KEVÄISIÄ TUNTEITA
Suurilta saloiltani minä sinua Maiju huudan ja huhuan… Minä huudan päivän iltaan painuessa, aamuauringon saloani tervehtiessä; mutta minun ääntäni et sinä sittekään kuule.
Ja kun päivä korkeimmilleen nousee, kun se pilveen peittyy ja silmänsä minulta salpaa… silloinkin minä sinua Maiju huhuan ja huudan…
Mutta sinä et huutooni vastaa… Vaarojen kupeet minun ääneni kertovat, levittävät sen laaksojen pohjiin, kaukaisiin metsiin kulettavat ja kanssani kilvan huhuilevat.
Vaan sinä et sittekään kuule…
Luulisin etten tarpeeksi huutaisikaan, luulisin ääneni liian heikoksi, luulisin laaksoon väsyvän, elleivät nuo metsäiset vaarat huutoani matkisi ja ääneni vahvuutta todistaisi.
Joudu Maiju, joudu! Riennä, kevät on jo suurilla saloillani…
Maiju…!
Minä odottelen… kuulostan salolle, laaksojen pohjiin, vaarojen kupeita kuulostan… vaan sinun ääntäsi, sinun askeleitasi Maiju minä en mistään kuule…
Tyhjää on kaikki, hiljaisuuteen sammuu salo, kun ääneni kaiku vuorilta palaa…
Mutta sittekin minä sinua huudan ja huhuan. Korkeille kiville, epätasaisien vaarojen rinteille minä nousen ja käsieni torvesta huudan. Maiju… Maiju-uu — vastaa vaara ja sitte minä kuulen vielä sekavaa kaikua, laakson mölinää, kunnes viimein tyyni hiljaisuus ympärilleni palaa…
Et siis kuule… et tahdo tänne salojeni helmaan tulla… et minusta välitä, etkä alakuloisia laulujani kuulla viitsi… et kukistani huoli… et salojani nähdä tahdo, etkä kaukaisia vaarojani katsella.
Voi… tyhmä olet…
Tulisit… tulisit Maiju…
Täällä saisit sinä pääsi metsäkukilla puettaa, saisit suuren saloni morsiamena kulkea kuni haltiatar suuri ja metsien riistaa paimentaa. Linnut sinulle täällä onnea laulaisi, metsä laulaisi, tuuli kasvojasi suutelisi ja koko tuoksuva kevät sinut syliinsä sulkisi.
Etkö Maiju saloni pyhää rauhaa rakasta, sen hiljaista yksinäisyyttä lemmi ja toisinaan pauhaava mylvinää ihaile?
Maiju… Maiju… joudu, riennä! Kevät on jo saloilleni saapunut, vuokko tekee terää ja laululintujen suuret parvet metsiköissä helistää. Joudu, joudu! Käteni minä sinun käteesi ojennan, sinulle onnea ja autuutta laulan ja sydämeni sinun sydämeesi vuodatan.
Silloin me yhdessä näitä suuria saloja kulkisimme, yhdessä taivaan korkeutta katselisimme ja Luojan hyvyyttä kiittäisimme.
Tuonne koivikon helmaan, tyynen metsäjärven rannalle minä sinut mökilleni saatteleisin. Siellä me sitte yhdessä eläisimme, yhdessä metsäjärvien tyyniä pintoja ruuhellamme piirtelisimme ja ijäisestä onnestamme loppumattomat laulut laulaisimme…
Aamuin me peippoa koivikossa kuulisimme, käkeä kuusenlatvoissa kukuttaisimme; illoin päivänlaskua vaaroiltamme katselisimme ja satakieltä lehdossa laulattaisimme…
Oi Maiju! Täällä meidän elämämme onnea olisi… täällä me niinkuin metsälammin sorsat rauhassa eläisimme… eikä meidän onneamme kukaan kadehtia tietäisi…
Aina kun kevät saloilleni saapuu, minä sinua Maiju huudan ja huhuan. Minä huutelen vaarojen kupeilta ja laaksojen pehmoisilta pohjilta minä sinua huhuilen. Helluntai-kokkoni minä kevätyön hämärään sytytän, juhannustulia vaarojen harjoilla sinua varten poltan ja tuloasi odotan.
Salojeni kevät kulkee huomaamattani ohi niinkuin hento, liipoitteleva perho, joka äänettömästi kukasta kukkaan kulkee ja sitte tietämättäni silmistäni katoaa… Saapuu kesä… Silloin minä vielä sinun tuloasi odotan, kukkiani kukitan ja lintujani sinua varten laulatan. Vaan kun et sinä silloinkaan saloilleni saavu, saapuu musta syksy ja luminen talvi. Kukkani silloin kuihtuu, laulut salolta sammuu ja minun odotettu onneni hankiin jäätyy…
* * * * *
Kun siis kevätkuita jälleen saloilleni saavut, kun aurinkosi korkealle taivaalle kohotat ja kevättuulesi puhaltaa annat; kun mahlat maasta nostat ja laululintujen parvet takaisin saatat, saata silloin kaukainen onneni, kaukainen lempeni luokseni leikkimään, kevättuulia kanssani halailemaan, keväisiä salojani kupeillani kulkemaan ja sinistä taivasta metsäisiltä vaaroilta katselemaan.
Saavuthan sinä Maiju silloin…