen meille. Me menemme Pekan kanssa sinne jo edeltäpäin. Mennään tänä iltana saunaan ja lähdetään aamulla aikaisin ajolle. Mulikan Erkki saadaan myös mukaan. On hyvä, että meitä on useampia, jos ajo tulisi pitkäksi. Ruotsalaiset ovat taasen alkaneet metsänkäyntiä hätyyttää. Viime viikolla veivät Tossavaiselta kaadetun hirven lihat. Olivatpa vähällä tappaa ampujatkin.
Luukas kannatti ehdotusta, otti taakan selkäänsä ja lähti taivaltamaan Oinolaa kohti Paavon seuratessa taakkoineen perässä. Lupasivat hetken kuluttua olla Marttilassa.
— Hyvin me saunaan ehdimme, vakuutti Luukas.
Martti kokosi nauriinsa, Pekka kuljetti Killiä, joka hyppeli levottomana eikä olisi tahtonut hirvenjäliltä luopua.
Polku johti ahon reunaa. Välillä oli vähän leppäviidakkoa. Lähellä taloa aukeni pieni pelto. Maa oli kivikkoista, ja paljon oli työtä tuossa pienessä pellossa, kun olivat kivet koottavat kasoihin. Joukossa oli suurempiakin kiviä, joiden siirteleminen oli vaatinut voimia, mutta voimaahan suomalaisilla oli, he kun olivat yli koko valtakunnan tunnetut väkevyydestään.