UUDEN RUOTSIN SIIRTOKUNTA.
Uuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu. Hollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut Manhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin) kaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan hollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638 Delaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös sinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni melkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa oli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.
Peter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi samalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta ruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen linnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti hän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware- eli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi. V. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa linnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman vuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin 10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.
Ruotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan päällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi uutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641 odotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan alkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella. Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut puhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden Amsterdamin siirtokuntaan.
Tällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle joukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit juoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka oli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.
Komentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä Christina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen katolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista varten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun laivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan, kuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.
Komentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle. Myös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina katsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa iloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen vastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.
Joen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva laski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian. Komentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät uutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea kuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.
Suuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä ja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin. Elukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä ne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.
Linnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa oli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus jokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella ainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen. Tällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi puolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.
Vallituksen sisällä oli puusta kyhättyjä rakennuksia, joista viisi oli asunnoiksi varattu. Kuudes oli kirkkona sekä samalla kouluna. Lisäksi oli tavara- ja eläinsuojuksia. Ulkopuolella linnoituksen oli muutamia asuntoja, joiden ympärillä oli pienempiä viljelyksiä, etenkin tupakan kasvattamista varten. Kaikki oli vielä aivan alkeellista. Pientä linnoitusasutusta ympäröivät vesiperäiset maat sekä niiden takana lehtevät kumpumaisemat.
Päivän merkityksen vuoksi ja ajan tapojen mukaan kokoonnuttiin laivasta suoraan kirkkoon. Myöskin sairaat kannettiin sinne siunausta saamaan. Kirkossa pidettiin tulojumalanpalvelus. Siirtokunnan pappi, pastori Reorus Torkillus, joka oli edellisen vuoden alusta saapunut siirtokuntaan, ollen ensimäinen luterilainen pappi uudella mantereella, toimitti uuden tulokkaan, pastori Christoferin kanssa alttaripalveluksen. Uudella pastorilla oli kaunis messuääni, joka teki harvinaisen toimituksen erikoisen juhlalliseksi.
Saarnan tekstiksi oli pastori valinnut Johanneksen Ilmestyskirjan 21 luvun värssyt 1-8.
Seurakunnan seisoallaan kuullessa luki hän sanat:
"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimäinen maa ja ensimäinen taivas ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.
"Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian.
"Ja minä kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: 'Katso Jumalan maja ihmisten keskellä, ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen kanssaan, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa.'
"Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.
"Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso uudeksi minä teen kaikki'. Ja hän sanoi minulle: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat todet ja varmat.'
"Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle lahjaksi elämänveden lähteestä.'
"'Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani.'
"'Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja ilkimysten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valehtelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa, tämä on toinen kuolema.'"
Tilanteeseen sopiva teksti antoi pastorille aiheen kuvata sitä uutta maata, johon siirtolaiset olivat saapuneet. Ruotsin rannoilta lähdettyä oli kotiseutu, synnyinmaa kadonnut näköpiirin taakse. Sitten oli ollut kuukausimääriä merta ja vaikeata matkaa. Nyt on sekin kadonnut. Nyt on edessä uusi maa, joka on silmälle mieluisa, joka on neitseelliseen vehmauteen pukeutunut kuin kaunis morsian. Monen mielessä se on ihana kuin Uusi Jerusalem, jossa ei ole kylmää eikä kärsimyksiä. Pohjan pakkasista tulleelle se on ihmemaa. Ja todellakin se on suuri Jumalan lahja, josta on syytä kantaa Kaikkivaltiaalle kiitokset. Puutetta kärsineet ja vaivatut odottavat, että tästä tulee heille paratiisi, jossa on hyvä olla, jossa kyyneleet kuivuvat silmistä, jossa murhe loppuu ja jossa entiset kärsimykset unhottuvat. Mutta ihmisen toiveet ovat pettäviä, ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen, jos ne perustuvat vain unelmiin. Tämä maa ei suo yhtään parempia elämisen hetkiä kuin entinenkään sille, joka kädet ristissä odottaa kaikkea hyvää valmiina. Ei, päinvastoin on tämä maa aivan muokkaamaton. Siitä voi tulla rikas ja tuottava, jos ihminen noudattaa sitä Herran käskyä, jonka hän aivan ensimmäisenä ihmiselle antoi ja josta luemme Pyhän Raamatun ensimmäisessä luvussa, jo luomiskertomuksessa. Jumala käski: tehkää tämä maa alamaiseksenne. Ihmisen on työllään pantava maa tottelemaan Jumalan hedelmällisyyden ja tuottavaisuuden lakeja. Työtä, pitkä-aikaista, sitkeätä työtä vaatii tämä maa ennen kuin se alistuu ihmisen alamaiseksi. Joka ei työtä tee, joka ei noudata Herran käskyä, hän ei menesty täällä eikä hän menesty missään. Ihmisen on täälläkin elettävä Jumalan kasvojen edessä, jotka näkevät kaikkialle. Ne kasvot katsoivat teitä vanhassa kotimaassanne, ne katsovat täälläkin. Ne, jotka ovat pelkureita eivätkä uskalla kovin käsin siihen työhön, jonka Jumala on määrännyt, ne, jotka eivät Häntä usko, ne jotka tekevät ilkitöitä ja rikoksia, ne, jotka harjoittavat siveettömyyttä ja turvautuvat pakanallisiin Jumaliin, turhaan ne täältä onneaan etsivät. He eivät täälläkään saavuta paratiisia, vaan päinvastoin helvetin. He joutuvat siihen järveen, joka tulta ja tulikiveä palaa. Tämä on toinen kuolema, sanoo Herra.
Ainoastaan sillä, joka kilvoittelee Herran käskyjen täyttämiseksi, on voittamisen toivo. Vain hän menestyy. Hänelle antaa Herra voiton palkinnon. Hän saa juoda elämänveden lähteestä, hän saa elämän ja onnen. Hänelle ja hänen suvulleen tulee tämä maa Uudeksi Jerusalemiksi, jossa ei ole itkua eikä hammasten kiristystä, jossa Herra itse asuu ja suojelee omiansa kuin isä poikaansa. Nämä hänen sanansa ovat varmat ja todet.
Tähän suuntaan kävivät kunnianarvoisan pastorin sanat. Nekin suomalaiset, jotka eivät ruotsinkieltä ymmärtäneet, tunsivat pastorin sanoista siunauksen valuvan ylitsensä ja kyselivät myöhemmin toisilta sanojen merkitystä. Metsissään ei heillä ollut tilaisuutta olla läsnä missään jumalanpalveluksessa. Nuoremmat eivät olleet milloinkaan käyneet missään kirkossa. Heidän uskonnollisia tarpeitaan ei oltu vähimmässäkään määrässä tyydytetty. Nyt he täällä Uuden Ruotsin erämaassa pakanoitten ympäröiminä pääsivät ensi kerran osallisiksi Herran sanan julistamisesta. He käsittivät sen omalla tavallaan. Siihen käsitykseen liittyi epäilemättä paljon suomalaisen muinaisuskonnon taikuutta.
Yhden asian he ymmärsivät hyvin: tämä uusi maa on hyvä maa. Joka siinä tekee työtä, hän menestyy.