ILTA MARTTILASSA.
Marttilan talo oli tehty vahvoista hirsistä ulkonevin nurkin. Asuinrakennuksen vastassa pihan toisella puolen oli matalampi rakennus, jossa oli suoja hevosta ja toinen talon lehmiä varten. Piha oli nurmikkoinen, talon päädyssä pihlaja, jonka lehdet olivat syksyn vaikutuksesta jo punaisen kellertävät ja marjatertut helakanpunaiset. Mäen alla, lahteen vieressä oli musta sauna, Marttisten ensimmäinen asunto tällä uutispaikalla. Saunan takana, näkyi vähän lahtea ja sen rannassa vene.
Martti, talon nuori isäntä astui vieraansa kera matalasta ovesta eteiseen ja heitti pärevasuun tuomansa nauriit, joista hän poimi pari kauneinta pienelle pojalleen tuomisiksi. Tuvassa vallitsi melkoisen pimeä, vaikka akkunaluukku oli auki. Oven vieressä oli iso kivistä kokoon kyhätty uuni. Lämmitettäessä tulvi siitä savu pirttiin, josta se aukon kautta vähitellen haihtui katosta ulos. Lämmittäminen oli päättynyt ja viimeinen savu oli juuri haihtumassa. Martin nuori emäntä Leena, Oinosten sukua, Pekan serkku, työnsi parhaillaan pitkävartisella puulapiolla paistettavia leipäkakkaroita uuniin. Uunin kupeella, matalalla puurahilla istui talon vanha vaari, Martin isoisä Heikki Marttinen kiskoen puukollaan päreitä mäntypuun pölkystä. Lattialla pärekasan ääressä leikki Martin kolmivuotias poika, isänsä kaima, Martti, joka huomattuaan tulijat, riensi isän luo ja pyrki syliin.
— Isä toi Martille nauriin, huudahti poika ja tempasi isomman nauriin käteensä. — Jältä se, hyvä isä, jältä se Martille, jokelteli hän.
Tulijat istuutuivat seinänvierustapenkille, ison pöydän ääreen. Isä halkaisi nauriin ja alkoi veitsellään raapia sen sisustaa, jota poika ahmi suuhunsa. Kun silmät tottuivat hämäryyteen, huomasivat tulijat penkillä pihanpuoleisella seinustalla oudon miehen. Tämä istui äänettömänä etukumarassa, kyynärpäät polvien varassa, käsillään kannattaen päätänsä. Hampaissa oli hänellä piipunnysä, josta veteli sauhuja niin että piippu silloin tällöin päästi korahtavan äänen. Väliin sylkäisi mies pitkän syljen permannolle.
— Mistäs kaukaa vieras on? kysäisi Martti ottaen toisen nauriinpuolikkaan jältettäväkseen.
— Kaukaa olen tullut, sanoi mies. Hetken perästä hän alkoi kertoa: — Mitäpä salaisin, kun olen maalaisteni joukkoon tullut. Olen saapunut aina Saksasta asti. Olen Piikki, peräisin Suomesta, Savosta, vaikka moniin vuosiin en ole kotimaastani mitään kuullut.
Muutaman savun vedeltyään hän jatkoi:
— Sotamiehenä olen ollut. Jouduin sotaan jo silloin kun kuninkaamme Kustaa Adolf lähti Saksaan. Lähes 10 vuotta olin ollut mukana ja saanut useampia miekaniskuja. Sain sitten luodin jalkaani, polveeni, joka teki kävelemisen jäykäksi. Kun siellä nyt enimmäkseen vain marssitetaan paikasta toiseen, lännestä itään, pohjoisesta etelään, katsottiin minut kelvottomaksi ja lähetettiin kotiin. Pääsin Ruotsiin asti. Hidasta on kävely kankealla jalalla ja toisinaan on jalassa ollut kova pakotus. Tällä tavoin hiljaa Ruotsia samotessani ehdin Tukholmaan asti ja odotin suomalaista laivaa, jolla olisin kotiin päässyt. Siellä alkoivat minua uudelleen sotaväkeen vaatia. Sanoivat miehiä tarvittavan. Matkalla olivat paperini hävinneet. Rupesivat selittämään karkuriksi. Katsoin viisaimmaksi poistua Tukholmasta odottamatta laivaa. Niin olen nyt Ruotsia kävellyt. Jouduin tuonne Isonjoen laaksoon. Siellä pilkalla kehoittivat minua menemään toisten suomalaisten luo metsiin, minne muka muutkin rosvot ja karkurit pakenevat. Siten jouduin tänne ja tuntuu siltä kuin olisin kotiin päässyt, niin savolaista on teillä puheentapa.
Pekka siirtyi puhujaa lähemmäksi. Leena otti leipiä uunista.
Reeta, Martin sisar oli ollut saunaa lämmittämässä. Hän asettui uunin nurkkaan rukin ääreen ja ryhtyi kehräämään.
— Mitenkäs ne suomalaiset siellä sodassa menestyvät, kysyi Martti. — Sanotaan, että heidät pannaan siellä kovimpaan tuleen ja etunenässä kulkemaan, kun oikein tiukka paikka tulee. Oletko tavannut muita savolaisia, ehkäpä rautalampilaisiakin?
Piikki sylkäisi ensin ja hieroskeli polveaan. Sitten alkoi selittää:
— Paljonhan siellä suomalaisia on. Sanovat niitä olevan Ruotsin armeijasta neljännen osan. Meillä on siellä omat joukko-osastomme, useimmat Torstensonin tai Stålhandsken johdon alaisina, joskus Wrangelinkin komennuksessa. Monessa tulessa olemme olleet. Kuuminta, missä olen ollut, oli silloin kun oli kulettava Lech-virran yli Baierissa. Keisarin sotapäällikkö Tilly piti kovasti puoliaan ja esti ylitsekulkua. Silloin kuningas huusi 300 savolaista esiin. 'Minä tiedän, että te ette välitä keisarillisten luodeista. Menkää veneillä virran yli, valloittakaa vastapäisellä rannalla oleva saari ja luokaa sinne etuvarustus. Kymmenen taaleria jokaiselle, kun työ on suoritettu.' Näin sanoi kuningas, ja tietysti me lähdimme. Luoteja tuli kuin rakeita rankkasateella. Ei siinä kauan viivytty, kun olimme saaren rannalla. Ja sitten me huusimme "hakkaa päälle!" ja hakkasimme maahan keisarillisia. Tuo huuto vaikutti yhtä paljon kuin miekan iskut. Huomasivatpa keisarilliset, että me olimme suomalaisia. Meitä he olivat oppineet pelkäämään ja tuota huutoamme. He juoksivat kuin säikähtäneet lampaat kapeaan salmeen, joka erotti saaren heidän pääjoukoistaan. Ei niistä monestakaan ollut enää morsiamensa luokse. Me valloitimme saaren, laitoimme varustuksen ja saimme kukin kuninkaan omasta kädestä 10-taalarisemme. Ja hän sanoi: Sillä tavalla ne Savon pojat tappelee.
— Hän se kuningas oli, se Kustaa Adolf, lopetti sotilas innostuneena.
Silmät kiiluvina innostuksesta Pekka kuunteli sotamies Piikin puhetta. Keskustelun aikana olivat Luukas ja Paavokin saapuneet, varustauneena hirven ajoon. Killi makasi rauhassa Pekan jalkain juuressa.
Käytyään ulkona Leena ilmoitti saunan olevan valmiina. —
Miesten kylvettyä oli illan hämärä jo muuttunut pimeäksi. Puinen luukku vedettiin akkuna-aukon eteen ja päre sytytettiin pihtiin uunin nurkalle. Lisävalon saamiseksi kokosi Reeta tervaksia takkaan leivinuunin kupeelle ja sytytti ne tuleen.
Miehet olivat virkeitä ja puheliaita. Kyseltiin Piikiltä uutisia suuresta maailmasta, joka metsäsuomalaisista tuntui niin kaukaiselta.
Piikki kertoi havainneensa, että paha metsäpalo, joka oli sattunut alempana joen varrella, oli ärsyttänyt peltoviljelijöitä tuimasti, he kun saivat sen käsityksen, että palo oli lähtöisin suomalaisten kaskitulesta. Se oli polttanut laajalti metsää.
— Sattuuhan se kovalla tuulella kuivana aikana joskus tuli saamaan vallan sellaisen, ettei sitä voi hallita, myönsi vanha Marttinen. — Mutta on täällä metsiä palamaankin. Ja palaneesta alastahan ruotsalaiset saavat parempaa laidunmaata lehmilleen.
— Ruotsalaiset ovat uhanneet ajaa kaikki suomalaiset täältä pois.
Kehuivat hallituksen olevan heidän takanaan, selitti Piikki.
Kuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:
— Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. — Ei ole enää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia vainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti muuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa vihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa metsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en aluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet. Olin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman niitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli jo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin sinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät hyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat luvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä ruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen. Niinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika 26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut eivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka Asikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla erästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut tuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä komennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani tuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä, Martti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin voimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka minut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi päästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta jättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin asettunut herroja vastaan. — Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti sen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla tänne tulit.
— Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. — Olinhan jo 10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit raataa.
— Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta. Ja verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään ryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet vihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.
— Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.
— Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. — Oli meillä kyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona olevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat hakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.
— Mutta jos —, lausui Martti miettiväisenä, — jos ne nyt kuitenkin vaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.
Siihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.