VIII
VANHA MÄNTY
Mitenkä siihen lienee jäänyt tuo satavuotias mänty, sitä en tiedä, mutta siinä hakamaassa se yksinänsä kasvaa.
Yksinänsä siinä ystävättä seisoo, kumppalitta myrskyt kestää, kumppalitta pohjan viimat kärsii, idän ilmat voittaa… ja kumppalitta etelän hellät syleilyt nauttii. —
Kaadetut ovat ystävät, joille myrskyn pauhatessa käsiä ojennettiin, kaadettu kumppalit, joiden kanssa kilvan kasvettiin kevätpäivän paistaessa.
Kilvan siinä silloin lauloivat, soittelivat tuulessa kilvan, kilvan käkiä kukuttelivat, hyväilivät päivää kilvan… ja kun ilta tuli… hymisten onnestaan kuiskivat.
Sylityksin, käsi käissä siinä juuret ravintoa imi, samoja kiviä halaili, suuteli samaa maata.
Se oli lemmen aikaa se, suloista nuoruuden aikaa! —
Mutta vainolainen tuli, maahan ystävät kaatoi.
Yksinään siihen jälelle jätettiin, kaihoellen kasvamaan. Kumppalina oli ilman tuuli, auringon lämpö lämmittäjänä, ystävänä taivaan lintu, nuori ruoho lemmikkinä. Mutta korkeaksi siinä sittekin nousi, lakkapää petäjäksi kasvoi.
Nousi siihen sivulle nuori metsä, vaan kaskeksi senkin kaatoivat, tuhaksi polttivat. Nuoleskeli tuli vanhuksen tyveä, syviä ryppyjä siihen poltti, veren suonissa kiehutti; — mutta sen se kärsi, uhmaellen palomaalla sittekin kasvoi.
Tuhkaan kylvettiin siemen, kellervä, lainehtiva ruis leikattiin, — vielä kerran kylvettiin ja leikattiin — sitte laidunmaaksi jätettiin.
* * * * *
Kunnioitettuna ja ihailtuna se vanha mänty siinä hakamaassa seisoo, laajoja oksiaan levittelee ja niitä tuulessa heiluttaa.
Vanhoilta ajoilta siinä seisoo, lienee uhrejakin kantanut, kansan loitsuja kuunnellut. Uhrata tekisi sinulle mieli, niin pyhältä, niin kunnioitettavalta ja suurelta näytät. Kun käki latvassasi kukahtaa, kainommalta se silloin kuuluu. Peipon virsi oksaltasi on valittava, niin soinnuton ja pitkä.
Ja kun sua katselen, milloin mailtaan hiipii kuu, oksillas se kauvan viipyy, joka neulasen neniä käy. Arasti se oksalta oksalle luisuu ja verkkaan sinusta poistuu.
Aina silloin käyt sinä niin kumman kummaksi, hahmosi on aavemainen ja jylhä.
Uhritulia tahtoisin silloin vierelläsi nähdä, rummun pärinän ja mustat haamut. Silloin kuulisin kantelon kaiun ja laulut tutulta tuntuisi…
Sinne joukkoon tahtoisin sitte minäkin, kanneltani soittelisin, lauluni laulaisin ja pienen uhrini uhraisin…
Siellä silloin tietäjän äänen kuulisin, näkisin miehet miehekkäät, naiset naiselliset näkisin… oikean suomalaisen näkisin!
Vaan eihän niitä siellä juurellasi ole!…
Päivin kun luoksesi kuljen, olet yhtä lempeä. Yhtä tuttu on silloin laulusi, ja yhtä vienot kuiskeesi ovat… Yksiksesi seisot, itseksesi entisiä aikoja haastat… Öilläkö sinä vaan menneisyyden pakinoille luoksesi kutsut? — —
Sinä olet niin suuri, niin vankka ja luja, sinä vanha mänty.
Satoja vuosia siinä seisonut olet; — mutta kerran sinutkin kaatavat.
Vainolainen tulee, aseensa runkoosi iskee ja rymisten sinut maahan kaataa. Nuo mahtavat oksat parkuen katkeilevat ja sydänveresi kuivihin vuotaa…
Silloin et sinä enää tuulen kanssa laulele, et kuiskeitasi minulle kuiski, et käkeä latvassasi kukuttele, etkä kuuta oksillasi kanna. — —
Pois sinut siitä kulettavat, maailman markkinoille lähettävät ja suuret rahat taskuunsa pistävät.
Ryppyisen kantosi sijalleen jättävät, senkin tervoiksi tekevät, elleivät lahoomaan laske. Sammal silloin siihen päälle kerrostuu, jäkälä asuntonsa ottaa, vesi vihdoin valuttaa ja lahopuuksi laittaa. Sieniä kasvaa mätään kantoon, toukka syö mitä syötävää on, ja aika lopun mullaksi muuttaa…
Sitten ei sinua enää ole… jälkeäkään ei maan päällä huomaa… Heinä siinä sijallasi helpeitään helistää… tahi nuori viidakko lauluansa laulaa. — —
Mutta siellä syvässä maassa vielä silloinkin juuresi kiertelevät…
Ei huomaa kulkija, että ne ovat vielä vankat ja vahvat, että ne kovettuneina ja kuivina siellä samoja kiviä kiertävät, halaavat samaa maata. Rauhassa saavat levätä. Ei uletu sinne raatajan kuokka, eikä sahrain kärki… siellä ei niitä aika muuta, eikä ilma lahottamaan pääse…
* * * * *
Kerran se minunkin latvani kaatuu, kerran, mullaksi muutun; kerran heinä päälläni heiluu ja mato kalloani kalvaa…
Niin… kerran… kerran…
Mutta "juureni" sittekin elää, se ei kuole eikä lahoo…