PIETARI RAMBO.
Kirkosta tultua oli ruoka odottamassa. Kaikki eivät suinkaan sopineet huoneissa aterioimaan, joten suuri osa nautti ensimäisen ateriansa uudella mantereella luonnon helmassa.
Komentaja Ridderillä oli nyt iso perhe elätettävänä. Se oli vietävä hengissä läpi ensi kesään saakka. Asia ei kuitenkaan häntä paljoa huolettanut, ei ainakaan poistanut sitä iloa, minkä laivan tulo oli aiheuttanut. Talvivarustukset oli tehty ja sen vuoksi oli viljaa varastossa pitkäksi aikaa. Komentaja tiesi myös saavansa vastaista tarvetta varten ostaa ruokatavaroita hollantilaisilta Uudesta Amsterdamista sekä englantilaisilta Virginiasta, sillä molemmilta tahoilta oli tehty tarjouksia. Myös intiaanit luovuttivat mielellään maissia, jota he viljelivät erittäinkin yläjoella suuren kosken kylä-yhteiskunnassa. Viljan loppumisesta ei siis ollut pelkoa. Lihaa ei tarvinnut suuria määriä koota varastoihin. Sitä sai metsässä melkein mielin määrin. Kalastusta haittasi se, ettei ollut riittävästi verkkoja ja koukkuja, mutta niitä ilmoitettiin tulevan "Charitaksessa", jota voitiin odottaa saapuvaksi aivan lähipäivinä. Tämä myöhemmin lähtenyt laiva oli tulossa suorempia teitä.
"Kalmarin Avainta" alettiin heti purkaa. Miehet, myöskin äsken tulleet, työskentelivät siinä pimeään saakka. Kun laivasta muun lastin mukana otettiin esille uusia kirveitä 600 kappaletta, oli komentaja siitä sangen mielissään, ajatellen suoritettavia rakennustöitä sekä maanraivauksia.
Komentaja oli sangen hyvällä tuulella. Hänellä oli tähän erittäinkin kaksi syytä. Pitkän odotuksen ja monen puutteen jälkeen hän tiesi nyt saavansa helpotusta ja apua. Toinen syy oli persoonallista laatua. Hän oli leskimies ja tunsi yksinäisen elämänsä ikäväksi. Siirtokunnassa ei ollut aviopuolisoksi valittavaa. Muitten kansallisuuksien kanssa oli aivan vähän yhteyttä. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa puolison itselleen ruotsalaisten joukosta. Muuta neuvoa hän ei ollut tiennyt kuin kirjoittaa yhtiölle, jonka palveluksessa oli, ja pyytää, että se muun siirtokuntaan tarvittavan mukana lähettäisi sopivan vaimon hänelle itselleen.
Hän odotti nyt myös tätä lähetystä. Papereissa ei ollut siitä kyllä mitään mainittu, kuten ei siirtolaisista yleensäkään. Eikä hän saapuneissa keksinyt tällaista lähetystä. Mutta hän oli edelleen hyvässä toivossa. Olihan luonnollista, että yhtiö voi sellaisen arvokkaan lähetyksen uskoa ainoastaan hänen tulevan apulaisensa Maunu Klingan huostaan, joka perheineen ja tärkeine papereineen saapuisi "Charitaksessa". Hän vihelteli tyytyväisenä.
Tämä päällikön hyvä tuuli vaikutti myös siihen millainen kohtelu tuli hänen puoleltaan saapuneiden siirtolaisten osaksi. Hän tiesi, että saapuneiden joukossa oli ehkä hyvinkin runsas määrä tuomittuja ja karkoitettuja, jotka olivat oikeastaan vankila- ja pakkotyösääntöjen alaisia. Tästä hän ei välittänyt, vaan salli kaikkien olla vapaiden miesten asemassa. Paperit tulisivat Klingan mukana ja sitten ehtisi asiat järjestää. Täällä kaukana esivallan silmien alta ei tarvinnut olla erikoisen muodollinen. Eikä vapaina kulkevien tuomittujen karkaamisesta ollut mitään pelkoa, sillä mihinkäpä he osaisivat oudossa maassa.
Niinpä ei nyt ainakaan alussa ollut mitään eroa vapaitten ja tuomittujen välillä. Kaikki saivat katsella ympärilleen ja tutustua oloihin.
Moni tulokas oli kuitenkin sangen väsynyt, jopa sairas. Useilla oli naisia tai lapsia hoidettavinaan. Ensi tehtävä illan tullen oli saada naiset ja lapset sekä sairaat levolle. Yksi rakennus oli heitä varten.
Ymmärrettävissä on, että niiden tulokkaiden, jotka jaksoivat pystyssä pysyä, ei sen päivän iltana sallittu levätä. Sotilailla ja työmiehillä, jotka olivat pitkät ajat olleet erotettuina emämaasta, oli paljon kyselemistä. Haluttiin tietää, miten kotimaassa jaksetaan, mitä suurempia tapahtumia oli sattunut, kuinka sota Saksassa edistyi j.n.e. Haluttiin tietää omaisistakin, minkä vuoksi otettiin selkoa tulokkaiden kotipaikoista.
Linnoituksen ravintolana oli iso tupa, jossa oli tanakoita ristijalkaisia tammipöytiä ja raskaita penkkejä. Laivaa odottaessa oli valmistettu hyvää, vahvaa olutta, jota linnoitusväki halusi vapaasti tarjota tulokkaitten kielenkannan irroittamiseksi. Koskaan ennen ei tässä tuvassa ollut niin paljon väkeä. Puheensorinaa kuului ja tuttavuuksia rakennettiin.
— Onko täällä suomalaisia? huusi eräs sotilas suomenkielellä.
— Onhan niitä, ei paljon muita olekaan, vastasi kerkeästi Olli
Räsänen, joka sattui olemaan lähellä.
Vallaten isoimman pöydän komensi sotilas ravintolanpitäjälle:
— Lähetäpä Anthony tuomaan tänne oluthaarikoita tusinan verran. Nyt pannaan pöytä koreaksi.
Sitten hän kutsui:
— Suomalaiset tänne! Nyt juodaan tervetuliaismaljat.
Pöydän ympärille karttui heti suuri joukko.
— Ei tusina haarikoita mihinkään riitä, jos aiot kaikille suomalaisille tarjota, sanoi Pietari Kokkinen asettuen istumaan sotilaan viereen.
— Toinen tusina sitten. Joudu Anthony!
— Enemmän meitä on kuin kaksi tusinaa, yllytti Pietari.
Musta ravintolanpalvelija hyppyytti haarikoita minkä ennätti.
Pietari katsoi ihmetellen neekeriä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.
— Mikä paholainen tuo on? kysyi hän sotilaalta.
— Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa, selitti sotilas.
— Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi käynyt, tiedusteli Räsänen.
— Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla Amerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. — Näes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin tulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen vastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä olen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon paistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme olla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.
Miehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan kertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.
— Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen.
— Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.
— No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. — Nyt ryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!
Penkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset seisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki Mulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella tuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti ja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti ja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu Maununpoika ja Pietari Valkonen.
— Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi sotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli toisia.
— Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. — Meitä siellä vainotaan ja ajetaan tänne.
Sotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti:
— Jos ei sen suurempaa rangaistusta anneta kuin tänne karkoitetaan, kiittäkää Jumalaa ja rukoilkaa, että kaikki Vermalannin ja Taalain suomalaiset lähetettäisiin tänne. Onni olisi, vaikka koko Suomen kansa sieltä Suomen niemeltä sodan ja hävityksen sekä puutteen jaloista tänne toimitettaisiin. Kyllä täällä elää ja kyllä tänne sopii.
Seurueessa nousi hilpeä mieliala. Miehet kertoivat kotimaan tapauksista ja kyselivät uuden maailman oloja. Kyseltyään Vermlannin asioita selitti sotilas:
— En näitä kysele sitä varten, että tuttavistani kuulisin. Jos lieneekin minulla siellä omaisia, en heitä muista. Tietänettekö Rambon talosta siellä itäisessä Vermlannissa Degerforsin pitäjässä. Minä olen siitä talosta syntyisin, mutta jouduin aikaisin sisaruksieni kanssa maailmalle. Jotakuinkin samasta syystä kuin tekin. Olimme rautaruukkien tiellä. Hisingenin saarella sitten asuimme ja siellä ovat omaiseni vielä. Minä opin merimieheksi, ja kun tänne lähtevään laivaan heitä etsittiin, lähti Pietari Rambo Amerikkaan. Tänne jäin ja tänne aion jäädä ainaiseksi.
Miehet katsoivat ihastuneina ja luottavin mielin uutta tuttavaansa, joka näytti päättäväiseltä, voimakkaalta mieheltä.
Rambo sanoi mahdollisimman pian lähtevänsä viljelystöihin.
— Ei täällä jouda aikaansa sotilaana kuluttamaan, kun hyvä maa odottaa muokkaajaansa.
— Sitä mekin tässä olemme miettineet, että maatyöhön pitäisi päästä, puhui Martti Marttinen.
— Niin pitäisi, vakuutti Rambo. — Kuitenkaan ei siihen aivan heti pääse, selitti hän. — Minua sitoo sopimukseni yhtiön kanssa. Ja teitä useimpia näkyy sitovan se, että olette tuomioistuimen karkoittamia. Ruotsin hallitus ja kauppayhtiö tarvitsevat sotilaita ja työntekijöitä. Linnoituksia on rakennettava ja yhtiölle tupakkaviljelyksiä raivattava. Meidän on kaikkien ensin palveltava itsemme vapaiksi. Mutta sitten me lähdemme, lähdemme joukolla. Me perustamme uuden Suomen. Tähän me emme jää linnoituksen jalkoihin, tänne keräytyvät ne, jotka eivät ole erämaitten lapsia. Me suomalaiset kuulumme ylämaahan. Sinne painauduimme Ruotsissa, sinne painaudumme täälläkin ja elämme omaa elämäämme. Suomi ja Ylämaa, ne on meidän luotava. Nyt ei niitä vielä ole, mutta käsillämme ne syntyvät. Jokea ylös kulkien paranevat maat aina vain. Tähän asti minä olen ollut yksin. Nyt meitä on monta. Me olemme Suomen karhuja, joilla on jokaisella yhdeksän miehen voima. Sellaisella voimalla kun maata mullistamme, eivätköhän vielä meidänkin silmämme näe tätä maata toisenlaisena leivänkasvattajana kuin nykyään.
Sotilas oli puhunut voimakkaasti, silmät tähdättyinä miesten päitten yli aivan kuin ne olisivat katsoneet tulevaisuuteen. Hänen puheensa, joka käsitti kokonaisen tulevaisuuden ohjelman, teki uutistulokkaisiin suuren sytyttävän vaikutuksen.
Rambo oli sitten hetkisen vaiti. Ei muistanut haarikkaansakaan. Hän havahtui unelmistaan, kun Anthony tuli kysymään vieläkö halutti lisää olutta.
— Tuo lisää vain! Tänään vietetään tuliaisia. Minä tunnen itseni nyt niin onnelliseksi, kun olen saanut tänne maanmiehiä.
Uusia haarikoita tyhjennettäessä kyseli Rambo Klingasta. Hänen ilonsa nousi ylimmilleen, kun hän kuuli Klingan olevan tulossa, jopa olevan täällä ehkä hyvinkin pian.
— Siinä oikea mies, ylisti hän. — Jos me tänne oman valtakunnan perustaisimme ja kuningasta etsisimme, niin Klingalle minä ääneni antaisin. Hän oli täällä, kun linnoitusta alkuun pantiin. Maaherran lähdettyä oli hän jonkun aikaa linnan päällikkönä. Silloin oli mieluisat ajat. Työ sujui kuin rasvattu. Hän sanoi lähtevänsä hakemaan lisää väkeä, suomalaisia, jotka hänestä ovat sopivimpia. Kun katson teitä, näenpä että hän on täyttänyt hyvin lupauksensa. Juodaan siis Klingan malja.
— Oikein sanottu, vakuutti Mulikka. Yhteisesti juotiin haarikat tyhjiksi.
Seurueesta huomasi, että olut oli kihonnut useille päähän. Matkan rasittamat väsyneet miehet eivät paljoa kestäneet. He alkoivat katsella väkeä toisten pöytien ympärillä. Samanlainen iloinen remakka vallitsi kaikkialla.
Erkki huomasi erään pöydän ääressä Dalbon istuvan sanattomana. Ruotsalainen ei ottanut osaa keskusteluun pöytätoverien kanssa, oli synkkänä, kuten yleensä laivamatkallakin. Erkki oli joskus halunnut rakentaa keskustelua hänen kanssaan, mutta se oli rauennut Dalbon harvapuheisuuden vuoksi. Erityistä ynseyttä ruotsalainen tosin ei ollut häntä kohtaan osoittanut, mutta hän pysyi suljettuna. Sensijaan Dalbon emäntä oli aina ollut sangen ystävällinen. Nyt halusi Erkki lähteä Dalbota puhuttelemaan.
Hän siirtyi penkille ruotsalaisen viereen.
— Miltä näyttää uusi maailma? kysyi hän. — Eikös olekin tämä Isojoki vähän isompi kuin se siellä Ruotsissa?
— Kyllä on, myönteli Dalbo. — Ei joeksi uskoisikaan.
— Täällä näyttää olevan kaikki suuremmoisempaa kuin siellä kotona, jatkoi Erkki keskustelua. — Kyllä tämä maa jaksaa elättää asujansa. Jokea ylöspäin kulkiessa kuuluu maat yhä paranevan. Me suomalaiset aiomme täälläkin lähteä ylämaahan. Tulkaa tekin, Dalbo, sinne. Laittakaa samoille seuduin kotinne ja kutsukaa koko perheenne Ruotsista. Täällä ei ole rotuvihaa. Täällä ei suomalaisilla ja ruotsalaisilla ole mitään syytä asettua vastakkain.
— Koko perheenikö? puhui Dalbo, mietteissään, melkein kuin yksikseen.
Erkki havahtui siitä tunnelmasta, jossa oli ollut. Hän säpsähti:
— Tarkoitan lapsianne, puhui hän hellästi, mutta sitten kivahti: — Se roisto ei saa koskaan tänne tulla.
Jos tulee, niin minä surmaan.
Dalbo oli sanatonna ja katsoi synkästi eteensä. Erkki kävi taas hellämieliseksi.
— Teillä on tytär kuin enkeli, sanoi hän. — Niin, Stina on enkeli.
Mutta Punatukkainen on susi.
Ja hän nousi seisoalleen, löi nyrkillään pöytään ja kiljaisi:
— Miksi jätitte enkelin suden suuhun? Tämän sanottuaan hän lähti kiireesti pois. Dalbo hätkähti, mutta ei kiivastunut. Hän ei puhunut mitään, mutta kun hän lähti yöteloilleen, kaikui hänen korvissaan syytös:
— Miksi jätitte enkelin suden suuhun?