IV.
Kotiin soutaa Katri… Selkäsaaren tuuheat rannat nousevat pehmeinä ja täyteläisinä tummasta vedestä. Tuttua ja rakasta kieltä ne siinä puhuvat. On kuin kertoisivat vanhoista muistoista, kuin haastelisivat vaiheitaan Katrin ollessa kaukana poissa. Siinä se on venekoppeli surullisen näköisenä. Toinen kylki on veteen kallistunut, katto rikkinäinen ja vahvalti kasvaa jäkälää sen lahoneet seinät. Ujosti kurkistaa rikkinäinen nuotta koppelin avonaisesta, lintallaan olevasta ovesta ja kaatuelleet ja katkeilleet ovat verkkoriuvut rannalla.
Katri vetää veneen maalle ja arkana kulkee polkua pihaan. Siinä se on rakkain, muistorikkain paikka maailmassa. Se on lapsuus-ajan pyhättö, sen iloinen leikkitanner ja hauskin kumppani. Samoja jälkiä ne polutkin siinä vielä kulkevat. Tuvan rappusten edestä lähtevät ja erisuunnille mutkitellen kulkevat.
Sykkivin sydämin lähestyy Katri portaita, jotka loivasti tupaan nousevat. Outo tunne valtaa mielen, nähdessään likaisia riepuja summittain käsipuille levitetyksi. Siinä on vielä kippoja ja kappoja, ruoan jätteitä, maitoastioita ja sen sellaista sikin sokin, niin että koskematta tuskin ohi pääsee. Ummehtunut, pahanhajuinen ilma syöksähtää porstuasta vastaan. Syrjäsilmän heittää Katri nurkkaan, missä ennen leikkikamari sijaitsi ja jota hän uskollisesti siivoili ja järjesteli.
Pelokkaana tarttuu Katri ripaan, vetää oven verkkaan auki ja sisään astuu.
Mutta hämmästyneenä jää hän ovipieleen seisomaan…
— Mitä asiaa? — kysyy tuvassa olija, keski-ikäinen nainen, soutaen kehtoa, jossa pieni lapsi hiljaisesti äännähtelee.
— Asuuko tässä vielä se Selkäsaaren Matti? — kysyy vuorostaan Katri.
— Asuu… mitä sitte?
Katri hypistelee liinansa kulmaa, katsoo lattiaan ja ujosta vastaa:
— Se on minun isäni.
— Sinäkö se olet Katri? — kysyy nainen ja heittää muljauttavan katseen ovipieleen.
— Niin olen…
— Tuletko sinä linnasta?
— Tulen — vastaa Katri tuskin kuultavasti.
— Minä olen tässä paikassa nyt emäntä ja me olemme isäsi kanssa päättäneet, että saat mennä sinne mistä olet tullutkin… Parasta että heti lähdet tiehesi.
Itkien palaa Katri ulos… Kylmä oli muinen lämmin ja herttainen koti. Sylinsä se salpaa omalta kasvatiltaan… kärsineeltä lapseltaan, joka kodin suojaa etsimään oli tullut…
Isän luokse juoksee Katri; jo kaukaa kun sen näkee, korottaa hän kätensä ja nöyränä kaulaan juoksee… Mutta kylmästi isä itsensä irroittaa, työntää Katrin luotaan ja jäykkänä huutaa:
— Sinulla ei ole asiaa tänne!
Katri polvistuu isänsä eteen ja rukoilevana puhuu:
— Rakas isä, anna kuitenkin anteeksi… lepy, älä aja minua maailmaan… isä… isä… anna kuitenkin anteeksi…
Mutta isä ei kuule lapsensa sanoja; pois tupaan hän astuu ja vetää oven tiukasti kiinni.
* * * * *
Varhain aamulla kulkee Katri pyhään kalmistoon. Kaunis kimppu nuoria metsäkukkia on hänen kädessään, jotka kulkiessaan saloa, äidin hautaa varten poimi. Mutta vasta kun hilan hautuumaalle avaa, huomaa Katri, miten on ihan mahdotonta omin neuvoin äidin hautaa löytää. Olisi risti kummulla, niin ainakin hakien löytäisi, vaan tokko se isä…
Katri kävelee hautausmaan pitkin ja poikki, lukee kirjoitukset ristien otsikoista, vaan oman äidin hautaa hän ei löydä. Toivottomana istuutuu hän erään kummun viereen, jonka ristin takapuolelta lukemansa sanat: "Lepää rauhassa paljon kärsinyt äiti", häntä sanomattomasti liikuttavat. Oli se oma äitikin kärsinyt, kuka tiesi vielä enemmän… paljon enemmän. Oma lapsi… ainoa lapsi oli äidille ikuisen leposijan onnettomuudellaan valmistanut. Oi äiti… armas äiti…
Katri kopeloi pienen virsikirjansa jonka vankilan vartija oli eväitten mukana myttyyn laittanut. Siitä lukee hän rukouksen, joka niin monta kertaa on hänen sydämensä Jumalan luokse kantanut, lukee virren, johon äiti sävelen opetti ja jota he yhdessä aina illoin laulaneet olivat…
Katri pyyhkii kyyneleet silmistään, ottaa pienen myttynsä ja lähtee uudelleen äidin hautaa etsimään.
Ilokseen huomaa hän etäämpää miehen. Katri suuntaa kulkunsa sinne ja tapaakin itse haudankaivajan, joka kangen ja rautalapion kanssa on uutta leposijaa tullut rauhaisaan kalmistoon kaivamaan.
— Missähän se on Selkäsaaren Liisan hauta? — kysyy Katri.
— Selkäsaaren Liisan…
Kotvasen muistuteltuaan, painaa haudankaivaja lapionsa hiekkaan ja sanoo:
— Tulehan sitte mukaan.
Yhdessä he siitä kulkevat kalmiston äärimmäiseen kolkkaan. Haudankaivaja pysähtyy pitkän kumpurivin viereen, jonka alla kymmenien vainajien ruumiit vierettäin lepäävät.
— Tässä rivissä se on, vaan minun on mahdoton muistaa mikä näistä on
Selkäsaaren Liisan.
Itkuun puhkee Katri, nähdessään miten kokonaan ilman hoitoa on äidin hauta jätetty, ja miten se juuri sentähden on löydettävistä kadonnut.
— Kuka te olette? — kysyy haudankaivaja.
— Selkäsaaren Katri.
— Aai… vai niin!… Ikävä kun en tiedä äitisi hautaa, vaan ehkä isäsi muistaa… Joo, muistaakin se sen…
Verkkaan siitä haudankaivaja työhönsä lähti. Viisi leposijaa oli seuraavaksi päiväksi valmistettava, ja kaivettu oli vasta kaksi.
Hautarivin läheisyyteen jää Katri pitkäksi aikaa. Kummulta kummulle hän kumarassa kulkee ja äidin hautaa tunnustelee. Vaan turhaa se on. Samanlaisia keltaisia hiekkakasoja ovat jokainen. Tukko ruohoa siinä tahi siinä nurkassa ja kuivuneita kukan jätteitä vain harvoilla kummuilla…
Mutta vaikkei Katri äitinsä hautaa löydä, tekee hän kuitenkin sen, jota jo niin kauan oli mieli tehnyt. Kumpurivin viereen polvistuu Katri, painaa kasvonsa auringon paahtamaan hiekkaan ja vaipuu hartaaseen rukoukseen…
Pää rinnoille painuneena poistuu Katri pyhästä kalmistosta. Veräjällä hän vielä pysähtyy ja taaksensa hautausmaalle katsoo, vaan sitte lähtee hän tomuavaa maantietä tallustamaan…