X

KUN SÄHKÖVALO TULI KAUPUNKIIN

Pitkä, pimeä talvi oli jo ohi mennyt; Suomen valoisa kevät teki tuloaan. Hauskalta tuntui kaikkien mielissä. Vanha Mattikin tunsi itsensä niin nuoreksi ja virkeäksi pienessä asunnossaan kaupungin laidassa.

— Taidat jo pian saada virastasi eron, — virkkoi Matin vaimo, Leena, eräänä iltana, kuoriessaan perunoita lattialla.

— Niinkö luulet?

— Luulenpa niinkin, eipähän sinua siinä toimessa ensi talvena kaivata.

— Eipä ole kirkossakaan vielä kuulutettu!

— Ei olekaan, eikä se siihen tulekaan, kyllä on siellä parempiakin.

— Parempiakin — kaimaar minä sen tiedän. "Ei sentään saa nuolla ennenkuin tipahtaa."

— Mutta jos se sähkö kumminkin tänne tulee!

— Kukapa sen tietää tuleeko niistä herrain kujeista tällä kertaa mitään. Minä luulen että se kuivaa kokoon kuin "lasareetin suurus", sillä luulen minäkin tässä asiassa jotain tietäväni. —

Matti tapaili lakkiaan, pisti tupakkakojeet taskuunsa, lamppuharjan toiseen ja lähti ulos. Seinustalta otti hän pienet tikapuut olalleen ja niin lähti lyhtyjä sytyttämään. —

Tuon tempun oli Matti jo tehnyt monet kerrat; kukapa tietää kuinka monta kertaa, sillä kauvan oli hän sitä virkaa toimittanut. —

Kaiholta tuntui Matin mieli, väkisinkin tunkeutui hänen mieleensä tuo niin paljon puhuttu sähkö. Olihan se jo kuulemma naapurikaupungissakin, miksi ei se täälläkin voisi palaa. Saivathan ne herrat tänne rautatienkin masiinoineen ja "vahtikoppeineen." Hyi!… olihan se kuin mikäkin hirviö, kun ensimmältä sattui näkemään, ja nyt!… nyt ei ole paljo kummempi kuin muutkaan kuormahevoset. —

Näin ajatellen oli Matti jo saapunut sille alueelle, jossa lyhdyt olivat hänen sytytettäviä. Varovasti asetti hän tikapuut lyhtytolppaa vasten ja nousi ylös, avasi lyhdyn oven, otti lasin lampusta ja tarkasti sitä illan hämärässä.

— Enpä huoli häntä paremmaksi puhdistaa, meneehän se tämän illan, ja sitte sitä ei enää tarvitakaan — tuumaili Matti ja sytytti lampun, sovitti lasin, ruuvasi sydämen sopivaan korkeuteen ja painoi oven kiinni.

Kauvempaa ei sitä kannattanut tarkastella; olihan hän niin monta kertaa sytyttänyt tuon saman lyhdyn ja tuskin koskaan pääsi savuttamaan, tai kitumaan jäi. —

Lyhdyt olivat pian sytytetyt, — kauniisti ne keväthämärässä paloivatkin. Viimeistä kertaako siinä loistivat… niin viimeistäkö! — sitä Matti kotiin palatessaan ajatteli.

Tiellä kohtasi hän Matsonniu Maijan, joka myös oli lyhtyjen sytyttäjänä. Hänellä oli toinen puoli kaupungin lyhdyistä, ja Matilla toinen.

— Hyvää ehtoota! — huusi Matti.

— Jumala antakoon! — vastasi Maija.

— No mitäs sille Maijalle kuuluu?

— Kiitos kysymästä! Kylläpä ne vanhan kuulumiset tietää.

— Taitaa olla viimeinen kerta tällä retkellä.

— Taitaa, vaan viis minä siitä, kyllä minä leipäni saan, jos ei muualta niin vaivaishuoneelta. Mutta sanon minä sen, että jos ne herrat kauvan saavat "ranuilla" niitten masinoittensa kanssa, niin ei tässä tällaisilla yksinkertaisilla ja vanhoilla ole mitään ansiota eikä suuhun pantavaa.

— Antaa niitten nyt "kuohata" aikansa, sanon minä, että alas ne kerran romahtavat.

— Sanokaas muuta, piti nyt kirkkoonkin tuoda masiina huutamaan ja hoilaamaan. Eihän siellä osaa enää laulaakaan, sekaantuu vaikka kuinka koitti.

Siihen se keskustelu tällä kertaa päättyi, sillä Matin ja Maijan tiet samassa erosivat toisistaan. Hyvästit heitettyään katosivat kumpikin omille teilleen. —

Sähköstä ei suoraan puhetta tällä kertaa tahdottu ottaa, eikä olisi siihen tilaisuuttakaan ollut; vaikka Matti kyllä tiesi, että sitä se Maija ajatteli, vaikkei suoraan tahtonut sanoa.

Matti saapui kotiin, asetti tikapuut seinustalle, kolisti piippunsa ovipielustaan ja astui sisään.

Leena oli jo paistanut perunat, asetteli leipäkoria pöydälle, jossa paitsi perunoita, oli pienessä kivivadissa muutamia "pitkämatkaisia" ja tuoppi kaljaa.

Käskyä odottamatta astui Matti pöytään illastamaan.

— Rookasin Maijankin kotiin palatessani, — sopersi Matti, perunoita suun täydeltä.

— Joko Maija tiesi mitään sähköstä? — kysyi Leena.

— Näkyi tuon tietävän.

— Jaa-a, mikä sen Maija parankin eteen tulee, jos sekin ainoa ansio häneltä pois joutuu. Eihän sitä kehräämistäkään tahdo olla, kun on niitä kehrääjiä niin paljon.

— Vaivaistaloon, ei siinä muu auta.

— Vaivaistaloon!… Rukoile Jumalaa, ettei kenenkään sinne tarvitseisi mennä.

— Sitä se itsekin pelkäsi. —

— Mitä tuo meinasi sähköstä?

— Eihän siitä lähemmin tullut puhuttua, vaan näkyi se olevan kovasti sitä vastaan.

— Mitä se meidän vastaan sanomisemme vaikuttaa… ei mitään.

— Kai sekin jotain vaikuttaisi — sanoi Matti — kourien toisella kädellä tupakkakukkaroa taskustaan ja toisella asetellen piippua suuhunsa.

Leena huomasi, että Matti oli saanut sähköstä tarpeensa, ja jätti keskustelun parempiin aikoihin. Korjasi ruuan pöydältä pieneen kaappiin ja istui rukkinsa ääreen kehräämään.

Kun Matti sai piippunsa palamaan, heittäysi hän sänkyyn pitkäkseen, puhalteli vankkoja savuja ja viimein nukkui. —

Nukkuessaan näki Matti ihmeellisiä unia:

Keskelle toria oli rakennettu hirmuisen korkea torni, jonka huippuun käy tie sisällä olevia portaita myöten. Siellä aivan latvassa oli kauhean suuri lyhty, niin suuri, ettei koskaan ennen ollut semmoista nähnyt.

Ruuvi, jolla sydäntä väännettiin, oli niin raskas ja jykevä, ettei sitä sormin saanut luiskahtamaankaan. Kaksi miestä siinä aina oli erityisen rataslaitoksen avulla sitä kiertämässä. Tavallista öljyä siinä ei poltettu, vaan jotakin juoksevaa se oli, koska masiina sitä alakerrasta pumppusi.

Häikäisevän kirkas sen valo oli… ei siihen läheltä rohjennut katsoa. Muita lyhtyjä ei ollut, vaan kyllä se yksinäänkin riitti valaisemaan koko kaupungin.

Mutta kyllä söikin!… Masiina raksutti alakerrassa minkä jäsenistään irti sai. Sydäntä kului niin paljon kuin kaksi miestä kerkesi vääntämään.

Vanha Maijakin oli saanut runsaasti työtä, kehrätessään aineita tuon suuren lampun sydämeen.

Matti itse oli masiinan syöttäjänä alakerrassa.

— Pökköä pesään, pökköä pesään, huusi "masinisti" ja tönäsi Mattia kylkeen.

Samassa heräsi Matti ja näki Leenan vieressään.

— Nouse nyt senkin köntys, luulin sinun jo viimeisiä henkäyksiä siinä vetävän. Ähkii ja puhkii kuin mikä höyryhevonen — huutelee Leena ja ravistelee Mattia.

Matti on kuin puusta pudonnut ja vähän peloitettu. Koko maailma tuntuu hänen päässään kummittelevan. — Sähkö on mennyt Matin päähän.

Sangen hapan on hänen mielensä, julmasti on pettynyt. — Kaikki mitä äsken niin elävästi näki, olikin vaan sulaa unta. Omassa pienessä huoneessaan on jälleen, jota pieni lamppu hämärästi valaisee… Katkeran häviön tunne valtasi Matin.

— Lähde siitä lyhtyjä sammuttamaan, kello on jo 11:sta! — huomauttaa
Leena.

Matti ei vastannut mitään, ajatteli vaan, että kun "sähkö" tulee, niin ei tarvitse muuta kuin sanoo: "Stop tykkänään", lyö masiinan luukun kiinni… ja silloin on pimeys koko kaupungissa.

Leenalle ei hän tällä kertaa unestaan mitään puhunut, pani vaan lakin päähänsä ja lähti ulos, otti tikapuut seinustalta ja meni sammuttamaan.

Matista tuntui siltä, kuin tuon "sähkön" salaisuus alkaisi hänelle vähitellen selvitä. Olihan hänen unensa usein ennenkin toteutunut ihan "rikusta rikkuun." Eiköhän se nytkin niin kävisi. —

Mitä enemmän Matti untaan ajatteli, sitä enemmän hän sitä itsekin alkoi uskoa. Ja kun viimeinen lyhty oli sammutettu, tuntui kaikki peräti yksinkertaiselta ja helppotajuiselta.

Kaihon ne uudistukset Mattiin kuitenkin jättivät. Mikään jyrkkä edistyksen jarruttaja ei hän tosin ollutkaan, vaan liiallisuudelta ja ylellisyydeltä ne nyt hänestä kuitenkin tuntuivat.

Kun Matti saapui kotiin, asetti hän rakkaan toverinsa, jota oli niin monet pimeät yöt olkapäillään hellästi kantanut, nojalleen seinustalle.

Rakkaiksi olivat ne käyneet hänelle, jokaisen nappulan, jokaisen kolon ja korkeamman syyn tunsi Matti.

— Oliko se ystävä nyt jätettävä lahoomaan ja maatumaan? Sitä tuli
Matti väkisinkin miettineeksi.

Leena oli jo levolle mennyt ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun
Matti tuli kotiin.

Kovasti teki hänen mieli paljastaa koko salaisuus vaimolleen, vaan pelkäsi että hän löisi koko asian leikiksi, joten jätti sen tuonnemmaksi.

Matti riisuutui ja meni levolle, eikä kauvan viipynyt ennenkuin nukkumatti oli molemmat vaippoihinsa tuudittanut. —

Matti oli taas siinä maailmassa, jossa omin silmin sai tutkia ja täydentää havaintojansa aijotusta sähkövalosta.

* * * * *

Kesä oli jo loppuun kulumaisillaan, elokuun kaihoava kuu katseli öisin autereiselta taivaalta. Syksyn läheneminen antoi hyvää kiirettä sähkövaloa perustavillekin. Mikäli työt valmistuivat, sikäli kasvoi kaupunkilaisten uteliaisuus siihen. Paljon siitä keskusteltiin ja paljon kirjoitettiin. Kukaan ei sitä unohtanut ystävälle kirjoittaessaan. —

Toisin oli Matin laita, ei hän "julkisesti" paljoa siitä puhunut. Keväinen uni oli kauheasti pettänyt hänet, syvä häpeän tunne painoi mieltä. Olihan tullut puhuttua uni Leenalle, ja hän oli sen puhunut kylällä. Ja se se juuri Mattia hävetti ja harmitti.

Arkipäivinä ei Matilla ollut aikaa katsella kaupungin ihmeitä, sillä satamassa lastaaminen ja lossaaminen vei kaiken ajan, tahtoipa viedä pyhätkin. Ja jos aikaa sattui olemaankin, käytti Matti sen parempiin tehtäviin.

Joskus sattui kuitenkin niin, että Leena pyhäiltasin vaati Matin kanssaan kävelylle, ja silloin aina tuli yhtä ja toista huomaamaan uusista yrityksistä. Leena, jolla oli tuhannen kertaa liukkaampi kieli ja nopeampi huomaamiskyky, ei silloin jättänyt pienimpääkään asiaa, mikä vaan sähkövaloa koski, Matilleen huomauttamatta.

Aina niistä Matti arvostelunsa antoi ja yhdessä siitä sitten johtopäätös tehtiin.

Paljon varovaisemmaksi oli Matti sentään päätelmien tekemisessä sähkövalon suhteen tullut kuin ennen. Itse hän sen parhaiten tiesi, miten aikaisempien oli käynyt, kuinka ne olivat nenänsä kiveen lyöneet.

Kaikki nyt näytti käyvän toisin. — Tuolla seisoi jyvämakasiinin näköinen puinen rakennus, jonka seinustalta kohosi pilviä hipova pyöreä torni. Pitkin katuvieriä oli pystytetty useita pylväitä, joita paksut kuparilangat toisiinsa yhdistivät. — Matti oli luulla tuon korkean tornin samaksi, jonka jo unissaan näki. Vaan eräs koululainen selitti sen olevan vaan sitä varten, että se imee savun, joka syntyy höyrypannun lämmittämisestä.

— No mikä tarkoitus noilla langoilla on? — kysyi Matti rehelliseltä neuvojaltaan.

— Ne langat johtavat sen voiman, jota sanotaan sähköksi, ja joka sitten valaisee noissa tolppien päissä.

— Niin ja tuolta se lähtee, tuolta! — sanoi eräs suutarin oppilas, näyttäen sormellaan sähkötehdasta.

Niin ain', niin ain', sieltä kai — virkkoi Matti, lopetti tutkimuksensa ja lähti hiljalleen kotiin päin. Matkalla Leena vakuutti etteivät ne langat, eikä paljaat tolpat valoa anna, ymmärtäähän sen nyt jokainen, kellä vähänkin on järkeä. Ja Leena sen ymmärsi…

* * * * *

Tuli sitten syyskuun l:n päivä, se päivä, joka Matille oli käynyt erityiseksi merkkipäiväksi.

Sinä päivänä oli Matti aina ennen alottanut virkatehtävänsä, oli ensimäisen kerran lyhtynsä sytyttänyt. — Ikävältä nyt tahtoi mieli tuntua, ilmakin oli ulkona niin raskasta ja märkää… Muistot pimeistä syysilloista, muistot pyryisistä talviöistä, joina oli tikapuittensa kanssa pitkin katuja kulkenut ja lyhdyt sytyttänyt… ne muistot nyt lohduttivat Matin mieltä. Tunnollisesti oli hän aina tehtävänsä tehnyt… kiitollinen omatunto nyt palkitsi Matin.

Ilta alkoi hämärtää, ja Matti Leenansa kanssa lähti kaupungille kävelemään, nähdäksensä miten se "sähkö" sitte palaa.

Kadut olivat jo täynnä väkeä, toisia meni, toisia tuli, ja kaikki ilman päämäärää.

Pojat piirittivät jokaisen pylvään, jonka nenässä jotain riippui. — Ilta pimeni pimenemistään, tungos, tuuppiminen ja töniminen yhä yltyi; mutta mitään valon tapaista ei vaan näkynyt.

Matti ja Leena katsoivat parhaaksi asettautua eräille korkeille puodin portaille istumaan, saadakseen siellä olla paremmassa suojassa. Hupaiselta tuntui Leenasta tuossa rappusilla, oli niin kummallista katsella miten tuo ohi kulkeva, loppumaton joukko, kasvot pilviin päin luotuina, hiljalleen ja tarkkaavaisena kulki.

— Olisi se Matti nyt pannut vanhat lyhdyt palamaan, niin ei tässä tarvitseisi nokkaansa kolhia, — höpisi eräs joukosta.

Mattikin sattui tämän kuulemaan, ja hyvän vaikutuksen se näytti tehneen. Hän ojensi selkänsä ja rykäsi, tahtoen ilmaista, "että täällä sitä ollaan."

Kun sähkövalosta ei mitään kuulunut, alkoivat uteliaat joukot käydä kärsimättömiksi. Pojat vihelsivät, hurrasivat ja viskelivät pilkkalauseita mitä kauniimpia vaan löysivät. Poliiseistakaan ei ollut vastusta, niitä kun oli niin harvoin näkösällä ja nyt ne hupenivat kuin tuhka tuuleen tuossa suuressa joukossa.

Ihmiset alkoivat jo kotiin lähteä, sillä ei tuo tyhjä odotteleminen mitään herkkua ollut, niskan päälle tuntui kovin käyvän.

Kotiin lähti Mattikin, tehden edellä tietä Leenalle, joka muutenkin oli seota vastaan tuleviin. —

Kadut olivat taas tyhjät, hiljaisuutta vaan häiritsi yövartijani raskaat askeleet. Esteettömästi sai syysyön pimeys kääriä kaupungin mustaan vaippaansa; ei edes vanhat lyhdytkään saaneet sen tummuutta vaalistaa. —

Seuraavana päivänä tiedettiin että sähkötehtaan masiina oli ruvennut "ronglaamaan", ja että se "ronglasi" niin pahasti, ettei sähkövaloa saatu sinäkään iltana, vaikka insinööri, tusina miehiä perässään, hääräili hiki hatussa pitkin kaupunkia.

Jo ajatteli Matti, että koskahan tulevat pyytämään häntä ja Leenaa asettamaan vanhat lyhdyt raastuvan vinniltä entisille paikoilleen. Sillä olihan se Matsonskakin, jonka Matti oli tunnustanut viisaaksi ihmiseksi, monta kertaa vakuuttanut: "etteivät ne paljaat tolpat ikipäivänä valoa anna."

Ja kyllä se niin onkin, — vahvisti Matti, "nauraisihan sitä jo naurismaan aidatkin."

* * * * *

Väkeä oli taas paljon kadulla, samassa humussa oli Leenakin. Matti ei ollut viitsinyt lähteä mukaan, hän riisuutui ja meni levolle. —

Sähkötehtaassa kävi kone huimaavaa vauhtia; pyörät pyörivät niin ettei silmä niitä eteensä ottanut. Virta suljettiin, ja sähkö kiisi silmänräpäyksessä ympäri kaupungin.

Häikäisevän kirkas valo leimahti lampuissa; koko kaupunki oli kuin kirkas himmeli…

— Herra siunatkoon! Luulin ihan maailman lopun tulleen, sanoi Leena, käyden lujasti päähänsä kiinni. Huh, kuinka se tuli äkkiä, ihan peloittaa… Mutta oi hertti! onpa se kaunis ja kirkas kuin taivaan tähti! —

Kauvempaa ei Leena tuota ilman Mattia voinut katsella, hän tunki läpi taajojen joukkojen ja riensi kotiin. — Ovessa tuli Matti, housut kädessä, Leenaa vastaan. Ei malttanut sähkövalolta sen vertaa olla sisällä, että olisi housut jalkaansa vetänyt. Rappusilta laskeutuessaan hän niihin hyppäsi ja kadulla ne "suolivyöllä" kiinni köytti. Häpeäksi tahtoi vähän käydä, kun oli niin valoisaa kaikkialla; vaan olihan paljon muitakin, jotka yhtä alastomina kulkivat kuin hän. Makuulle olivat jo ehtineet ja kiireessä ei paremmin tullut puettua. — Matti käveli kädet housun taskuissa ja ihmetteli. Ihmetteli vielä ihmettelemästä päästyäänkin tämän maailman menoa.

— No mutta herranen aika, valaseehan ihan kuin "Naantalin aurinko!" — huudahti Matti, ja lisäsi heti:

— Niin tuleeko toi sieltä tornin juurelta, toi joka noin valasee?

— Sieltä se kimnasisti sanoi sen tulevan, — vastasi Leena.

— Ja noita lankoja myöten se sitten kulkee!

— Ihme etteivät langat syty!

— Kulkekoon mitä myöten ja tulkoon mistä tahansa, mutta sanon minä sen että tavattomasti se valasee, innostui Matti puhumaan.

— On sitä siinä vähän enemmän kuin sinun lyhdyissäsi.

— Jaa!… ei niissä saanut lähestulkoonkaan noin kirkasta, ei vaikka olisi sydämen ruuvannut korttelin korkealle.

Mutta etköhän se ole sentään vähän liikaa tuommoinen "mopiili."

— Niin ja eiköhän se ole syntikin, miltäs luulet kuun nyt tuon rinnalla näyttävän?

— No sitte saat syödä sähkövaloa niinkuin entinen mies söi kuunvaloa. —

— Ole siinä hassuttelematta sanoi Prutiini ämmäänsä — huomautti Matti leikillisesti Leenalle.

— Kun eivät vaan — sanoi Leena, unohtaen pienen pilanteon — liian korkealle masiinoittansa ja mopiiliensa kanssa kranuaisi.

— Sanos muuta!… että se rovastikin siihen luvan antoi! — Niin pitihän hänen tietämän.

— Jaa—a… taitaa olla maailman loppu tulossa, ennustukset näyttävät toteutuvan. Ihmiset menevät viisaudessaan liian pitkälle. Viisaus muuttuu ylpeydeksi, ylpeys hulluudeksi. —

— Mitä se Matti siinä rohveteeraa, — huusi eräs sivulla kävijä, — eikö ole nyt toista kuin ennen? Näkee vaikka neulan silmään langan pistää.

— No kyllä se toista on kuin ennen, ei tällaisia silloin tarvittu, ja toimeen kumminkin tultiin.

— Tultiin!… vaan ei se kaksista ollut. Muistattehan vielä omissa nahoissanne, miltä tuntui pyryssä ja pakkasessa tikapuut olalla marssia tuntikausia pitkin katuja. Nyt käy kaikki silmänräpäyksessä. —

Matti huomasi itsekin vallan hyvin, että parempi se nyt oli kuin ennen; vaan liikaa siinä sittekin oli, olisi se vähempikin riittänyt. —

Kotiinpäin siitä sitten astuttiin, sillä olihan sähkövaloa sielläkin päin, joten sitä saattoi kotiportiltakin katsella. — —

Sinä iltana ei tuossa pikkukaupungissa muusta puhuttu kuin sähköstä. Ja myöhään siitä Matti ja Leenakin keskustelivat; unikaan ei sitä keskeyttää pyytänyt…

Mutta ei tarvinnut Matin vanhaa virkaansa enää odottaa. Kirkkaasti valaisi sähkö tästä lähtien kaupungin katuja ja varakasten asuntoja. Ruostua saivat vanhat valon vartijat "raastuvan" vinnillä. Lahoomaan joutui pienet tikapuut takapihalla, sillä niitä ei enää tarvittu. — Matti, — niiden ystävä, — sytytteli vaan omaa lamppuansa, pientä tupaansa valaisemaan.