XI
SAARENI
Siellä se on nevojen keskellä, keskellä aavoja maita, se minun pikku saareni.
Kapea, mutkainen polku sinne metsän rannasta lähtee, kulkee mättäältä mättäälle, tapailee satoja pursupensaikkoja ja viimein saareen nousee. Siellä se haarautuu sinne, tänne, kiertää rantaa, nousee kymmenistä eri paikoista jälleen saareen ja siellä ristiin rastiin mutkittelee.
Kokonaisen kesäisen päivän saisit siellä polkuja juosta, päätä kuitenkaan löytämättä.
Toisiinsa ne yhtyvät, yhdyttyään haaraantuvat, mutta pian taas uudelleen tapaavat. Ne kulettavat sinua joka puulle, joka kivelle ja kannolle, vievät alas rantaan, sieltä takasin tuovat ja aavoja nevoja näyttävät.
Usein minä ne polut kuljin pienessä saaressani. Joka puun, joka kiven ne mulle näytti — ja minä nimet niille annoin, kaikkia puhutellakseni. —
Siellä se on minun pyhättöni, siellä kaunis kaiholani…
Niin lempeän hyvä ja hauska oli siellä aina olla, siellä ijäisyyden rauha vallitsee…
Mieleni sinne nytkin tekisi, tahtoisin polkujasi kulkea, katsella aavaa nevaa ja kytösavujasi hengittää.
Siellä se rinta rauhan saisi, suokukkien tuoksua juoda saisi ja sitte sylihisi nukkuisin…
Vaan sinne en nyt pääse. Niin kauvas, kauvas sinä jäit yksiksesi laulamaan… Useinhan sinä pikku saareni minulle lauloit, kun tuuli nevalta nousi. Hymisit niin autuaan hymnin, koska aurinko sua hyväili… Toisinaan taas alakuloisena ja harmaana usvassa uit, et taivasta nähnyt, etkä aavaa nevaa. Silloin sun kylmä oli; — märkä oli vehreä vaippasi…
Räpytellen silloin lintu oksallesi laski ja varovasti siihen istui — mutta lauluaan se laulaa ei voinut…
Monet päivät sinä saareni usvassa uit, et laulua kuullut, etkä itsekään laulaa voinut. Sinun elämäsi oli silloin niin harmaata ja kylmää…
Mutta silloinkin olit sinä minun pyhättöni!
Toisinaan taas, kun lauha tuuli länneltä nousi, se usvat hajotti ja raskaat pilvet taivaaltasi poisti. Silloin se päivä taas kirkkaasti paisti, kyyneleesi kuivasi ja elämällesi uutta intoa antoi.
Leikiten silloin lintu oksallesi lensi, ja iloisen laulunsa kauvas kaijutti. Kukkaparvet silloin teriänsä aukoilivat ja tuoksuaan hengittivät. Hyttyslauma tanssien lensi ja hämähäkki verkoissa riistaa riitti… Kaikkialla väreili lämmin ilma, se leikki ja hyppi, syleilyynsä sinutkin sulki…
Silloin oli pukusi niin kaunis… sinun huminasi lauloi ijäisyyden rauhaa… se lauloi Kaikkivallan valtaa ja voimaa. Sinun laulusi oli aina niin kaihon kaihoa… vienon hellää. Muinaisia aikoja se minulle kertoi… tulevaisuutta lauloi, ja sieluuni ijäisyyden rauhaa kuiski…
Minun pikku saareni!
Kerran sinut tahtoisin vielä nähdä, ennenkuin sieluni ijäisyyden valkamille vaeltaa. Vielä kerran tahtoisin lauluasi kuulla, aavoja nevoja ympärilläsi katsella ja kytösavuasi hengittää. Vielä kerran tahtoisin sylissäsi levätä, katsella sinistä taivasta ja tummia kuusiasi. Kerran tahtoisin polkusi juosta, tervehtiä pursupensaikkoja ja yrttiesi tuoksua juoda.
Tahtoisin silloinkin siellä olla, kun sinua usva uittaa ja pilvet taivastasi peittää. Yhdessä sitte värjyisimme, yhdessä kärsisimme ja yhdessä onnestamme laulaisimme…
Sieltä en sitte milloinkaan palaisi, sylissäsi viimeisen lauluni laulaisin ja sitte pitkän, pitkän uneni nukkuisin…