IX

KUN KULMALAN TYTÖT SAIVAT HATUN

Se oli Vappuna kun Kulmalan nuorisoseura kokoontui ortensa alle illanviettoon.

Syrjäkylä kun oli, eivät ohjelmat yleensä rikkaita olleet, eivät liioin monipuolisiakaan. Ainainen pula ja puute oli puhujista, esitelmän pitäjistä ja sen semmoisista valistuksen levittäjistä, joita, ikävä. kyllä, ei omalle kylälle ollut syntynyt, ties oliko juuri kasvamassakaan.

Valtaavaan suuruuteen pääsi sentähden tanssi, johon kykyä ja kuntoa kesti, tahtoa ja tarmoa riitti ja johon jokainen oli kuin syntymästään luotu.

Silloin tällöin luettiin runokertomuskin, ja pieni näytelmäkappale pantiin tuon tuostakin menemään. Tanssi, se oli kuitenkin se valtti, joka mieliä puoleensa veti ja lämmitti.

Mutta Vappuna se ohjelma jossain määrin muuttui.

Esimies, nuori maanviljelijä, innokas uusien aatteiden kannattaja, oli edellisellä viikolla lukenut sanomalehdestä erään taitavan ja kokeneen lääkärimme kirjoituksen naisten päähineistä, joka kirjoitus kerrassaan tempasi hänet mukaansa.

Tämä oli ala, johon ei esimies milloinkaan ollut tullut huomiotaan erityisemmin kiinnittäneeksi, kotikylän naisilla kun olivat päähineet aina sitä samaa mallia, nimittäin talvella paksut villahuivit, kesällä taas hyvin kirjavat tahi aivan valkeat pumpuli- tahi karttuunihuivit. Oli niitä sentään ehta silkkejäkin, mustia, ja niin kiiltäviä ja loistavia että ihan silmää häikäsi.

Kun esimies, kirjoituksen valossa, tuli luoneeksi katsauksen kotikylän naisten päähineisiin, huomasi hän, että ala oli varsin kiitollinen ja sopiva ottaa puheeksi seuran kokouksessa. Esimiehelle oli muutenkin juuri seuraavaan kokoukseen annettu toimeksi keskustelukysymyksen hankkiminen ja sen pohjustaminen, joten tämäkin puoli pakottamalla pakotti ottamaan asian puheeksi.

Esimies ajatteli asiaa, tuumi sitä monelta puolelta, otti oikein periaatteen kannalta ja eri näkökohtia tarkastamalla. Mutta sittekin hän aina samaan saapui, samaan päämaaliin pääsi. Hän huomasi, että asialla ei voi olla muuta kuin yksi puoli, ja että se puoli on ehdottomasti kannatusta ansaitseva. Ja kun asia kerran on niin välittömässä yhteydessä kaikkien naisten kanssa, ja heidän kauttansa mitä läheisimmin liittyy miehiin, niin mikä estäisi ottamasta sitä juuri täälläkin puheeksi.

— Läpi se asia on ajettava — tuumi esimies ja valmisteli lähtöä talolle. — —

Iloisempana, aatteellisempana, kuin pitkään aikaan tuli esimies illanviettoon ja julisti sen muutamilla sanoilla avatuksi.

Kun kertomus ja pari runoa oli tavalliseen tapaan luettu, alkoi tanssi. Esimies ei kuitenkaan sen loppua malttanut odottaa, vaan meni ja keskeytti sen paraassa vauhdissaan.

— Minulla olisi eräs kysymys, jonka tahtoisin keskustelun alaiseksi, jos seura niin tahtoo — puhui esimies tanssin tauottua.

— Hyvä, hyvä, tahtoo, tahtoo! — kuului vastauksia hämäristä nurkista.

— Kysymys koskee naistemme päähineitä, ja jos seura tahtoo, niin sanon alustukseksi muutaman sanan.

— Mitä se koskee… mitä… mitä? — kuiskailivat edempänä olevat siksi kuuluvalla äänellä että esimieskin sen kuuli.

— Kysymykseni koskee naistemme päähineitä — täytyi esimiehen lujalla äänellä uudistaa.

Suhinaa, hiljaista naurua ja virnistelemistä kuului pitkin seinävieruja, jonka kuitenkin pian lopetti jykevä ääni peränurkasta:

— Antaa tulla vaan!

Sen jälkeen oli hiljaista joka puolella ja esimies käsitti vuoronsa tulleen.

— Niinkuin teistä on ehkä joku kuullut tahi lukenut sanomalehdistä — alotti esimies juhlallisella äänellä — on nykyään paljon puhuttu naistemme päähineistä. Ne nimittäin ovat vielä sillä "kehityskaudella", että meillä niitten suhteen olisi paljon toivomisen varaa.

En tahdo pitkälti puhua, huomautan vaan, kuinka kerrassaan rumia ja epämukavia ovat nuo paksut villaiset huivit, joilla te naiset päänne vyötätte, niin että tuskin silmiä näkyy, nenästä ja suusta puhumattakaan. Millaisia ovat nuo kalliit silkit, jotka panevat korvat kohisemaan, niin ettei kuule vaikka hevosella päälle ajaisi. Millaisia nuo ohuet karttuuni- ja pumpulihuivit, jotka virttyvät ja rapistuvat niinkuin lehmän sieni aholla. Kuinka monta markkaa niihin vuosittain pannaan, kuinka monta, sanokaapas, sanokaapas!… Ja millainen on niiden "terveysopillinen" puoli?

En tahdo pitkälti puhua, vetoon vaan erään lääkärin sanaan. Hän nim. sanoo, että ne pääntaudit, joita naiset niin yleisesti sairastavat, tulevat juuri noista paksuista ja epämukavista huiveista, jotka hautovat ja kuumentavat pään niinkuin tulinen pätsi. Näin käy pää araksi kylmälle. Kun siihen sitte sattuu tuulen henki pääsemään, on kipu valmis. Päänkipua seuraa sitte hiustaudit, yleiset kylmettymiset, pitemmät sairaudet ja viimein varma kuolema.

En tahdo pitkälti puhua, sanon vaan suoraan ja lyhyesti, että on jo aika heittää nuo epämukavat huivit nurkkaan ja kohottaa tilalle hatut. Ne ne ovat halpoja, "terveysopillisia" ja niin erinomaisen sieviä ja nättiä, jotta ruminkin naama näyttää kauniilta kuin enkelin naama.

Naiset, naiset, huomatkaa, mikä erittäin tärkeä seikka, mikä etu ja tulevaisuus itsellenne! Vielä kerran: huivit nurkkaan, hatut päähän!

Esimies puhui tavattomalla ponnella ja lennolla, hän puhui niinkuin itse kehittämästä aatteestaan, niinkuin omaa vakaumustaan haastanut olisi. Sen hän itsekin huomasi, huomasi omista helposti löydetyistä sanoistaan, tarkkaavista katseista ja siitä hiljaisuudesta mikä huoneessa vallitsi.

— Olkaa hyvät ja lausukaa ajatuksianne tästä asiasta — kehoitti esimies.

Hiljaisuutta yhä kesti, vastauksia ei kuulunut, joten esimiehen olo alkoi käydä hyvin ikäväksi.

Vähitellen alkoi hämäristä nurkista kuulua suhinaa, pilkallista naurua ja virnistelyä. Talontyttäret nykivät toisiaan, kuiskailivat tuon tuostakin korvaan ja heittelivät kiitollisia silmäyksiä esimiehen puoleen.

Piikatytöt sitävastoin luulivat itsensä hieman loukatuiksi esimiehen puheesta, pitivät pilkantekona koko saarnan ja katselivat arasti penkiltään.

Mutta kukaan ei rohjennut sanaa sanoa.

— Olkaa hyvät ja lausukaa mielipiteenne asiasta! — kehoitti esimies uudelleen.

Kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, varsinkin esimiehelle, joka paraansa mukaan koetti jäseniä puhumaan kannustaa.

Miesten puolelta alkoi kuulua hiljaista ivaa ja naurua, yksityisiä sanasutkauksia kuului sieltä ja täältä, ja järjestys näytti vaaraan joutuvan.

Esimies käsitti hetken. Hän huomasi vaaran, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä lyödä pilkaksi koko asian. Hän muisti, miten joskus ennenkin oli lyöty, kuinka ponnellakin esitetty asia oli pilkan, naurun ja ivan alaiseksi joutunut, hanurien räminään ja tanssin remuun upotettu koko asia. Sama vaara oli nytkin tulossa. Esimies sen paikalla huomasi. Hän silmäili hätäisesti ympäri huonetta, luuli joka puolella tapaavansa pilkallisia ja ivaavia katseita, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit ruhjomaan, rikki repimään, lyömään maahan hänen hyvät aatteensa ja tarkoituksensa. Tämä suututti esimiestä. Hän tunsi miten kantansa asiasta oli varma ja perusteltu, miten selvä se päämäärä, jonka saavuttamiseksi tässä oli työskenneltävä, ja se se juuri antoi voimaa, antoi rohkeutta katsoa silmästä silmään tuota uhkaavaa joukkoa… Esimies valmistautui vastarintaan, yhdellä iskulla musertaakseen vastustajansa ja lyödäkseen maahan pilkkaajansa.

— Kulmalan miehet ja naiset — huusi esimies hirmuisella äänellä pöytänsä takaa, puristi kätensä nyrkkiin ja otti asennon niinkuin olisi kaksintaisteluun koko joukon kanssa ruvennut — että te kehtaatte, ettette häpeä moista typeryyttä ja tyhmyyttänne, että te julkeatte pilkaksi lyödä niin tärkeän asian kuin tämä, josta teille uppiniskaiset, kovakorvaiset äsken puhuin. Hyi, hävetkää silmänne maalle!

Minä olen seuran esimies, ja minä vaadin että minua totellaan, muussa tapauksessa minä häpeän olla tällaisen seuran kanssa missään tekemisessä. Minä siis kysyn suoraan: keskustellaanko tästä asiasta vaiko ei? Mutta samalla vaadin, että pilkalliset puheet ja naurut jääkööt pois!

Viimeistä sanaa lausuessaan, jymäytti esimies suuren nyrkkinsä kovalla vauhdilla pöytään, antaen puheelleen siten vieläkin musertavamman vaikutuksen.

Seuraukset näkyivät heti. Hiiskaustakaan ei kuulunut. Tuvassa vallitsi rauhaisa ja tyyni tunnelma, niinkuin vallitsee ukkosilman jälkeen luonnossa, kun hirmuinen jyrinä pilvissä on vaiennut. Se oli niinkuin sadekuuro, joka äkkiä, aavistamatta, auringon paistaessa valutti vetensä kuivaan maahan, antaen sille ihanan tuoksun ja vihreän, puhtaan värin.

Naiset melkein pelkäsivät esimiehen julmaa muotoa, miehet mulkoilivat, sytyttelivät piippunysiänsä ja syljeskelivät pitkiä sylkiä lattiarakosiin.

Esimies huomasi puheensa vaikutuksen paljon suuremmaksi kuin mitä oli toivonutkaan. Hän melkein katui liian ankaraa esiintymistään ja koetti sitä jossain määrin lievittää.

— Minä pyydän arv. jäseniä, niin miehiä kuin naisia, lausumaan mielipiteensä asiasta — puhui hän lempeällä äänellä.

— Herra puheenjohtaja — alotti muuan talonpoika — minun käsittääkseni ei tämä asia ollenkaan kuulu meille eikä koko kylällekään. Naisillamme on täällä huivit, niillä ovat tulleet satoja vuosia toimeen ja tulevat vastakin. Siinä sitä on kyllä kun saavat huivin hankituksi, hatusta puhumattakaan. Ja muuten ne eivät meidän naisillemme soveltuisikaan, "röökynäin" ja herrasväen kapistuksia ovat.

— Samaa mieltä herra puheenjohtaja… samaa mieltä herra puheenjohtaja — huutelivat miehet ja hellittelivät "äkkivääriä" hampaistaan.

— Herra puheenjohtaja — huusi taas joku miehistä — minun vaan piti sanoa että kannatan täydellisesti Toiskan Villeä…

Esimies jo luuli yleisen mielipiteen käyvän alustustaan vastaan, valmisteli jo puolustuspuhettaan, kun samassa naisten puolelta pyydetään puheenvuoroa.

— Sanna Laurila — vastaa esimies ja kumartaa kohteliaasti.

— Minua ihan naurattaa, kun te miehet päättelette mitä me naiset päähämme panemme. Ettekö te kummastelisi, ettekö suuttuisi, jos me naiset päättäisimme vaihtaa lakkinne ja hattunne myssyyn. Ihan varmaan te nauraisitte päätöksellemme. Juuri samoin voisimme tehdä mekin, sillä onhan meillä päähineet, niinkuin tässä joku hyväntahtoinen puhuja mainitsi.

Mutta asiaan.

Olen erittäin kiitollinen herra puheenjohtajalle siitä, kun on ottanut tämän asian puheeksi. Juuri tästä asiasta oli meillä kansanopistolla paljon keskustelemista yhteisissä kokouksissamme. Opettaja ja oppilaat kannattivat lämpimästi hatun käyttöä kansan naisella. Siellä todistettiin moneen kertaan hatun käytännöllisempi käyttö, sen halpuus kalliin huivin rinnalla ja ennen kaikkia sen terveellinen puoli.

Kuinka monta kertaa mukavampi on kevyt hattu lämpimänä kesänä kuin huivi, joka hautoo ja paahtaa pään että on tukka mädäntyä. Kuinka paljon käytännöllisempi on lakki talvella kuin paksun paksu villahuivi, jonka läpi ei kuule eikä näe, vaan on kuin pussissa.

Mitä eräs puhuja mainitsi hattujen korkeasta hinnasta, on minun sitä lausuntoa vähän selvitettävä.

Olen vertaillut hintoja huivien ja hattujen välillä ja tullut huomaamaan, että paljon halvemmaksi tulevat hatut. Kauniita, sieviä olkihattuja saadaan ostaa l markalla, vieläpä halvemmallakin. Siihen kiinnitämme valkean tahi sinisen nauhan, ja niin on meillä mitä sievin ja kevyin kesäpäähine. Se ei liiaksi lämmitä, ei paahda, ei paina, ilma ei pilaa tukkaa, vaan aina raitis henki virtaa yli hiuksien.

Talveksi taas ostamme 3 markalla hyvän lakin, joka kestää useita vuosia. Kun näitä päähineitä käytämme, emme, milloinkaan tarvitse 20 tahi 25 markan maksavia silkkejä, jotka eivät missään tapauksessa vedä vertoja halvimmalle hatulle tahi lakille päähineenä. Halvin hattu pukee tytön aina paremmin kuin kallein silkki tahi liina. Ja kun hattua käytämme, tulevat hiuksetkin paremmin hoidetuksi, joten ne kauvemmin säilyttävät nuortean värin ja notkeutensa.

Jos olisin lääkäri tahi oppinut, voisin selittää kuinka paljon terveellisempi on hattu kuin liina. Sen vaan varmasti tiedän, että halvemmaksi käy hatun käyttö kuin huivin, ja että se paljon paremmin meidät pukee. Minä siis ehdottomasti puolustan hattua ja tahdon sitä käytäntöön otettavaksi. —

Elävästi, puolittain leikin sekaisella ilmeellä sanoi Sanni sanottavansa. Hän oli asiassaan niin varman näköinen, että näytti siltä, kuin tinkimistä ei olisi ollut tippaakaan, ei sinne eikä tänne. Ja juuri sentähden se kuulijoihinkin vaikutti.

Naiset näyttivät siltä, kuin olisivat tahtoneet syliinsä sulkea nuoren puolustajansa, joka oli kaikkien puolesta sanottavan sanonut.

Muutamia puheenvuoroja vielä käytettiin, niissä mielipiteet enimmäkseen kallistuivat esimiehen ja Laurilan Sannan puolelle.

— Ne jotka tahtovat hattua, nostakoot kätensä! — huusi esimies.

Käsiä nousi joka puolelta, ja näyttivät ne suurena enemmistönä olevan.

Voiton varmana hymyili esimies ja puoleksi pilkallisena lausui:

— Ne jotka eivät sitä antaisi toisille, eivätkä sitä itse kärsi, nostakoot kätensä!

Nousihan niitä käsiä, oikein parittain miestä kohti, mutta tappiolle silti jäivät.

— Minun käsittääkseni on jälkimmäinen puoli vähemmistönä — sanoi esimies erittäin tyytyväisenä.

— On, on — kuiskailivat tytöt.

Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään, joten asia oli päätetty.

— Minä ehdottelen — puhui esimies — että valittaisiin 2 tahi 3 henkeä, jotka ostaisivat hatut sopivasta paikasta ja toimittaisivat ne tänne.

— Hyvä, hyvä, kannatetaan, kannatetaan.

— Tehkää ehdotuksia! — kehotti esimies.

— Ehdottelen Herra esimiestä ja Sanna Laurilaa — huusi joku.

— Kannatetaanko ehdotusta?

— Kannatetaan, kannatetaan!

— Minä ehdotan kolmanneksi Anni Anttilaa.

— Hyvä, hyvä! Kannatetaan!

— Onko muita ehdotuksia?

Vastausta ei kuulunut, joten esimies lausui juhlallisesti:

— Seura valitsee siis tähän toimeen Sanna Laurilan, Anni Anttilan ja minut. Näiden toimeksi jää siis hattujen hankkiminen sopivasta paikasta ja niitten perille toimittaminen.

— Hyvä, hyvä!

Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään ja asia oli kaikin puolin valmis.

Sen jälkeen jatkettiin illanviettoa tavalliseen tapaan…

* * * * *

Vinhaa vauhtia viskelee esimiehen ruuna kirkonkylää kohden, missä junaan noustaan ja huristetaan kaupunkiin.

Kerran ennen on esimies ja Sanna kaupungissa käyneet, Anni ei kertaakaan, joten paikka on jokseenkin outo heille. Hakemalla täytyy hakea, lukea puotikylttejä ja katsella akkunoihin sullottua tavaraa jos mielii jotain löytää. Aikaa se katseleminen tottumattomalta vie, pian siinä pyörähtää puolituntinen yhdenkin akkunan ääressä, ja kun niitä on kymmeniä, saattaa siinä päivä kulua ihan huomaamatta.

Onneksi on esimies niitä miehiä, jotka eivät turhuuksia töllistelemään jääne, vaan syrjäkatseen viskaavat ja toiselle kiirehtävät. Kaikkein pahimmassa pulassa on Anni, joka ensikertaa kaupungin ihmeitä näkee. Viimeisenä katua astuu ja kun oikein erityistä huomaa, ei tiedä pitäisikö seurata toisia vaiko jälelle jäädä. Pelottaa kuitenkin oudossa paikassa yksikseen heittäytyä, joten täytyy vastahakoisesti kiirehtiä toisten jälkiä.

Pian kuitenkin huomaa Sanna kadun toisella sivulla akkunan, joka on täpötäyteen sullottu hattuja, hansikkaita, päivänvarjoja, kravatteja, kauluksia, kalvosimia ja sen semmoisia pieniä tarpeita. Hienoilta näyttävät paikat ja tavarat, niin että panee epäilyttämään tokko ollenkaan sisälle uskaltaa.

— Eihän pahemmin käy kuin on luotu — tuumii esimies, tarttuu ovenripaan ja astuu naisineen sisään.

— Mitä pitäisi olla? — kysyy neiti pöydän takaa.

Kulmalalaiset eivät huoli kiirettä vastaamisensa kanssa pitää, katselevat vaan rauhallisesti ympäri puotia.

— Hattuja tarvittaisi — virkkaa viimein esimies ja käy lähemmä pöytää.

— Jahah, jahah, minkälaisia pitäisi olla?

— No en minä niin… sanokaa te — vastaa esimies ja heittää silmäyksen naisiin.

— Tuollaisia halvanpuoleisia — selittelee Sanna.

— Jahah, jahah — — —

— Voi kun tämä olisi nätti — puheli Anni myyjän poistuttaa ja koetteli hienoa hattua päähänsä.

— Ota pois Sanna liinasi ja koeta! Sanna otti ja sovitti hatun päähänsä.

— Voi hertti miten on kaunis voi taivas, näes kuinka mukava, voi…! — kuiskivat tytöt ja katselivat suureen peiliin.

Esimies oli sanan sanoa, vaan myyjä tuli samassa sisälle, suuri kimppu erilaisia hattuja mukana.

— Tämän hinta on 5, tuon 4 ja nuo tuossa 3 markkaa kappale. Näitä 4 markan hattuja on muuten hyvin paljon ostettu.

Naiset rupesivat ihailemaan ja ylistelemään 4 markan hattuja, katselivat ja koettelivat juuri kuin olisivat ostaa aikoneet.

— Ei, kyllä ne ovat meille liian kalliita — huomautti esimies joukkoon.

— Mutta jos oikein monta ottaisi, eikö annettaisi halvemmalla — kysyi
Anni.

— Ei voi, ei voi, se on alin hinta.

— Eikö ole halvempia kuin 3 markan — kysyi esimies.

— Ei ole meillä.

— Alennatteko noista 3 markan hatuista jos niitä oikein paljon ottaisimme? — kysyi Sanni.

— No kuinka paljon ottaisitte?

— 50 kappaletta.

— 50 kappaletta!… hyvänen aika, vai 50 kappaletta! Meillä ei ole tätä lajia niin paljoa. Tuskin 20!

— Kuinka paljon alennatte jos otamme ne kaikki?

— Hjaa… 25 penniä kappaleelta.

— Ei, kyllä ne ovat liian kalliita meille — sanoi esimies päättävästi, painoi lakin päähänsä ja astui ulos.

— Niin kyllä, niin kyllä — tuumivat naiset ja seurasivat jälkiä,

Perätoukuria sitä sitte astutaan pitkin katua, luetaan kylttejä ja kurkistellaan akkunoihin. Ja kun hienoja hattupäitä tulee vastaan, pysähtyy Anni ja katselee vielä kauvan jälkeenkin miltä se hattu oikein näyttää.

Näin saavutaan torille.

Myyjät huutelevat, kehuvat kilvan tavaroitansa ja koettavat kukin paraansa mukaan saada Kulmalaiset ostajikseen. Mutta esimies ei ole kuulevinaankaan, astuu vaan jykevästi pitkin myyjäin linjaa, heitellen silmäyksiä oikealle ja vasemmalle. Paljon, ja monellaista tavaraa siinä sivuilla ohi vilahtelee. Naisten tekisi mieli kysellä hintojakin, mutta eivät jouda, kun ei esimies ota pysähtyäkseen.

Kun pari kujaa on päästä päähän kuljettu, huomaa esimies hattukauppiaan, jolla on riski kuorma tavaraa. Siinä on hattuja jos jonkin näköisiä ja kokoisia. Siinä on miesten, naisten ja lasten hattuja, kukin laji suuriin, korkeisiin läjiin puristettuina ja upotettuina syviin säkkeihin, joista niitä tarpeen mukaan esille otetaan.

Tyytyväisenä hymyilee esimies löydöstään ja paikalle päästyään alottaa heti kaupanteon.

— Mikä on hattujen hinta? — kysyy esimies.

— Ovat erihintaisia… minkälaisia pitäisi olla?

— Naisten hattuja.

— Ne ovat 80 penniä kappale.

Esimies neuvotteli naisten kanssa ja koetti kehua hattuja sieviksi ja halvoiksi. Eiväthän ne oikein naisia tyydyttäneet, olivat liiaksi jokapäiväisiä ja muutenkin sellaisia… Mutta kun esimies vakuuttamalla vakuutti, että sievempää ja somempaa hattua ei kaipaa, siihen kun vielä kiinnittää kauniin nauhan, niin suostuivat ne naisetkin kaupantekoon ja tuumivat että kylläpä se siellä kotikylällä auttaa.

Esimies ryhtyi innolla kaupantekoon!

— Paljoko alennatte jos tuosta ostan 50 kappaletta?

— Olkoon 70 penniä.

— Ota 60!

Kauppias mietti hetkisen, mutta suostui kauppaan ja sanoi:

— Noo… sama se, ota pois!

Esimies luki rahat kouraan ja kauppa oli valmis.

50 hattua valittiin, puristettiin samallaiseen pinkkaan kuin olivat olleetkin ja painettiin tyhjään säkkiin.

Nauhaa piti myös ostaa ja saatiinkin siitä ihan läheltä. 25 penniä maksoi metri, ja niin sievää ja nättiä, vaaleansinistä kuin keväinen taivas. 40 penniä sen oikea hinta olisi ollut, niinkuin myyjä sanoi, mutta kun enemmän ottaa, niin aina sitä alennusta annetaan.

Nauhaa mitattiin 40 metriä.

Luottamustoimi oli siis kunnollisesti loppuun suoritettu, joten esimies tyytyväisenä, ja hyvillä mielin saattoi naisille johtovallan antaa, alistuen itse nöyrästi sitä tottelemaan.

* * * * *

Kaupungista on palattu kotiin. Esimiehen talossa on hyörinää ja pyörinää. Sanni jakelee hattuja, Anni leikkelee nauhaa 80 cm pituisiin pätkiin, ja esimies ottaa rahoja, 80 penniä kultakin. Kiivasta koettelemista ja sovittelemista on jokaisella hatun saaneella. Peilit ja peilin kappaleet saavat tehdä palvelusta, kulkea kädestä käteen suuressa tuvassa. Ja kun ne eivät ennätä kaikkia tyydyttää, otetaan avuksi uudet läkkiastiat, täysinäiset vesiämpärit, saavit ja sen semmoiset, joita suinkin peilinä saattaa käyttää.

Maiju sattui saamaan pienen. Hilma taas liian ison hatun, joten vaihtokauppaakin syntyy. Ja kun siitä sitte sopivan ja mukavan saaneet ovat, iloissaan hypellen ja laulaen kukin kotiinsa lähtevät.

* * * * *

Seuraava pyhä oli määrätty hattujen päiväksi.

Kun silmäili silloin kyläraittia, katseli nuorten joukkoja, näytti siltä kuin kaupungin "hienohelmaiset" kesälintuset olisivat sinne kauvas maansydämeen lentäneet. Vaan kun tarkemmin katsoo, huomaa, että omia lintusia ovat. Vankka vartalo, vahvat kädet, pyöreät, pulleat ruusunpunervat posket, simasuiset huulet, ne ne osoittavat että omilla mailla, omilla veräjillä, omilla pelloilla ja pientareilla kasvaneet ovat. Tutusti, kodikkaasti ne siellä liikkuvat. Ovat kuin kevään ensi västäräkkiä, kuin metsän rinteellä kasvavia vuokkoja tahi tuuhean lehdon kainoja ja kieloja. Tuntuu siltä, niinkuin kevään ihana tuulahdus voimakkaampana kun milloinkaan puhaltaisi yli Kulmalan kylän, kun se kylväisi kukkia, hajuheiniä ja keväisen lehden tuoksua kilvan auringon kultien kanssa.

Tuntuu niin kumman kevyeltä ja keväiseltä, katsellessa noita sieviin, yksinkertaisiin hattuihin puettuja naisia. Valkeat olkihatut taivaansinisine nauhoineen, punaset posket, ruusunpunervat, simasuiset huulet, sinisilmät, ne ne kaikki yhdessä puhtaan, silitetyn vaatteen kanssa muistuttavat salon kaunista kukkaa, joka ei liiaksi pyydä loistaa, mutta jonka yksinkertaisuus, kainous ja ihana hempeys jo kaukaa etsii kulkijan katseen. —

Myöhemmällä kokoonnuttiin nuorisoseuran talolle merkkipäivää lopullisesti viettämään. Siellä silitetyn vaatteen tuoksu, hajuheinän hempeä haju väreili lakea myöten. Kaikki oli niin siistiä ja somaa, entinen raskas, painostava leima oli vaihtunut mitä kevyempään, keväisempään ja hauskimpaan tunnelmaan. Avatuista ikkunoista pulppuili heräävän luonnon suloinen tuoksu ja sen mukana kaikui leivon pitkä laulu korkealta taivaalta.

Naiset alottivat laulun, miehet siihen voimakkaasti yhtyivät:

"Olet maamme, armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmeen maa:
Joka niemeen, notkoon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa" j.n.e.

Laulun vaijettua astui esimies pöydän taa, puhui runollisia, innostuttavia sanoja naisille ja esitti kolmenkertaisen eläköönhuudon hatulle ja Kulmalan naisille.