VII
RUNOILIJA-ALKU
Hän oli runoilija-alku, tuo Eero. Seitsemännellä luokkaa jo penkkiä kulutti ja eli niinkuin tavallisesti silloin eletään, kun kukkaro kotona on pieni ja laiha.
Torpan poika oli, pienen sittekin, mutta kun vanhemmat huomasivat hänet hyväpäiseksi, teräväjärkiseksi, lukutielle saattoivat ja pienet tulonsa poikansa kouluuttamiseen uhrasivat.
Eero oli perin hiljainen ja itseensäsulkeutunut luonne. Harvoin toveripiirissä leikkiä lyövän nähtiin, harvoin hänen jäykät kasvonsa nauruun menivät, mutta sitä useammin hän hymyili, yksinäänkin ollessa, juuri kuin oma kulta olisi pakeilla ollut, tai olisi kaunis kuva siihen aihetta antanut.
Jo lyseon alaluokilla ollessa kirjoitteli Eero runopätkiä; mutta ei niitä milloinkaan näyttänyt, eikä niistä kukaan mitään tiennytkään. Vasta ylemmille luokille tultuaan ja päästyään konventin äänivaltaiseksi jäseneksi, rupesi hänessä jonkinlainen julkisen toiminnan harrastus kytemään. Yhä useammin sai pieni runovihkonen tulla kätköstään, Eero kopioi siitä pätkän, milloin yhden, milloin kaksi, ja hyväntahtoisesti ne "toveri" lehden päätoimittajalle jätti.
Näin tulivat Eeron runoilija-lahjat konventin keskuudessa piankin tunnetuiksi, ja tuota pikaa työnsi hän ennen maineessa olleet nimet varjoon, ja kohotti omansa sijalle.
Eero pääsi suosituimmaksi toveri-runoilijaksi, valittiin lehden päätoimittajaksi ja sai kaikenlaisia luottamustoimia.
Pikku runoilija- ja kirjailija-alut jumaloivat Eeroa, ja kun sellaisia sattui useampia yhteen, kääntyi keskustelu aina kirjallisiin töihin. Siinä sitten utelivat, kyselivät ja ihmettelivät että mistä se Eero mahtaa niin tavattoman intressanttia aiheita keksiä ja saada.
— Ketä sinä oikein mallinasi pidät? — kysyivät pikkurunoilijat
Eerolta.
— Ketäkö, Runebergiä ja Erkkoa, niitä minä seuraan — vastasi Eero.
— Minä taas olen koettanut Kasimir Leinoa mallinani pitää — huomautti muuan.
— Ja minä Severi Nymannia — ilmoitettiin joukosta.
— Erkkoa minäkin ihailen — tuumi joku.
— Mutta kenestä suoranaisesta kirjailijasta enemmän pidät Eero — kysyttiin joukosta.
— Tietysti Ahosta, ehdottomasti Ahosta! — virkkoi Eero innostuneena.
— Ahoa minäkin! Parempaa kieltä, somempaa muotoa et suomalaisessa kirjallisuudessa tapaa — puhui eräs lyhyt kuudesluokkalainen kiivaasti.
— Jaa… mutta — alkoi muuan kahdeksannen luokan oppilas varmalla äänen painolla — minä, ja suurin osa lukevaa yleisöä, pidämme Ahon liian realistisena kirjailijana — ja sitä paitsi on hän vielä pessimisti!
Viimeistä sanaa lausuessaan korotti hän tuntuvasti ääntään.
— Samaa olen huomannut minäkin — vahvisti edellisen toveri.
— Olkoon realisti ja pessimisti, tahi mikä misti ja tisti hyvänsä, mutta Aho se on minun — riemastui kuudesluokkalainen.
— Ja minun! Silittele ja hyväile sinä maailmaa kuin pörröistä kissaa, kiillottele sitä ja muokkaa ja imelästi laula!… vaan minä sellaisista en mätää munaa maksa, enkä kuulla viitsi — puhui kiivastuneena Eero.
Ahon miehet mielihyvissään naurahtivat, ja omituinen kiilto nousi silmiin.
— Ei niitä sinulle kaupatakaan etkä niistä paljoa ymmärtäisikään jos näkemään sattuisit — puhui kahdeksasluokkalainen.
Eero näytti pahasti loukkaantuvan, ja oli juuri vastaamaisillaan, kun jo kuudesluokkalainen ennätti.
— Siinä tapauksessa ovat ne ala-arvoista tavaraa, ajatuksen tulee olla siksi selvä, että sen lukija heti huomaa ja käsittää, mitä siinä tarkoitetaan, ja mistä on puhe.
— Mitä turhia te persoonallisuuksiin menette! Ahosta on kysymys! — huomautti joukosta joku.
— En riidellä tahdo, sanon vaan, että Aho se on klassikko suomalaisten kirjailijain joukossa — lausui Eero päättävästi.
— Minä protesteeraan mielipidettäsi vastaan! —
— Protesteeraa! — viis minä siitä!
Tällaisia kohtauksia sattui usein, jolloin suuria runoilijoita ja kirjailijoita arvosteltiin. Toisinaan mentiin moninverroin seikkaperäisempään ja mieskohtaisempaan arvostelemiseen.
Sanomatonta tyydytystä näistä hetkistä tunsi Eero.
Hän oli, huomannut oman kantansa ja kokemuksensa paremmin perustelluksi, oli osannut sattuvamman sanan sanoa ja purevamman kritiikin antaa. Ja juuri tämä seikka antoi Eerolle toverien täyden tuottamuksen ja kunnioituksen, joskin toisinaan vihaakin tuotti.
Koulu-aineissaan ei Eero mitään erityiltä taitoa osottanut, olipa muutamissa melkein hulttimusmiehiä. Mutta lempi-aineensa oli hänelläkin, jossa kaikki toiset loistavasti voitti. Ja se aine oli Suomen kieli. Niillä tunneilla tunsi Eero olevansa kuin kotonaan, ne tunnit tuntuivat kaikkia helpommilta ja hupaisemmilta, silloinkin, kun vaikeatajuista lauseoppia jankattiin. Kun aineita annettiin, oli se melkein riemunhetki Eerolle. Ennenkuin luokalta astuttiin, olivat ajatuksensa jo ristiin rastiin, alusta loppuun aineen alaa lennelleet, ja kulettavan tien valmiiksi viitoittaneet. Toisinaan kirjoitti Eero aineensa runopukuun, vaikkakin silloin tavallisesti sai vihkonsa laitaan ala-arvoisen numeron.
Mutta rakkain kaikista oli se hetki, jolloin sai istua pienen pöytänsä ääreen, ottaa kultaa kalliimman runovihkonsa kätköstään, kirjoitella sinne ja sen lehtiä tarkastella. Niillä lehdillähän olivat Eeron omat ajatukset, omat kyhäykset, joita joutohetkinä ja yökausina oli sinne kirjoitellut. Se oli omaisuus, jota kaikilla ei ollut, ja sitä omaisuutta Eero hoitikin kuin silmäteräänsä.
Kun oli runovihkosensa lehtiä selaillut, lukenut vanhempia ja uudempia runoja sieltä, otti hän kynän käteensä, kirjoitti värsyn, kirjoitti toisen, kolmannen, ja mitä kauvemmin kirjoitti, sitä enemmän tunsi sielunsa ja ruumiinsa lämpiävän. Kun sai kultansa kuvan sydämeensä, oman mielitiettynsä kotipitäjältä, silloin se runosuoni vasta oikein pulppuamaan pääsi. Hänelle, armaalle ystävälleen Eero kauniimmat laulunsa lauloi, hänelle kaipaavan sydämen pyhimmät tunteensa haastoi.
Vasta myöhään, jolloin kaikkialla oli pimeätä ja mustaa, hän lämminneenä, vähintäkään väsymystä tuntematta, nousi pöytänsä äärestä ja laski rakkaan aarteensa säilöön. Kukaan ei sitä vihkosta nähdä saanut; Eero ei sitä tovereilleenkaan näyttänyt, vaikka joskus olisi mieli tehnytkin.
Sillä oli omituinen tenhovoima Eeroon. Usein, kun harmissaan ja itseensä suuttuneena tunnilta palasi, oliko siihen syynä väärät vastauksensa tai muut kiusat, unohti hän ne heti, kun kallisarvoisen kokoelmansa muisti. Sen hän sitte piilostaan otti, selaili lehtiä, toivoi jälleen ja taas lämpeni. Sellaisessa mielentilassa se runokin taas syntyi ja jokainen lisä, pienempikin, kohotti suuressa määrässä aarteensa arvoa. Ja kun vihkonsa kiinni painoi, tunsi Eero aina salaista toivoa, ääretöntä itserakkautta ja kunnianhimoa. Hän ajatteli, ja uskalsi jo päättääkin, että kerran sen koko maailmalle avaa, äkkipäätä, siten enemmän yleisöä hämmästyttäen. Se päätös kasvoi, varmistui ja lujittui Eerossa samassa suhteessa, kun uusien runojen luku eneni.
— Mutta voisinhan edes pari runoa, vain pari, lähettää johonkin kaunokirjalliseen lehteen, tai sentapaiseen — tuumi Eero itsekseen. Siten ehkä saisin esikoiselleni paremman menekin ja suosion, helpommin kustantajan j.n.e. kun nimeni tulisi ensin vähän tunnetuksi.
Ja onhan toveritkin minua usein siihen kehoittaneet…
Näin Eero ajatteli ja tuumi että mihin lehteen sitä lähettäisi. Tietysti vähän arvokkaampaan, enemmän levinneesen. Turhaa haaskausta olisi mitättömään pikkulehteen lähettää.
Tällaisten näkökohtien nojalla valitsi Eero lehden, otti vihkonsa säilöstään, valitsi sieltä pari runoa ja ne siististi paperiliuskoille kopioi. Kirjoitti lyhyen pyynnön toimitukselle, sukellutti sen runojen kera kuoreen ja kirjoitti päälle: "Nykyajan Toimitus", Helsinki.
Kun kirje putosi postilaatikkoon, tuntui siltä, kuin tärkeä, jo kauvan salassa pidetty asia nyt juuri olisi suurelle maailmalle julistettu.
Arvokkaan näköisenä, tavallista enemmän hymyilevänä, asteli Eero sinä päivänä kouluun. Toverit oikein ihmettelivät hänen lystillisyyttään. jota tuskin milloinkaan olivat Eerossa huomanneet.
— Eero on saanut kirjeen kullaltaan, ja mitä lienee muuta saanut — puhelivat pojat pilkallisesti.
Mutta mitä se Eeroa liikutti, ei yhtään mitään, tiesihän itse asian oikean laidan, vaikka ei siitä sanallakaan hiiskunut.
Eero vaan toivoi, että se suuri huomio, arvo ja kunnia mikä kirjailijalle tulee, kun uusi teos maailmalle lentää, edes kajastuksena, pienemmässäkin määrässä hänelle lankeisi.
Sellaista kaukaista, hämärää, mutta kyllin selvää esimakua oli Eero jo itsessään tuntevinaan, vaikka kukaan ei aavistanutkaan hänen äskeistä lähetystään.
Mutta sitte — ajatteli Eero — sitte kun ensimäinen numero saapuu, silloin saavat kaikki nähdä. Kotipitäjälläkin sen huomaavat, ja Irjalle minä sen numeron hankin vaikka mistä. Kuinka hauskaa!… lukevat runon, toisenkin ja ihmetellen huudahtavat: — mitä!… Eero Aro!… runoilee kuin mies!…ja Nykyaikaan! Kuka olisi luullut!… ja Nykyaikaan! —
Hyvä että panin täyden nimeni, ei tule mitään väärinkäsitystä. —
Eero odotteli jännityksellä ensi numeron ilmaantumista, ja kun ei itselle tullut, kävi hän kaupungin lukutuvassa jotenkin taajaan sitä vaanimassa.
— Mitä sinä niin usein täällä hyppäät?… joka ilta… ethän ennenkään — kyseli Eeron luokkatoveri Heikki, kotipitäjän poikia ja muuten hänen parhaita ystäviänsä.
— Mitä sinä täällä teet? — kysäsi Eero vastavuoroon.
— Kai sen tiedät… mutta sinä et ole täällä juuri milloinkaan käynyt. —
— Parempi myöhään kun ei koskaan — tuumi Eero päättävästi.
Mutta vihdoin eräänä iltana, kun jälleen molemmat sattuivat lukutupaan, huomasi Heikki miten Eero erityisemmin tutki, haki ja kyseli Nykyajan numeroa.
Hän äkkäsi asian oikean laidan ja sanoa tokasi: Eero, oletko kirjoittanut Nykyaikaan?
— Nykyaikaanko!… kuinka sellaista luulet? — vastasi tämä hyvin epävarmasti.
— Olet kun oletkin Eero, kyllä sen huomaan, älä sano vastaankaan… olenhan sinua usein siihen kehoittanutkin.
Eero aikoi panna lujasti vastaan, vaan kun Heikki oli niin läheinen ystävä, myönsi hän ja sanoi:
— Lähetin sinne pari pätkää, vaan älä siitä sentään viitsi kenellekään puhua.
— Arvasinhan!… vai niin, vai niin, ettäkö olet Nykyaikaan runoja lähettänyt… Onnea sinulle Eero! Olisi hauskaa kun ne pian näkisi — puheli Heikki.
Vähän ajan perästä taas jatkoi:
— Vai jo sinunkin ajatuksiasi painetaan… onneksi olkoon!
Eero ei puhunut mitään, hymyili vaan ja silmäili vanhaa Nykyaikaa. Lukemisesta ei tullut mitään, ajatukset olivat siksi levottomat ja kiihottuneet, että oli ihan mahdoton niitä asioihin kannustaa. Eikä se Eerokaan sitä niin tahtonut, antoihan vaan silmien yli sanojen lentää, sivulta sivulle hyppiä ja siitä taas samalla tapaa takasin palata.
Yhä kiihtyneemmäksi, yhä malttamattomammaksi kävi Eero, odottaessaan Nykyajan ilmestymistä. Joka ilta kävi hän lukutuvassa, selaili ja silmäili moneen kertaan pitkällä pöydällä makaavat lehdet, Hän oli jo tavalliseen tuttavuuteen päässyt lukutuvassa käyvän yleisön kanssa, mikä tiedon janoisena joukkiona siellä säännöllisesti kulki. Kaikki oli tuttua, perin tuttua, harvoin sinne vieras kulkunsa ohjasi. — —
— Kauvanpa se Nykyaika viipyykin — sanoi Eero lukutuvan hoitajalle eräänä iltana.
— Huomenna se on täällä, eilen ilmestyi — vastasi hoitaja, ja yhä ahnaammin jatkoi lukuaan.
— Vai niin, vai niin — tuumi Eero ja lähti hyvillä mielin kotiinsa painamaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui Eero vasta myöhään lukutupaan, ennen ei päässyt; vaikka mieli teki että varpaita kutitti.
— Ennätänpä tästä vieläkin — tuumi Eero, ollessaan matkalla sinne.
Mutta mitä lähemmäksi saapui, sitä hurjemmin kiihtyi vauhti, ja kun lähimpään kulmaan pääsi, otti täyden juoksun.
Eerosta oli niin sanomattoman hauskaa ajatella, että mitä ne ihmiset puhuvat, kun runonsa näkevät. Mahtaa se kirjastonhoitajakin jo oven suulle kunnioittavan ja ihailevan katseen heittää, ja ne toiset, — jotka myös tuntevat — kunnioittaen pienempiäkin liikkeitäni seuraavat.
On ehkä joku ääneenkin ne lukenut, niinkuin tekevät usein, kun jotakin tähdellistä huomaavat. Ja mitähän ovat ajatelleet tuosta runosta: "Kun rakkaus raatoa on"… kerrassaan intressantti nuorille. —
Näissä ihanissa ajatuksissa, ihanissa toiveissa astui Eero lukutupaan ja juhlallisena, sangen miellyttävästi mainitsi hyvän ehtoon.
Miehiä ja naisia oli huone puolillaan, mutta kaikilla näytti olevan niin tähdellistä luettavaa, etteivät katsettaan malttaneet muualle heittää, ja tuskin kukaan hyvään ehtooseen vastasi. Lukutuvan hoitaja istui pitkän pöydän päässä, hätäisesti muljautti ruskeita silmiään sankalasiensa takaa ja jälleen luettavaansa syventyi.
— Onkohan vielä tullutkaan? — kysyi Eero itseltään, silmäili pitkin pöytää ja parhaillaan luettavia lehtiä.
Eero huomasi, että joku naishenkilö lueskeli aivan uutta ja puhdasta Nykyaikaa. Omituinen tunne kulki hänen ruumiinsa läpi, sydän alkoi voimakkaasti jyskiä ja veri nousi tuntuvasti päähän.
Hän aikoi pyytää, vaan kun lukija oli vento vieras, päällepäätteeksi nainen, olisi se ollut sopimatonta, tyhmää. Olla se lehti pojan sompulalla, tai jollakin tuttavalla, olisi sen heti paikalla temmassut.
Eero otti koneentapaisesti vanhan "Valvojan" käteensä, vaan ei sitä yrittänytkään lukea, antoi silmien Nykyajan lukijassa pysyä, sen kasvojen ilmeestä ja tuskin näkyvästä huulien liikkeestä saada esiin sanat, joita tyttö sieltä luki.
Vihdoin heitti Nykyajan lukija lehden, katsoi suuttuneena Eeroon ja lähti ulos koko huoneesta.
Eero tempasi lehden melkein samassa kun se pöytään putosi, selaili alusta loppuun, lopusta alkuun ja kun runon näki, antoi siinä silmien vähän aikaa levätä, ja taas rupesi selailemaan.
Mutta omia runoja ei näkynyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut, selaili uudelleen ja yhä uudelleen, katsoi sisällysluetteloa; vaan aina turhaan, omaansa ei missään nähnyt.
Eeron valtasi sanomaton pettymyksen tunne, yhdellä iskulla olivat äskeiset ihanat ja suloiset toiveet kumoon kukistettu, kasvanut itserakkaus kärsi kovan haaksirikon ja mieli tuli sanomattoman katkeraksi.
Eero melkein häpesi itseään, häpesi liiallista rohkeuttaan ja ylpeyttään, mutta kaikkein enemmän hävetti se, että oli Heikille siitä puhunut. Se sen saattaa puhua tovereille, toverit kylällä ja silloin sen tietävät kaikki.
— Mutta — ajatteli Eero hiukan levollisempana — saattavatpa ne vielä ensi numeroon tulla, jätetään sitä usein tilanpuutteen tähden seuraavaan numeroon.
Tavallista happamemmalla tuulella poistui Eero sinä iltana lukutuvasta.
* * * * *
Sattui taas eräänä päivänä tiukka arvostelu nuoremmista kirjailijoista ja runoilijoista. Eero oli kaiken aikaa ollut hyvällä puhetuulella. Sanansa olivat purevia ja sattuvia kuin millä ammattiarvostelijalla tahansa: Siinä ylistettiin, haukuttiin, haukuttiin ja ylistettiin, tieteellisiä sivistyssanoja, vanhoja kuluneita fraaseja viskeltiin toinen toistaan purevampia ja sattuvampia.
Heikki oli samassa joukossa, oli saanut hiukan nenälleen ja päätti antaa samalla mitalla takasin.
— Eero kuuleppas! Oletko nähnyt runojasi Nykyajassa? — huutaa hän vahvalla bassoäänellään.
Mutta Eero on valmiiksi ladattu, ei tarvitse muuta kuin päästää:
— Tilanpuutteessa jäivät seuraavaan numeroon.
Heikki ei sen enempää asiasta kysele eikä kouri, sen tehtävän jättää hän toisille, jotka siitä kyllä hyvää huolta pitävät.
Pojat kyselevät ja utelevat runojen nimiä, tahtoisivat tietoa niiden sisällöstä ja muodosta, mutta Eero ei kysymyksistä paljon piittaa, eipä edes punastukaan; sanoo vaan hyvin maltillisesti:
"Perästä kuuluu sano torven tekijä."
Eero pääsee rauhaan, keskustelu sujuu muille aloille, ja vihdoin siitä jälleen kaikki omiin suojiinsa painuvat.
Mutta yhä harmittavampaan tilaan jätti tämä sattuma Eeron. Hän sadattelee ja noituu Heikin kymmeneen kertaan, katuu kun sentään tuli tuolle petturille salaisuutensa puhuneeksi. — Jos kumminkin ovat paperikoriin joutuneet… sieltä ne sitte eivät maailmalle lähde… Hiivatin Heikki!
* * * * *
Eero alkaa jälleen toivoa, käy joka ilta lukutuvassa ja kuulustaa
Nykyajan ilmestymistä.
Mutta eräänä iltana kun Eero taas saapuu lukutupaan ja kysyy Nykyaikaa, muljauttaa hoitaja silmiänsä niin että suuret valkuaiset leimahtelevat, heittää sitte moljottavan katseen Eeroon ja sanoo:
— Olen kuullut että Nykyaika meinaa kuolla.
— Kuollako!… mihin tautiin? — huusi Eero innostuneena.
— En tiedä mikä lie tauti, mutta kuolee se vaan.
— Vai kuolee… ikävä asia… sanomattoman ikävä… niin hyvin toimitettu lehti kun se oli… vai kuolee, valitettava asia, hyvin valitettava — puhelee Eero tavattomalla surumielisyydellä.
— Erittäin valitettava — sanoo hoitaja, muljauttaa taas omituisesti silmiään ja syventyy lukemiseensa. —
Eerosta tuntui nyt kuin raskas kivi olisi sydämen päältä pois vieritetty, ja tavallista iloisemmalla ja kevyemmällä mielellä jätti hän sillä kertaa lukutuvan, eikä sinne pitkiin aikoihin palannutkaan.
Mutta seuraavaa numeroa ei sen perästä tullut, ja se se oli Eeron pelastus.