II.
On huhtikuu.
Kirkkaasti loistaa keväinen aurinko korkealta taivaalta. Rinteet ovat jo lumesta vapaat ja pikkulintujen iloiset parvet visertäen lentävät tuoreessa metsässä.
Kirkas ja sininen on ilma. Kauniina ja juhlallisena kaartuu pilvetön taivas. Keväinen tuoksu täyttää maailman ja hyvältä hajahtaa nuori pihka.
Kannustaen lentää varis ja läsnäolollaan ilmoittaa pesimäajan tulleen…
Kaihon se kaunis kevään tulo Selkäsaaren tyttäressä synnyttää… Katrin on mieli musta ja pimeä kuin syksyinen yö. Väsynyt on hänen sielunsa ja ruumiinsa… Kalpea, laiha on poski, joka ennen pyöreänä ja punakkana hohti kuin mansikka aholla… Kurttuun on käynyt kasvoilla nahka… pilkkuiseksi ja rumaksi ennen hieno ja puhdas hipiä… Laimea ja alakuloinen on mieli… haluton kaikkeen ja voimaton työhön…
Katrin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kotisaareensa on hän sulkeutunut kuin vanki. Kuukausiin ei ole kylässä kulkenut, ei nuorten seuraa hakenut eikä ilon sanaa sanoa saattanut.
Jo aikaa on äidin tarkka silmä tyttäressään muutoksen huomannut, mutta varmaa syytä siihen ei ole mielestään löytänyt. Lääkäriin olisi Katrin kulettanut, vaan tämä ei ole siihen suostunut.
Isä on päivät pitkät ulkotöissä, eikä ole mitään erikoisempaa lapsessaan huomannut.
Halusta tahtoisi Katri omalle äidille asiansa sanoa, ja sitte vaikka kuolemaan käydä kunniansa menettäneenä… Mutta… sitä hän ei voi. Enemmän suree Katri vanhaa äitiänsä kuin omaa kovaa kohtaloansa. Hän aavistaa, että äiti sitä ei kestää jaksa, vaan ennenaikaiseen hautaan kaatuu…
Yksinään päätti Katri kärsiä, yksinään vaivansa valittaa, vaikkakin se niin äärettömän raskaalta tuntui.
Yhdelle oli Katri kuitenkin salaisen tuskansa sanonut, yhdelle vaivansa vaikerrellut… Mutta se ei häntä kuullut… ei tahtonut auttaa… vaikka se hyvin olisi sen auttaa voinut… Se oli Risto…
Kirjeen lähetti Katri, kaksikin, vaan kun ei vastausta saanut, itse puheille kulki. Turhaan meni sekin… Kylmästi, tylysti kohteli Risto; selkänsä käänsi eikä ainoatakaan lohdun sanaa sanonut…
Hyljätty, petetty oli Katri ja oman onnensa varaan jätetty. Onnettomimpana maailmassa, palasi hän kotiinsa eikä sieltä senjälkeen ihmisten ilmoille liikkunut…
Itkien ja katuen vietti Katri kaikki yksinäiset hetket kotonaan. Milloin öilläkin heräsi, aina silloin hän tilansa tunsi. Unettomia ne yöt enimmäkseen olivatkin, raskaitten vaivojen ja suurien kärsimysten kolkkoja hetkiä… Hukkaan oli mennyt kaunis nuoruus… paloksi riemuisa rinta poltettu… Sammunut oli ihana toivo kuin illan tasainen tuuli… lakastumaan pääsi kaunis kukka kevään toivehikkaampana ja puhtaampana hetkenä…
Huhtikuun yö on vielä pimeä. Uni ei ole ummistanut Katrin silmää, vaikka jo kauan on vuoteellaan levännyt. Tuskat ovat suuret; ne painavat kuin raskas vuori, jonka alle Katri on nääntyä, musertua. Mutta niinkuin taikavoimien avulla, nousee hän vuoteeltaan, käärii paksun vällyn verhokseen ja avojaloin hiipii ulos tuvasta. Yli pihan kulkee Katri, astuu likaista polkua navettaan ja sulkee oven peräänsä kiinni.
Lehmät heräävät unestaan, nostavat päätänsä, ja Omena nousee ylös ja ammahtaa ystävällisesti. Katri silittää sen selkää, taputtelee kaulaa ja puhelee muutamia itkunsekaisia sanoja. Ja niinkuin se ymmärtäisi Katrin valituksen, käsittäisi hoitajansa murheen, nuolasee se leveällä, tahmaisella kielellään Katria poskeen ja ammahtaa pitkään ja surunvoittoisesti.
Katri purskahtaa itkuun, pyrkii heinäsuojan ovelle mutta kompastuu ja kynnykseen lankeaa…
* * * * *
Tuvassa ovat katseet kiinnittyneet sänkyyn, missä Katri heikkona sairaana hourii:
— Risto… Ristoo… auta minua… nosta tuo kivi minun päältäni… Risto, kuuletko… Ristoo… Ei se kuule… oi Risto kuinka olet paha… Risto… Risto sinä petit… Oiih… auta… auu… ta…
Äiti rientää vuoteen viereen, tyynnyttää Katria ja sanoo että Risto tulee kohta. Mutta sitte se Katri taas huutaa, huutaa Ristoa ja kysyy poikaansa ja pyytää sitä sänkyyn.
Äiti lupaa ja myöntää, puhuu niinkuin parhaiten taitaa, mutta sairas ei tyynny… ei näytä houreistaan toipuvan.
— Maatkoon nyt siinä, vaan toimittakaa minulle heti sana kun siitä toipumaan rupeaa — sanoo konstaapeli ja nousee lähteäkseen ulos.
— Kyllä laitetaan sana — virkkoi itkien äiti ja vilkasee arasti sänkyyn.
— Sanoiko tohtori sen kuolleena syntyneen? — kysyy konstaapeli pihaan tultuaan.
— Niin se arveli.
— Ja tekö sen löysitte?
— Enkä… mieheni…
— Mistä?
— Heinävajasta…
— Ikävä juttu.
Annettuaan vielä varoituksia Katrin hoitamisesta, poistui konstaapeli.
— — —
Kauvan saa Katri vuoteessa maata. Varsin hitaasti palaavat ruumiin voimat, hitaasti kuin polulle ruoho, jolla ei ole multaa mihin juurensa kiinnittäisi. Mutta aikaa onkin sairastelemiseen, sillä selkää ei voi kulkea veneellä eikä hevosella. Yhteys Selkäsaaren ja muun maailman välillä on kokonaan katkaistu. Jospa se väli olisikin ainiaaksi katkaistu — toivoo äiti. Hän tietää, että kun jäät ovat selältä kadonneet, niin silloin se hänen ainoa lapsensa poies viedään… ehkei enää milloinkaan saa lastansa sen perään nähdä…
Äitiparka itki yöt ja päivät Katrin vuoteen ääressä. Hänen vanha, kovan työn heikontama ruumiinsa vapisi ja värjyi kovan surun painosta. Se oli kuin kellastunut lehti, jonka kovempi tuuli saattaa millä hetkellä hyvänsä pudottaa ja maahan haudata…
Isä ei puhunut mitään. Puoleen katsomatta kulki hän Katrin vuoteen ohi ja niin paljon kuin mahdollista oli, pysytteli ulkona. Näennäisesti välinpitämättömänä oli hän asiasta, vaikka se kipeästi häneen koski — parantumattoman kipeästi…
— — —
Sana on kulkenut konstaapelille, joten joka päivä hänen tuloansa odotetaan. Hetket tuntuvat äidistä peljättäviltä; jokainen vene, minkä selällä näkee, vaikuttaa hänessä kuristavan ja tukehduttavan tunteen. Ja kun vihdoin se vene saapuu, joka yli selän Katrin kantaa, silloin hän ei ymmärrä enää mitään… ei voi itkeäkään. Kolkkona katselee hän konstaapelin tuloa ja välinpitämättömän näköisenä hänen puhettaan kuuntelee.
— Oletko jo valmis lähtemään? — sanoo poliisi.
— Olen — vastaa Katri.
— Laittau sitte veneeseen!
Katri juoksee äidin kaulaan, suutelee hänen ryppyistä poskeaan, syleilee ja itkee. Vaan kauaa ei Katri äidin sylissä saa olla. Konstaapeli pitää kiirettä, joten pian ovat jäähyväiset heitettävä.
Ulos isän luokse juoksee vielä Katri. Hiljaisena, rukoilevana ja nöyränä lähestyy hän isää… Mutta kylmästi, armotta työntää isä hänet luotaan ja jäykästi sanoo:
— Mene, mene…!
Yli kevätkylmän selän liikkuu ruununmiehen vene Ristiniemen venekoppelia kohden. Saaresta, hiirenkorvalla olevien koivujen lomista se koti vielä silmään pilkottaa. Rantakivellä näkee Katri äidin istumassa, isä karhitsee järveen viettävää peltoa ja lammaslauma repii nuorta, parin päivän vanhaa ruohoa ojapenkereiltä. Siinä tuokiossa ne kaikki saarien taakse hukkuvat… ijäksikö?… Saanenko milloinkaan sitä enää silmilläni nähdä? — ajattelee Katri.
Ja kun ohi Susisaaren kuljetaan, muistuu Katrin mieleen viimeinen heinämatka… Ne ovat kaikki muistoja, jotka viimeisenkin kyynelen silmästä puristavat…
Ohi Ristiniemen kulkee tie kirkolle. Katri tahtoisi silmänsä sulkea, ollakseen näkemättä sen paikan, jossa hänen lempeä nuoruutensa murskattiin, missä asui se mies, joka petoksella ja vilpillä oli hänet syntiin vietellyt ja sitte oman onnensa nojaan, häpeään ja turmioon jättänyt…
Katri vetää huivin otsalle ja kasvot maahan luotuina seuraa konstaapelia kirkolle.