ERKKI RAKENTAA SOVINTOA.
Illemmalla tuli Erkki sairasta katsomaan. Hän kuului oven takana jotain puhuvan, mutta Reeta ei sitä tarkemmin erottanut. Sisälle hän tuli yksinään.
Hän istui sairaan vuoteen ääreen ja tarttui hänen käteensä. Reeta huomasi kuinka liikutettu Erkki oli. Hänen kätensä vapisi.
— Voitko nyt paremmin, kysyi nuori mies.
— Kun en ole koskaan ennen sairastanut, tuntuu tämä varsin oudolta, vastasi tyttö. — En osaa selittää mikä minuun on tullut.
Erkki mietti hetkisen.
— Minun täytyy puhua sinulle asioista, jotka ovat meille kummallekin sekä myös muille tärkeät. Ensin tahtoisin saada erään asian selvitetyksi.
Hetken vaitiolon jälkeen Erkki jatkoi:
— Meitä oli monta kuulemassa, mitä sinä sanoit tuolla puun juurella sille naiselle, joka oli ystävällisenä sinua lähestynyt. Minä en niitä sanojasi silloin ymmärtänyt. Tällä väliajalla luulen päässeeni selville, mitä tarkoitit. Olen nyt myös muulta taholta saanut samoja viittauksia hirveästä epäluulosta, joka on olemassa ja josta tähän saakka minulla ei ole ollut aavistustakaan. Jaksatko keskustella tästä?
Reeta, joka oli tuntenut miellyttävää rauhaa pitäessään Erkin kättä, havahtui unelmistaan. Päivän muistot palasivat.
— Täytyyhän minun, vastasi hän väristen.
— Jos jaksat, niin todella sinun täytyy. Kas niin, koeta olla rauhallinen. Sinä olet jostain saanut tietoa siitä salaisuudesta, joka koskee minulle hyvin läheistä naista. Tiedätkö, että hänet on Ruotsissa kuulutettu mieheen, jota hän ei rakasta?
— Kuulin sen tänään, vastasi tyttö heikosti.
— Kuulin myös, että mies on tullut hakemaan omaansa ja sitten kadonnut.
— Ja kun hän on kadonnut, jatkoi Erkki selvittelyä, — luullaan, että tämä nainen on hänet raivannut pois tieltään, luullaan, että hänet on murhattu. Eikö niin?
Reeta ei voinut vastata mitään. Kuitenkin hän nyökähytti päätään.
— Se epäluulo on väärä, sanoi Erkki jyrkästi. — Se nainen on jaloin olento maan päällä. Hänen käsiään ei mikään rikos ole tahrannut, ei edes hänen ajatuksiaan.
— Mutta missä se mies on? Miksi hän pysyy piilossa? — Reeta melkein huudahti tehdessään nämä kysymykset.
— Se on arvoitus meille kaikille. On ainakin ollut, sanoi Erkki. — Luulen kuitenkin voivani nyt hiukan aavistaa, miksi hän on poissa. Juorut hänen murhastaan ovat hiljaa ja järjestelmällisesti hiipineet linnoitukseen. Niitä on taitavasti levitetty. Ne ovat tulleet joen toiselta puolen, alkaneet ensin Helsingborgin linnoituksen rakennuksella, joutuneet vähitellen tytön isän sekä myös apulaispäällikkö Skuten korviin. Ne ovat tulleet siinä muodossa, että varsinaisen murhan on tehnyt henkilö, joka tyttöä rakastaa ja jota tyttö rakastaa.
— Sinä! pääsi Reetan huulilta kimeänä kirkaisuna.
— Niin, ystäväni, sanoi Erkki vakavana. — Se punatukkainen mies tahtoo minut raivata pois tieltään. Kun näyt olevan näin pitkälti selvillä, helpottaa se minua toisen, pääasian, selvittämisessä. Totta on, että minä sitä tyttöä rakastan, olen rakastanut Ruotsista saakka. Hänkin rakastaa minua. Totta on, että tuo mies on meidän onnemme tiellä. Mutta sitä tietä me emme ole aukaisseet emmekä aukaise murhan avulla. Sinä, joka olet minun lapsuudenystäväni, ethän sinä voi sellaista uskoa?
Reeta oli tämän selityksen aikana irroittanut kätensä ja kääntänyt kasvonsa sivulle. Erkki käänsi hellästi tytön kasvot uudelleen itseään kohti. Hänen silmänsä olivat rukoilevat.
Erkki sanoi lempeällä äänellä: — Minun olisi pitänyt uskoa sinulle rakkauteni Stinaan heti siitä hetkestä, jolloin se alkoi. Niin aioinkin tehdä, mutta en saanut asiaani suoritetuksi. Jos olisin niin tehnyt, olisi Stina säilynyt siltä katkeralta loukkaukselta, siltä syytökseltä, jonka häntä kohtaan heitit.
Reeta vältti Erkin katsetta ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hänen mieleensä kuvastui tuo viehkeä tyttö ja korviinsa kuuluivat hänen sanansa: 'minä, jonka Erkki on valinnut'. Hän tunsi menetelleensä halpamaisesti.
Mutta rakkaus Erkkiin ja mustasukkaisuus tyttöä kohtaan eivät olleet vieläkään niin hävinneet, että hän olisi voinut sanoa Erkille mitään.
Erkki puhui edelleen. Hänen sanansa olivat ystävälliset ja sydämeen sattuviksi tarkoitetut:
— Minun lapsuudentoverini, minun paras ystäväni lähinnä Stinaa ei suinkaan tahdo minun onneani vastustaa. Minun tähteni sinä et voi vihata sitä naista, joka minut on onnelliseksi tehnyt. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa. Hän tahtoo olla ystäväsi. Hän on enkeli, ei murhaaja. Sinä olet hänelle velkaa hyvityksen siitä, että olet häntä loukannut.
Reeta ei halunnut puolustautua. Hän vain katsoi Erkkiin katuvaisena.
— Huolimatta siitä, mitä olet hänelle sanonut, jatkoi Erkki, — on hän ystäväsi. Hän on huolissaan sinun sairaudestasi. Hän tahtoisi puristaa kättäsi, hän tahtoisi pyytää anteeksi, jos on tietämättään sinua vastaan rikkonut. Tahdothan sinä ojentaa hänelle kätesi?
Reetan silmät olivat kyynelissä. Hän nyökäytti hiljaa päätänsä.
Erkki meni ovesta ulos. Hän tuli pian takaisin taluttaen kädestä Stinaa, joka oli vielä samassa valkeassa puvussa, missä oli päivällä tavannut Reetan. Hänen silmänsä loistivat yhä ihmeellistä valoa. Kenties vielä enemmän kuin ennen, sillä niistä kuvastui myös pohjatonta kärsimystä.
Hän meni hiljaa Reetan vuoteen viereen, lankesi polvilleen ja painoi päänsä peitettä vasten. Reeta ojensi väsyneesti kätensä, mutta käänsi pian kasvonsa pois. Stina tarttui hervottomaan käteen ja painoi sille huulensa.