UUSI MAA.
— Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.
Matkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.
— Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.
Omituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki, joka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa. Samanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren paasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku, kaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on valaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset niitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan nieli.
Hetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä aaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka olivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.
Se tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma, se teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja johdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti rukouksen ja luki siunauksen.
Henlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä, ja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin perillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja myrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin aamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat ahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.
"Kalmarin Avain" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla puolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä tuskin olisi voinut tietää.
Oli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka tähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti maan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat siirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.
Metsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa peittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys niillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa, saattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina käsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen. Paikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko kaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä palanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan väestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.
— Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita kasvattaa, huomautti Martti Erkille.
— Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa
Tukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. — No,
Kokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän
toisella sivulla olevalta toveriltaan.
— Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin kylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia näkemään maisemaa. — Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa on kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät tuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.
— Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät, helposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi mies kasken vierrossa kangella käännä. — Tämä oli Tossavaisen arvelu.
Olli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.
— Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, — miten noista hirsistä tuvan tekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on suoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa kunnon lautaakaan.
— Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, — kun teet mökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin ottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla tahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on kuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.
— Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia, myönsi Marttikin, — mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata en ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei Ruotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli se suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin. Ja tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen kaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, — tule kanteleillesi ja laula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden elinkeinomme ylistykseksi.
Luukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti kuunnellessa:
"Vaka vanha Väinämöinen
Teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,
Mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat:
Yhen jätti koivahaisen
Lintujen leposijaksi,
Käkösen kukuntapuuksi."
Siirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman näyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat valmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon. Tuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti he halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää raivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi omien ja jälkipolvien toimeentuloksi.
Laiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi toisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen viittasi Luukkaalle:
— Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin peuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan Fryksdalin vouti.
Ahnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä kankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon laukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.
Erään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului yhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät pienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia kuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.
— Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.
Kuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.
— Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. — Yksi vastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.
Kokkinen tokaisi tähän:
— Siellä Ruotsissa me sanoimme: "ei pyystä kahden jakamista". Nyt sanokaamme: "kolme syö Amerikan pyytä."
Tällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä kului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi saada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat kummallisen säännöllisesti haarautuvia.
Ja vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka näyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa tähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko keskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.
— Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. — Se vain on eroa, että on pyrstön pannut harjaksi.
Hän ei malttanut olla huutamatta "kukkokiekuuta" tervehdykseksi.
— Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. — Kokkisesta on jo ennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet jääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.
Erkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet olivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.
— Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi hän. — Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin. Luvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä ja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa metsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita. Me emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme elää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?
— Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.
Intiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän käyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.
Pimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan määrän päässä, Christina-linnoituksella.