VÄIJYVÄT VAARAT.
Helme, Erkin hyvä ystävä, oli ollut kemuissa, joita kuvernööri piti Helsingborgin linnoituksen valmistumisen johdosta. Sieltä hän nyt riensi hätäisenä rakastavien luo kertomaan tärkeää uutista.
Se mies, Klas, joka oli seurannut Gustafia Ruotsissa, oli nyt taas ilmestynyt siirtolaan Helsingborgin rakentajien mukana. Hän oli juuri käynyt kuvernöörille todistamassa että huhu punatukkaisen murhasta puhui totta. Ja aivan äsken oli Huggen, taloudenhoitaja, Helmeelle kertonut, kuinka kuvernööri raivostuneena jalkaa polkien oli vakuuttanut heti paikalla vangituttavansa sen "murhamiehen".
— Jos aiot pitää itsesi vapaana, niin on parasta, että lähdet oitis jonnekin piiloon, kunnes asiaa edes ehditään tutkia, kehoitti Helme ystäväänsä.
— Kuinka sinun sitten käy, rakkaani? sanoi Erkki pitäen kiihkeästi kiinni rakastetustaan. — Syyttäväthän ne katalat sinuakin.
— Klinga on siellä kesteissä holhokkiaan puoltamassa, ilmoitti Helme.
Hän tekee asiassa voitavansa.
Reeta neuvoi Erkkiä menemään Martin luo Marjetan Kärkeen, missä odottaisi ainakin huomiseen päivään. — Siihen mennessä koetamme etsiä keinoja, millä sinut voisi pelastaa. Tärkeintä on saada selville, missä se mies piileksii.
Stina heittäytyi Erkin kaulaan.
— Mene, rakkaani, mene pian ennenkuin saavat sinut kiinni, rukoili hän.
Eteisessä kuului jo miesten askeleita. Helmeen asunnon ovea jyskytettiin ja kysyttiin, onko Erkki Mulikka siellä.
Nyt oli viimeinen tilaisuus.
Erkki olisi vielä viipynyt, mutta koputus ovella yltyi. Helme avasi ikkunan.
— Kulje huoneitten varjossa suon reunaa myöten metsään, neuvoi hän ja työnsi ystävänsä ulos.
Vasta kun varjo oli liikkunut pimentoon ja siellä kadonnut, avasi Helme oven, josta pari sotilasta tuli sisään.
— Meillä on käsky vangita Mulikka, he sanoivat.
— Kuinka niin, mitä hän on tehnyt? ihmetteli Helme.
Sotilaat eivät siihen mitään vastanneet, toimittivat vain tarkastuksen, mutta eivät mitään löytäneet. Kun he poistuivat, läksi heidän mukanaan myös Helme. Ilmeistä oli, että sotilaille annettu käsky ei koskenut Stinaa, sillä he tunsivat Klingan hoitajattaren niin hyvin, että muuten olisivat varmasti hänet ottaneet.
Reeta ja Stina jäivät hämärtyvään huoneeseen kahden kesken. Stina nojautui vuoteen seinustaa vastaan ja itki.
Äkkiä Reeta nousi vuoteelta ja riensi viereiseen huoneeseen. Kului kotvan aikaa, sitten hän palasi tuoden mukanaan Kaisan. Stina katsoi vähän ihmetellen, sillä hän oli suomalaisvaimosta kuullut omituisia puheita. — Reeta osoitti suurta toimekkuutta.
— Nyt on meidän naisten toimittava, sanoi hän.
— Sinä, Kaisa, voit saada tietoosi Gustafin olinpaikan.
— Koetan lupaukseni täyttää, vakuutti Kaisa. Kääntyen Stinaan hän kysyi: — Vihaatko sinä sitä kadonnutta?
— En tiedä sanoisinko sitä vihaksi, virkkoi tyttö.
— Minä inhoan häntä, inhoan sydämeni pohjasta.
— Tahdotko välttämättömästi, että me löydämme hänet?
— Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, vastasi tyttö.
— Minä koetan parastani asian auttamiseksi, lupasi Kaisa Väinämö. — Sinun on suostuttava tulemaan täsmälleen puolenyön aikana kirkon portaille. Sinun on ehdottomasti noudatettava minun määräyksiäni. Kun minä vaivun tainnuksiin, on sinun koko ajan pidettävä kättäsi minun pääni päällä ja kiinnitettävä ajatuksesi yksinomaan inhoosi ja tuohon mieheen. Mitään muuta et saa ajatella, vaikka kuluisi pitempikin aika. Suostutko tähän?
Stinaa puistatti. Ajan tavan mukaan oli hänkin taikauskoinen, mutta noituus häntä kammoksutti, suomalaisten noituus erittäinkin, josta hän oli kuullut kummallisia juttuja ja kertomuksia. Toiselta puolen hän ajatteli omaa ja rakastettunsa kohtaloa. Heillä oli edessään vankeus ja ehkä mestauslava, ellei tule todistetuksi, että se henkilö on elossa, jonka murhaajiksi heitä epäillään.
Vaaran uhka voitti. Hän ilmoitti suostuvansa. He sopivat, että Stina menisi asuntoonsa ja tulisi sieltä puolen yön aikana sovittuun kohtauspaikkaan.
— Sinun ei ole välttämätöntä saapua paikalle, sanoi Kaisa Reetalle Stinan lähdettyä. — Tämä päivä on tärisyttänyt liian kovasti sinun mieltäsi. Sinä olet väsynyt ja sairas. Kolmannen läsnäolo voisi meitä häiritä. Ole täällä rauhassa. Tänä yönä vielä tai, jos väsyn liiaksi raskaasta ponnistuksesta, huomen-aamuna annan sinulle ne tiedot, joita mahdollisesti onnistun saamaan.
Kaisa huomasi, että Stinalta oli solahtanut kaulahuivi pois ja unohtunut lattialle.
— Tämä on hyvään tarpeeseen, sanoi hän tyytyväisenä. — Jos hän vain voi olla ajattelematta mitään muuta kuin tuota etsittävää miestä, luulen onnistuvani. — Sitten hän kysyi: — Vieläkö sinä tahdot, että Erkki ja Stina vieraantuvat toisistaan ja että tyttö palautuu sitä entistä ajattelemaan.
— Vielä, vastasi Reeta. — Jos se vain on mahdollista.
Hän käsitti, että siinä asiassa hän ei ollut noitaan sovintoa tehnyt.
Eikä hänen sydämensä olisi sellaiseen sovintoon suostunutkaan.
Kaisa pujotti huivin kolmeen kertaan renkaan läpi. Sitten hän teki siihen kaksi solmua, purki solmut, levitti huivin levälleen ja pudisteli sitä akkunasta. Suljettuaan akkunan teki hän uudelleen kaksi solmua ja pujotti taas huivin renkaan läpi. Näin tehdessään mumisi hän koko ajan loitsuja.
Kun alkoi lähestyä puoliyön aika, lähti Kaisa ulos. Reeta näki akkunasta, että hän kulki luuta kädessä asuntorivien taakse, mistä Erkki oli kulkenut. Kuutamon valossa hän voi huomata kuinka Kaisa siellä luudallaan lakaisi ja kulki takaperin. Hän ilmeisesti taikoi Erkin askeleita.
Onneksi ei siihen sattunut muita näkijöitä, kuin muuan juopunut mies, joka arvatenkin palasi kuvernöörin pidoista. Reeta kuuli tämän murahtavan:
— Mitä sinä, akka, yöllä tietä lakaiset?
Kaisa peräytyi piiloon, ja mies jatkoi hoippuvaa kulkuaan.
Sitten ei Reeta nähnyt eikä kuullut mitään. Arvatenkin Kaisa siirtyi kirkolle.
Reeta odotti jännittyneenä. Hän odotti kauan, mutta ketään ei kuulunut.
Linnoituksesta kuului hälyä. Kaikesta päättäen juomingit jatkuivat…