III.
Kolme pitkää vuotta on Katri vankilassa kärsinyt. Viimeinen kuukausi on kulumassa, joten vapauden toivo Katrinkin sydämeen vähittäin palaa.
Paljon on Katri muuttunut. Entinen lapsellisuus on kasvoilta kokonaan kadonnut, sijaan on tullut kalpeata jäykkyyttä ja kylmää tylsyyttä. Kirkkaat ja siniset silmät ovat muuttuneet sameiksi ja harmaiksi; pitkä pellavatukka, joka ennen vahvana palmikkona lanteita hiveli, on kutistunut ja harventunut melkein olemattomiin. Ja saattaa kasvoilta lukea kärsimysten raskaat läksyt, jotka merkkinsä ovat syvälle painaneet. Ne ovat Katrin nöyrän luonnon vieläkin nöyremmäksi taivuttaneet.
Väsynyt olisi Katri vankilan elämään, elleivät vartiattaret olisi hänestä hellää hoitoa pitäneet. Koko sydämellään ovat he häneen kiintyneet. Jo ensi päivästä oppivat vartijat huomaamaan Katrin rehelliset silmät, hänen hellän sydämensä ja siksi häneen mielistyivät. Siskon vertainen onkin Katri monelle. Salaa, omin lupinsa ovat he lainailleet Katrille lukemista ja vapautta myöntäneet, mikäli se heidän vallassaan on ollut.
Vankilansaarnaajasta se Katri kuitenkin parhaan ystävän löysi. Milloin yksityisesti kävi vankien luona elämän sanaa puhumassa, silloin hän aina Katrin koppiin jälkensä muisti. Monet, monet lohdun sanat on hän Katrin murheelliseen sydämeen kantanut, monet opetukset ja neuvot vastaisen varalle antanut.
Näin siitä Katrista uusi ihminen syntyi, joka löysi apunsa, lohtunsa ja turvansa Jumalassa. Jumalaan luottaen, Hänen armostaan varmana ollen, vaikka syntinsä suuret olivatkin, se Katri tyynenä ja hiljaisena vankilassa päivänsä kuluttaa…
* * * * *
Varhain eräänä aamuna kulkee muuan naishenkilö linnaan. Hän kolkuttaa lukittua veräjää ja vartijalle huutaa:
— Avatkaa!
Vartija avaa, mutta kun kuulee naisen asian, sanoo hän:
— Vankia ei voi tavata ennenkuin jälkeen 10:nen. Tirehtööri on silloin kansliassa ja häneltä on pyydettävä lupa.
Kammottavine tunteineen poistuu nainen kaupunkiin vievälle maantielle.
Kyyneleet nousevat silmään, itku mielen valtaa, ajatellessa että kaunis, hellä ja hyvä Katri on vankina siellä jylhien muurien sisällä.
— Oi Katri… Katri — valittaa nainen — kuinka toisin olivat asiat vielä neljävuotta takaperin. Silloin me yhdessä, käsikädessä käyden, ensikerran polvistuimme pyhän alttarin ääreen lupasimme itsemme kokonaan Jumalalle ja Hänen hyvinä lapsinansa läpi maailman kulkea. Hurskailta me silloin itsemme tunsimme, olimme autuaita kuin pienet enkelit. Synnit eivät silloin mieltä painaneet, me olimme niin sanomattoman lähellä Jumalaa. Silloin olisi kuolemakin helppoa ollut… Oi Katri… nyt olemme me suuret syntiset, Jumalan tuomio meitä odottaa…
Tyttö pillahti itkuun ja hoippuen kulki kaupunkiin.
Kello 10 palaa hän uudelleen linnaan. Vartija saattaa hänet tirehtöörin puheille.
— Mitä asiaa? — kysyy tirehtöörin apulainen.
— Pyytäisin puhutella Selkäsaaren Katria.
— Kuka te olette?
— Minä olen Ristiniemen Hanna.
— Mitä asiaa vangille?
— Äidiltään veisin terveiset.
Apulainen viittaa myöntyvästi vartijalle ja sanoo:
— Kymmenen minuuttia.
Vartija ymmärtää tarkoituksen ja saattaa Hannan vastaanottohuoneeseen. Päivystäjä saatuaan tiedon, antaa käskyn osastovartijalle ja tämä noutaa vangin esille.
Kylmimmänkin sydämen olisi heltyä täytynyt, nähdessä kohtauksen vastaanottohuoneen ovella. Kyyneleet nousivat vartijainkin silmiin, kuullessaan ne huudahtukset, jotka ystävä ystävälleen lausui, nähdessä sen syleilyn, johon vuosien takaa tavanneet kumppanit yhtyivät. Niinkuin pienet lapset, itkivät kumpikin. Sanaa siinä ei tunteiden tulkkina tarvittu, ei pienintäkään viittausta kaivattu. Yksi ainoa silmäys riitti kyllin kaikki toisillensa selvittämään… Ja se silmäys… se syleily… ne ne puhuivat sen, jota suu ei olisi koskaan puhua voinut…
— Kuinka voi kotona äiti? — kysyy vihdoin Katri.
Hanna ei siihen tahtoisi heti vastata. Mutta kun Katri sen kerran kysyi, täytyy sanoa totuus:
— Huonosti ovat asiat kotona. Niin Katri… älä itke… vuosi takaperin laskettiin äitisi haudan lepoon. Häneltä tuon sinulle viimeiset terveiset.
— Äiti kuollut — matkii oudolla äänellä Katri. Muuta ei hän voi puhua, tajuttomana kaatuu hän Hannan syliin…
Naisvartijat rientävät vangin luo ja kantavat hänet lähellä olevaan sairasvajaan.
Hanna olisi mielellään seurannut mukana, vaan vartijat sen häneltä kielsivät.
— Saattaako Katria vielä puhutella? — kysyy Hanna.
— Ei ainakaan tänäpäivänä — ilmoittaa päivystäjä.
Hanna miettii toista keinoa ja rohkeasti sanoo:
— Saanko kirjoittaa Katrille?
Vartija miettii hetkisen, katsoo Hannan nöyrää muotoa ja sitte vitkaan vastaa:
— Se kyllä sopii. Kirjoittakaa vaan. Pöydältä osottaa vartija kynän ja paperin; Hanna istuu tuolille ja ryhtyy heti kirjoittamaan.
Rakas, kiltti Katrini!
Niin paljon, paljon olisi minulla ollut sinulle vielä kertomista, paljon kotoasikin, vaan et jaksanut minua kuulla. Sain luvan kirjoittaa, joten tässä sinulle asiani kerron.
Älä peljästy… älä ole vihanen, vaikka kertomukseni koskee Ristoa, joka sinulle kaiken kärsimisen on aikaan saanut. Hänen tahdostaan täällä olen, niin oudolta ja odottamattomalta kuin se kuuluukin.
Niin Katri… Kaikki tietävät sinun suuret kärsimyksesi, sinun tuskasi ja murheesi; mutta kukaan ei tiedä että Risto sinun puolestasi suree ja kohtaloasi valittaa. Ainoastaan minä, sisar sinulle ja hänelle, minä sen tiedän.
Vähän jälkeen tänne tuloasi vietettiin Riston ja Saarelan Sandran häät. Onneton pari tuli heistä. Äitivainajani kanssa usein heidän elämäänsä itkin. Rakkautta heillä ei toisiinsa ollut vähääkään. Se oli se raha ja kunnia, jolle he avioliittonsa rakensivat. Risto oli kylässä myötäänsä ja juopotteli; Sandra teki samoin. Kerran jo silloin Risto minulle ikävän tilansa tunnusti. Vaan heikko oli parannusta aikaan saamaan. Mutta Jumala hajotti liiton, joka ilman häntä tehtiin… Ensimäiseen vuoteeseensa kuoli Sandra. Sen jälkeen on Riston tila ollut säälittävän surkea. Voi Katri… minun täytyy itseni kuoliaaksi surra hänen tähtensä. Myötäänsä on hän poissa ja päihtyneenä elämöi. Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin hän järjellisenä ihmisenä elää, on hän sanaton ja synkkä. Ja Katri… kuule… sinun kova kohtalosi on siihen suurena syynä… Erään kerran tällaisena ollessaan, kysyin häneltä:
— Miksi olet niin totinen ja synkkä?
Kauan oli Risto vastaamatta, vaan kun yhä utelin, vastasi hän viimein kyynel silmässä:
— Elämä ei minua enää miellytä. Väärin olen sen käyttänyt. Hukkaan meni nuoruuteni, hukkaan koko elämä ja sen mukana sammuivat kauniit unelmani… Nyt on Jumalan tuomio pelottamassa…
Katri, tuskin koskaan ennen uskalsin Ristolle sinusta puhua,
mutta silloin, aavistaen hänen sisäiset tunteensa, kysyin:
— Etkö voisi alottaa elämääsi uudelleen? Etkö voisi sovittaa
tehtyjä rikoksiasi, jotka sinun omaatuntoasi vaivaavat?
— Mahdotonta, mahdotonta — vastasi Risto.
— Etkö ainoatakaan…? — kysyin. Omituisesti välähtivät silloin
Riston silmät ja tuijottaen minuun, kysyi:
— Mitä tarkoitat?
— Katria… Katria tarkoitan — sanoin. Hetken oli Risto vaiti; hänen katseessaan, jonka minuun heitti, huomasin kipenän toivoa, vaan sitte se painui alas ja synkkänä Risto sanoi:
— Liiaksi on Katri minun tähteni kärsinyt. En mitenkään saata
sitä enää sovittaa.
— Voi Risto, sinä voit jos vaan tahdot — sanoin ja syleilin
häntä.
Kauan puhuin Ristolle, ennenkuin pientäkään toivoa sain hänessä kytemään. Vaan siitä se on vähittäin kasvanut. Kokonaan on elämänsä muuttanut. Alakuloisuus häntä vielä vaivaa, mutta kun sinusta saan puhua, muuttuu hän paljon.
Katri kultani, nyt sanon asiani ytimen sinulle suoraan ja lyhyesti: Risto nöyrästi katuu rikosta, jonka sinulla teki ja pyytää sovittaa, jos sinä sen sallit ja jos se vielä on mahdollista. Hän pyytää päästä sinun puheillesi, ellei ennen, niin ainakin silloin kun vapaaksi pääset.
Itseltäni vielä sana:
Kuule Katri siskoni! Enemmän kuin ketään maailmassa rakastan minä sinua. Sinulle toivoisin parasta mitä toivoa sopii. Jos sinut kerran vielä saisin meillä nähdä, en sinua koskaan luotani päästäisi… Äiti ja isä ovat minulta jo kuolleet; veli ilman sinun anteeksiantamustasi saattaa milloin hyvänsä minulta kadota… ja silloin olen minä poloinen yksinäni… Risto ei sinua koskaan ansaitse omakseen, vaan minä, sisko sinulle ja hänelle, minä sitä lakkaamatta toivon ja… siksi anteeksi sinulta pyydän…
Katri, jää Jumalan huomaan ja palaa pian luokseni.
Sinun Hannasi.
Raskaasti lupsahti linnan rautaportti kiinni… Synkän tunteen se kaikki Hannaan jätti. Itkusta väristen istuutui hän linnan lähettyvillä olevalle penkille, ollakseen siten vielä hetkisen Katrin läheisyydessä. Sinne linnan jylhiin, korkeisiin muureihin hän katseensa vaivutti, löytääksensä sen akkunan, joka Katrille päivänvalon laskee. Mutta, turhaa se on… niitä akkunoita on niin lukemattoman monta… Sen se Hanna vain tietää, että joku sisko, joku armaan Suomen tyttö tahi äiti sieltä suurilta saloilta, kanervaisilta kankahilta, humisevan metsän siimeisestä helmasta, siellä sen ja sen rautaristikon takana kalliita päiviänsä kuluttaa…
Mikä lieneekin heidät sinne saattanut…?
— — —
Vasta seuraavana päivänä jätettiin Katrille kirje — ensimäinen kolmen vuoden ajalla. Odottamatonta, varsin aavistamatonta oli sen sisältö Katrille… Ristoko katuisi… pyytäisi anteeksi… kävisi sovittamaan suuren rikoksensa… Hetkeksi kävi Katrin mieli hyväksi, hetken tunsi hän lohdun kipenän rinnassaan… vain hetken… mutta pian se sieltä jälleen katosi…
Nytkö tulisi hän, joka kaiken kaihon toi, joka ihanan nuoruusajan ryösti, lokaan tallasi; tulisiko hän nyt tuomaan lohtua murtuneelle sydämelle…? Ristoko tahtoisi lievittää vuosien kärsimykset, tahtoisiko keventää sen kuorman, jonka petollisesti kannettavaksi antoi…? Risto… Risto… nyt se on mahdotonta… miksi et ennemmin sitä tehnyt…! Suuri on juopa meidän välillemme kasvanut, suurempi kuin koskaan ennen. Minä olen vanki… kunniani menettänyt… mahdotonta siis kaikki…
Katri pillahti itkuun. Hän oli omaan viheliäisyyteensä jo niin tottunut, ettei parempaa saattanut enää toivoakaan. Mutta nyt… nyt kun sitä hänelle tarjottiin, tuntui se varsin mahdottomalta, tuli liian myöhään.
Kylmältä ja ylenkatseelliselta tuntui nyt Katrille maailma, johon muutamien päivien kuluttua vapaana saattaisi astella. Siellä ei ollut enää sitä, jota kaiken aikaa oli katkerimmin surrut… äiti oli jo muuttanut manan majoille. Melkein tuntui pelottavalta se hetki, jolloin saisi omat vaatteet ja luvan lähteä entiseen vapauteensa.
Viihdyttääkseen sekavia aatoksiaan, saadakseen jäähdykettä kuumalle otsalleen, kiipee Katri akkunaan ja sen avaa. Rautaristikon läpi kurottaa hän kätensä ja hengittää kevään vilpoista ilmaa. Oi, miten hyvältä se vastaan tuoksahtaa! Siinä on nuoren nurmen hempeätä hajua, pikkuisen lehdon tuoksua ja miljoonien kevätkukkien tervehdyksiä. Sieltä järven takaa, matalasta männiköstä, kuului pikkulintujen kaunista viserrystä ja kaihoäänisen käen kukuntaa…