UUDEN JA VANHAN MAAILMAN VÄLILLÄ.
Yli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun "Kalmarin Avain" lähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt Euroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten oli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä tiedettiin matkan päämäärän olevan.
Ahtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka oli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita, muutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina päivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä sylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella sekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin vain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli pyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään ne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen hevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti sijoiltaan.
Matti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana
Muurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.
Avuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan. Hän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe oli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä taikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan hoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja tekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään tahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä ruokavaroja.
Kaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa pilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja vastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä vaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin suomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella, jota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja pudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin makuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja siten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.
Kaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään oli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli sairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä ja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista sillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen. Niitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen ja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa ja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa mytyillään laivan kannella ja keskustelivat.
Naiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin Lapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan tauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä aikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla. Mutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut kieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden lypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita. Myöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän oli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa lukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea loitsineensa:
— En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta apua vain on tullut. Sehän se on pääasia.
— Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin parantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan Länsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.
— Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, — etten minä hänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle keitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei näy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän on meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka kiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa eläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt loitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni tautiin nähden avuton.
Martti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran kohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti otti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia sairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen puolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan kuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta, antoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat paljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä. Kaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri sanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään. Hyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja kolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten polvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.
Yhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset silmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta kuuluvasti: "Uuteen maailmaan." Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni taaksepäin; hän oli kuollut.
Ruumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman käynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori häntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:
"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva sai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi harjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt kadotukseen."
Hän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava.
Muuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.
Yleisö, joka ei ollut tapahtukaa ymmärtänyt, joutui kauhun valtaan. Taikauskoisena se poistui nopeasti kuolleen luota. Jälelle jäi vain muutamia, niiden joukossa viranomaiset sekä vainajan lapset, jotka pyrkivät isän luo. Leski oli kuin tainnuksissa kuolleen rintaa vasten. Kun laivan sotamiehet päällikön käskystä tulivat häntä vangitsemaan, ei hän oikein tajunnut tilannetta, mutta poisvietäessä hän kuitenkin heitti silmäyksen Martti ja Leena Marttiseen, joiden hän näki hänen lapsistaan huolehtivan.
Kuljettiin lämpimässä meren virrassa. Huolimatta siitä, että oltiin lokakuun lopulla, paahtoi aurinko kuumasti. Laiva kulki hiljaa vienossa tuulessa. Jo samana päivänä tahdottiin saada ruumis haudatuksi, jottei se saattaisi laivaa tuhon omaksi. Se sidottiin lautaan ja heitettiin kaikkien, paitsi vainajan oman puolison läsnäollessa mereen. Pastori luki siunauksen.
Tämän jälkeen kului matka verrattain sujuvasti. Sää oli suotuisa, ja katsottiin, että noituuden tuottama onnettomuuden uhka oli välttynyt.
Asia oli kuitenkin tärkeä ja aiheutti laajan oikeudenkäynnin. Todistajilta kysyttiin aluksi ymmärsikö kukaan, mitä oli se puhe, joka kuului vaimon suusta miehen kuolinvuoteen ääressä. Eivät suomalaisetkaan ymmärtäneet ja lapinkielen taitajia ei ollut. Vihdoin Kaisa itse selitti, että se ei ollut mitään pakanallista puhetta. Oli vain Isämeidän rukous, jonka hän hätäisenä ja suuremman vaikutuksen vuoksi oli lukenut nurinpäin loppukirjaimesta alkuun. Hän oli tahtonut tehdä mitä tahansa, jotta olisi saanut miehensä hengen pelastetuksi. Se selitys helpotti Kaisan asiaa. Pappi tosin piti Jumalan sanan vääntämistä suurena syntinä, mutta laivan kapteeni katsoi, että kun Jumalan sanaa voidaan Lutheruksen opin ja esimerkin mukaan kääntää mille vieraalle kielelle tahansa, ei tätäkään kääntämistä voida rikokseksi katsoa. Voihan kieli olla niin rakennettu, että sanat näin käännettyinä ovat sen kielen mukaisia. Jumalan sanaahan se joka tapauksessa on. Lainoppineita ei laivassa ollut ja niin jätettiin asia tämän ratkaisun varaan. Kaisa päästettiin vapaaksi.
Mutta vaikka hän oli loppumatkan vapaa, huomasi hän, että useimmat ihmiset, myös suomalaiset karttoivat häntä. Marttisten käytöksessä hän ei mitään muutosta huomannut, ellei ehkä sitä, että he olivat häntä kohtaan ystävällisempiä ja avuliaampia. Se vaikutti, että Marttisen lähin seurapiiri, entiset tuttavamme Erkki Mulikka, Olli Räsänen, Tossavaiset, Kokkiset, Luukas ja Piikki suvaitsivat häntä ja koettivat viihdyttää hänen turvattomia lapsiaan. Kaikissa heissäkin oli taikauskoa, mutta se kallistui pikemmin Kaisan uskon puoleen. Erkin mielessä oli kysyä häneltä sydämensä hellintä asiaa ja neuvoa sen johdosta, mutta miehekäs ylpeys esti ajatuksia sanoiksi puhkemasta.
Luukas otti entistä useammin kanteleensa esille ja lauloi sen säestyksellä Väinämön lesken lohdutukseksi suuresta sankarista Väinämöisestä:
"Siitä vanha Väinämöinen
Laskea karehtelevi
Venehellä vaskisella,
Kuutilla kuparisella
Yläisihin maaemoihin,
Alaisihin taivosihin."
— Niin Kaisa, sanoi hän, — miehesi meni uuteen maailmaan, joka me emme ole nähneet. Hän tavoitteli toista, sitä mihin me olemme nyt pyrkimässä ja mihin toivottavasti pian saavumme. Jos täällä on sijaa meille, on sitä sinullekin ja lapsillesi.
Uteliaina alkoivat matkustajat odottaa uuden maailman näkymistä.