HUVIMATKA
Kun sanomalehtipoika aamulla oli lehden verstaaseen tuonut, otti Jaakko, vanhin oppilas, ennen muita sen käteensä ja kovalla äänellä luki etusivulta seuraavan ilmoituksen:
"Höyrylaiva Neptun III tekee huviretken Tampereelle ensi lauantai-iltana kello 9. Hinta edestakaisin laivassa 3 mk., proomussa 1 mk. 50 p. Soittokunta mukana."
Mitä sanotte pojat! Lähdetäänkö? — kysäsi Jaakko samaan menoon.
— On tässä vielä miettimisen aikaa enemmän kuin puoliviikkoa — huomautti Jussi.
— Eikä tiedä millainen sattuu olemaan ilma — lisäsi Timo.
— Ja kuinka on pyöreitä ja kiliseviä taskussa — tuumi Jouko.
— Mutta minä sitä melkein lähden — vakuutti Jaakko.
— Minä seuraan sinua jos satun saamaan nättiä tyttöjä mukaan — lausui veitikka silmässä Lasse, äsken leivottu kisälli.
— No se nyt on selvä, että kyllä sinä niitä saat.
— Tulee niitä sinne ilman hakematta ja pyytämättä.
— Tulee, vaan minä en huoli kaikista.
— Noo, ainakin se Lissu tulee.
— Ja muusta se Lasse ei kuulu välittävänkään.
— Suu soukemmalle, pojat!
— Niin… "kas mun tätä".
— Lissun sinä kuitenkin mukaasi viet.
— Suu soukemmalle, muuten panen virkun laulamaan!
Lasse oli tavallisesti pahin irvileuka ja kiusantekijä milloin vain toisten tytöt olivat puheena. Mutta omastaan hän ei sallinut sanottavan sitä eikä tätä. Toiset eivät kuitenkaan aina hänen uhkauksistaan mitään välittäneet, vaan venkailivat ja vetkuttelivat asiat mitä hullunkurisemmaksi ja naurettavammaksi suinkin saattoivat.
Käsikähmä siitä tavallisesti lopuksi syntyi, tuollainen "kovakouraisen leikillinen", jolloin usein verstas mullin mallin väännettiin ja alakynteen joutunut työnnettiin ovesta, toisinaan ikkunastakin pihalle.
Äskeiset sutkaukset taukosivat melkein alkuunsa, ja vain silloin, tällöin, työn lomassa ja sivussa, lausuttiin ajatuksia lauantaisesta huvimatkasta.
Jaakko puolestansa piti melkein varmana lähdön, ainakin mitä itseensä tuli; mutta kun hänelläkin oli se "toinen", ei hän näin ollen voinut yksinänsä lopullista päätöstä tehdä. "Toistaan" se Jaakko nyt ajatteli ja kiihkeästi odotteli iltaa, jolloin pääsisi tapaamaan.
— — —
Kiireesti haukkasi Jaakko sinä iltana ateriansa mestarin kyökissä; nopeasti pyhävaatteisiinsa pukeutui ja sitte onnenetsintään kaupungin kaduille lähti. Raastuvankadulla se tavallisesti kohtaaminen tapahtui. Sinne Jaakko nytkin askeleensa ohjasi ja moneen kertaan kadun mittaili, ennenkuin armaan Lyylinsä tapasi.
Jo kaukaa se Jaakko "toisensa" tunsi. Tunsi vaaleasta, siniraitaisesta huivista, joka sievästi yli pään oli poimutettu; tunsi vartalosta joka oli sulava ja suora, ja noin tavallisen mittainen, mutta ennen kaikkia tunsi Jaakko Lyylinsä käymisen ja koko vaateparren.
Omituinen, sydänalaa vihlaseva tunne kävi läpi Jaakon tukevan ruumiin, nähdessään kaukaa kadunkulmauksesta Lyylinsä kohti käyvän. Hän koetti miten parhaiten taisi itseänsä rohkaista ja mielensä kevyeksi ja iloiseksi tehdä. Se alku se tavallisesti olikin vaikeaa, ja juuri siitä paljon riippui koko illan meno ja tapaamisen hauskuus. Jos sattui mukavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun löytämään, kävi kaikki kuin itsestään, eikä siitä ainaisesta puheen puutteesta ollut vähintäkään pelkoa. Mutta anna että sellaista ei saanut keksityksi, silloin tuntui jokainen askel pitkältä ja kuivalta, tuntui kuin kahle olisi suun päälle painettu. Jaakko se nimittäin oli sellainen mies, että hän ei voinut puhetta tyhjästä tehdä, vaan tarvitsi siihen varman aiheen, oikein tuollaisen todellisen, jotta siitä sitte vakavasti saattoi pitkät rupeamat keskustella.
Jo tuumi Jaakko sopivaa puheenaihetta; muistutteli mitä uutta olisi parin päivän ajalla tietoonsa tullut. Ei sattunut mitään muuta muistamaan kuin lauvantai-iltasen huviretken. Siitä se oli siis keskustelu alettava.
Ilmanlaadun mainittuaan kysäsi Jaakko heti toiseksi:
— Lähdetkö Lyyli lauvantaina Tampereelle?
— Kunpa olisi kaunis ilma.
— No mikä sen rumentaisi!
— Sinä siis uskot vahvasti että ilma koko viikon pysyy tällaisena tyynenä ja kirkkaana.
— Uskon… ja jos kuitenkin satamaan sattuisi, pannaan katto päälle.
— Roomuunko?
— Niin. Sellainen öljykankainen katto.
— Se onkin sitte hauskaa!
— Me siis lähdemme Lyyli?
— Lähdetään vaan!
— Kättä päälle!
Jaakko paiskasi suuren kämmenensä Lyylin käteen, joten asiassa ei enää ollut mitään muuttelemisen mahdollisuutta. Huviretkestä puhellen, ja kuvaillen sen monet hauskuudet matkalla ja perillä, kävelivät he katuja yhdessä myöhään iltaan. Vihdoin saattoi Jaakko Lyylin kotiportilleen. Siinä he vielä kauan seisoivat ja tulevaisuuden ihanista toiveistaan puhuivat, kunnes hellästi kättä puristaen erosivat ja toisilleen hyvääyötä toivottelivat…
Toisenlainen oli nyt Jaakon mieli kotiin palatessaan kuin koskaan sitä ennen. Hän oli niin ihastuneena, niin sanomattoman hurmaantuneena niistä sanoista, joita Lyyli heidän tulevaisuudestansa oli puhunut. Ennen ei Lyyli ollut paljon siitä puhunut, ei ollut rohjennut, eikä uskaltanut. Mutta nyt… nyt ne olivat vuosia kasvaneet mielikuvat kahleensa murtaneet; tuona iltana ne Lyylin hellemmät tunteet, kauniimmat kaihot sanoiksi puhkesivat ja vastakaikua Jaakossa synnyttivät. Vasta nyt oli Jaakkokin saattanut tunteensa vapaasti Lyylille tulkita; vasta nyt, pitkän ystävyyden jälkeen oli hän ensikerran uskaltanut salaiset ajatuksensa ja ihanat toiveensa sanoina Lyylille kertoa. Se oli niin äärettömän ihanaa, niin autuaallista ja suurta. Nyt he täydellisesti toisensa ymmärsivät… Siitä se ihana, suloinen tunne, jonka lämmittämänä ja hurmaamana Jaakko olisi tahtonut syleillä ja suudella vaikka koko maailmaa…
Olisi ollut valmis kisälli, olisi ottanut Lyylin vaikka jo huomispäivänä. Mutta, ainakin puolivuotta täytyi sitä onnellista päivää vielä odottaa.
— Mutta minä annan Lyylille kihlat — päätti Jaakko ja entistä autuaampi tunne täytti hänen sydämensä. Ja kun Jaakko syvemmin alkoi asiaa tältä puolelta tuumia, huomasi hän, ettei mikään sitä estämässä ollut. Puolenvuoden palkka, 30 mk., oli mestarilta ottamatta; sitäpaitsi oli ylityö kauppias Muhoselle valmistumaisillaan, josta toivoi saavansa ainakin 10 mk. Jo niillä rahoilla ostaa vaikka kaksi "sileää ja pyöreätä" — tuumaili Jaakko.
Kiireesti toimitti hän Muhosen työn valmiiksi ja saikin siitä 12 mk.
Perjantai-iltana meni Jaakko mestarin puheille ja pyysi rahaa.
— Paljoko sinä tarvitset? — kysyi mestari.
— 30 mk. olisin ottanut.
— Mihin sinä nyt niin paljon?
Jaakko silitteli ovenpielustaa, katsoi lattiaan ja ujosti sanoi:
— Kenkäni ovat rikki ja tarvitsen uudet housut…
— Saat sinä ne 20 markallakin. Enempää en tällä kertaa voi antaa.
Vähän tyytymättömänä painalti Jaakko rahat kädessä ulos ovesta. Nopeasti viiletti hän kaupungille, ja äkkiä, kenenkään huomaamatta, työnnälti sisään kultasepän puotiin. Mielihyväkseen huomasi Jaakko, että pöydän takana oli tuntematon myöjä, joten häikäilemättä saattoi sille asiansa puhua.
— Olisin tarvinnut sellaisen… sileän… kiiltävän… ja… sormuksen — puheli Jaakko, katsellessaan myymälän runsasta sormusvarastoa.
Myöjä käsitti heti asian, sillä hän ei ollut ensikertaa sellaisten kanssa kaupoissa.
— Kuinka suuri tarvittaisiin? — hän kysyi. Siinä se tulikin kysymys. Jaakko ei ollenkaan tiennyt Lyylin "nimettömän" paksuudesta, ainoastaan osapuilleen, sinnepäin teki arveluja.
— No, tuollainen pienenpuoleinen… noin pikkusormeni suuruinen.
Myöjä otti useita sormuksia lasiruudulle, koetteli niitä Jaakon pikkusormeen ja ilmoitti hinnat.
— Tämäkö se on 25 markkaa?
— Niin on.
— Pudottakaa 20:een!
— Elä hiidessä, poika! Mutta olkoon menneeksi, tuon saat!
Se oli hieman ohempi ja huonompaa kultaa, Jaakko otti sen ja maksoi sovitun hinnan.
— Eikö siihen mitään kraveerata — kysyi myöjä.
— Eikä se kaipaa klaveeraamista.
Mutta kotona rupesi Jaakko tuumimaan mitä se klaveeraaminen oikeastaan on. Ja kun hän ei siitä itse selville päässyt, kysäsi hän niinkuin ohimennen, muinamiehinä Jussilta:
— Sanopa sinä, joka aina kehut kaikki tietäväsi, mitä on klaveeraaminen.
— Hitto sun klaveerisi tietäköön!… Vaan kun kerran tietoa pyydät, niin sanon sen sinulle. Klaveeri on… klaveeri on… perkuus kun en muista… Niin… klaveeri on sama kuin nuottiavain… jos nimittäin olet sellaisesta puhuttavan kuullut.
— Vai on se sellainen — tuumi Jaakko. Mutta itse oli hän melkein varma, että sitä se klaveeraaminen suinkaan ei ole.
Eihän sitä nuottiavaimia sormukseen… mitä hullua… eihän toki — päätteli Jaakko.
Yön aikana, sängyssä pitkällään ollessa muistutteli Jaakko, olisiko sittekin mitään tärkeää jäänyt sormuksesta pois… Ei tullut mieleen… Hiljaa hiipi hän kaapilleen, avasi oven ja otti pienen silkkipaperimytyn käteensä ja sitte sen kanssa oikasi uudelleen sänkyyn. Siellä otti Jaakko tuon "sileän ja kiiltävän ja pyöreän" ulos kääreistään ja katseli sitä joka puolelta. Tätä tehdessään muistui mieleen äidin sormus, jonka kotona, äidin kerran saunassa ollessa, oli kaapin päältä tavannut. Siinä sormuksessa oli sisäpuolella nimi "Jaakko", ja sen perässä muutamia numeroita. Nyt vasta, ihan kuin sattumalta, kävi Jaakolle selväksi, että isävainaja se juuri olikin, joka sillä sormuksella oli äidin kihlannut. "Jaakko", se oli isän nimi ja nuo numerot tietysti ilmoittivat kihlausajan. Se oli selvä, ihan päivän selvä asia. Melkein oli Jaakko, iloissaan tästä onnellisesta keksinnöstään, hypätä ylös sängystään ja sanoa Jussille päin silmiä, että sanonko ma mitä on klaveeraaminen. Nyt oli se Jaakolle selvä, ja helposti hän huomasi, miten tuiki tärkeä tehtävä tuo klaveeraaminen sittekin on… Jaakko olisi vaikka paikalla noussut sängystään ja vienyt sormuksen kultasepälle klaveerattavaksi, ellei olisi ollut puoliyön aika.
Ihanat mielikuvat täyttivät Jaakon ajatukset taas pitkäksi aikaa. Se tuntui niin verrattoman suloiselta, niin pyhältä ja puhtaalta, ajatellessa, että jo sunnuntaina saisi Lyylin kihlata. Tampereella, siellä jossain puistossa tahi muussa sopivassa paikassa antaisi hän Lyylille sormuksen ja sitte… jo ehkä seuraavana päivänä saisi samanlaisen itse…
Oi sitä riemua ja autuutta!…
Seuraavana aamuna, mestarin torilla ollessa, juoksutti Jaakko sormuksen kultasepälle ja sanoi:
— Klaveerataan tänne sisälle "Jaakko" ja sen perään huomisen päivän numerot. Minä tulen sen iltapäivällä noutamaan.
Myöjä kirjoitti nimen ja numerot paperille; suu kävi ivalliseen nauruun, mutta Jaakko sitä kuitenkaan ei huomaamaan ennättänyt.
* * * * *
Jo saapuvat huvimatkailijat laivarantaan. Laituri täyttyy ääriään myöten uteliaista ihmisistä, jotka huvikseen ovat lähtöä katselemaan kokoontuneet. Helposti tuosta suuresta joukosta huomaa, kuka mukaan matkalle lähtee. Hänellä on tavallisesti päällystakki käsivarrelle poimutettuna, on sateensuoja tahi kirjava päivänvarjo, ja useimmilla vielä kori tahi pieni käärö, joiden sisällön voi helposti muutamista tuntomerkeistä jotenkin paikallaan arvata. Sitäpaitsi osottaa koko puku ja "putsaus" sellaista juhlallista ja vain harvoin uudistuvaa "meininkiä".
Vapaana kaikesta kannettavasta saapuu Jaakko laivarantaan, omatekoinen keppi kädessä. Hän nousee lankkua myöten proomun laidalle, nähdäksensä paremmin Lyylin tulon. Sieltä se jo sipsutteleekin kevyessä, kesäisessä puvussa. Pari tuoksuavaa, vaaleanpunaista ruusua nuokkuu pyöreillä rinnoilla. Puhdas tärkätty vaate levittää miellyttävän hajun ympärilleen ja pieni, kiiltävä kenkä pistäytyy toisinaan sievästi näkyviin.
Jaakko laskeutuu laiturille, tervehtää Lyyliä ja antaa piletin.
— Ihmeen kaunis ilma — virkkoo Jaakko.
— Sano muuta! Huvikseen sitä nyt järvellä kulkee.
Lyyli nousee proomuun ja Jaakko seuraa jälkiä. Laiva viheltää pitkän, korviin käyvän huudon. Väkijoukossa syntyy kihinää ja kuhinaa, juurikuin muurahaispesässä, johon pahankurinen poika on seipään työntänyt. Kauempana ottavat rantaantulijat juoksun ja laiturilla seisojat heitä kiirehtimään viittailevat. Annetaan siinä vielä opastusta, ja varoitellaan matkalla järveen putoamasta. Joku saa viedä terveiset sille ja sille, toinen vielä muistuttaa missä paikoissa ennen muita käytävä olisi, ja jo edeltäpäin kertoo, mitä siitä muistamaan sattuu. Ja kun tätä tapahtuu kymmenissä eri ryhmissä ja tuttavapiireissä, syntyy siitä varsin sekava möly ja tavaton puheensorina.
Neptun viheltää kaksi pitkää soittoa. Mukana seuraava torvisoittokunta kajauttaa marssin, yllättäen siten väkeä yhä enemmän matkalle. Vaikutus onkin suuri. Moni, joka vielä äsken seisoi epätietoisena laiturilla, proomuun nousee ja piletin ostaa.
Mutta kun laiva on kolmannen kerran huutanut, ja lautakäytävät sisään vedetyt, silloin se elämä ja liike ylimmilleen nousee. Soittokunta soittaa "porilaisen" samaan humuun, joten laivarannassa syntyy tavallaan suurenpuoleinen sinfonia. Köydet hellitetään ja heitetään aluksiin, potkuri lyö muutaman voimakkaan lyönnin ja pakottaa laivan liikkeelle. Vähitellen ja varovasti se siitä laiturista ulommas soljuu; aluksia yhdistävä vahva köysi jännittyy kireäksi ja proomu lähtee laiturista…
Nopeasti kasvaa saattajien ja huviretkeläisten väli. Liehuvat liinat ja kirjavat päivänvarjot vielä kauaksi näkyvät, kunnes viimein Vanajaveden mutkaisien rantojen taakse katoavat.
— — —
Hyvää vauhtia puskee Neptun III kesäisessä illassa pitkin tyyniä vesiä. Potkuri väsymättä myllää vettä ja painaa sen vahvana virtana kauaksi jälkeensä. Suuri, raskaannäköinen proomu, kyntää leveän vaon Vanajaveden tummaan veteen ja nostaa korkean vaahtopääaallon keulaan ja siitä sen kauas rannoille vyöryttää…
Lyyli ja Jaakko seisovat kumpikin proomun kannella, nojaten sen tilapäiseen aitaan ja katsellen proomun kupeissa kuohuavaa vettä. Ihanalta tuntuu kulku siinä peilityynellä järvellä, kauniin kesä-illan viehkeästi hymyillessä. Ihastuneena katselevat he ympärillä olevia hempeitä seutuja. Ja kun Hattulanselälle saavutaan, kiinnittää pieni Varassaari molempien huomion, ja entisajan muistot uusina mieleen palajavat.
— Muistatko Lyyli juhannusyötä tuossa pienessä saaressa? — kuiskaa
Jaakko.
— Muistan toki. Silloin oli hauskin hetki mitä tuskin koskaan olen viettänyt. Se oli niin ihana, niin lumoavan kaunis ja herttainen yö.
— Minä en sitä unohda milloinkaan. Muistan vielä Laurin viulun äänen ja koko sen joukon muistan. Se oli niin hauskaa tuo kaikki.
— Niin… Laurikin on jo joukostamme käynyt manan majoille.
— Niin on. Hän oli hauska poika.
— Mutta milloinka me saavumme Mierolaan, Jaakko?
— Katso, tuolta näet Mierolan sillan. Vaan on sinne silti vielä matkaa, tämä tekee suuren mutkan.
Jaakko oli vielä jotain sanoa, vaan Laura, heidän hyvä tuttavansa, tuli joukkoon ja kuiskasi Lyylille:
— Tuo herra, joka seisoo tuolla teepöydän luona alhaalla, sanoi tuntevansa sinut ja tahtoisi päästä puheillesi.
— Kuka herra… tunnetko sen?
— Esitteli itsensä, sanoen olevansa rakennusmestari Laurila
Tampereelta.
— Minä en kuolemaksenikaan muista.
— Tule siltä, sanoi olevan oikeata asiaa sinulle.
— Mennään vaan — myöntyi Lyyli ja viittasi Jaakon mukaansa.
— Pyydän anteeksi, kysyessäni ettekö ole Lyyli Lehtonen? — puhui outo, herrasmieheltä hajahtava henkilö ja tervehti kohteliaasti Lyyliä.
— Olen. Vaan ken olette te?
— Nimeni on Laurila. Kaksi vuotta takaperin tutustuimme Hyvinkään laulujuhlissa.
— Jo muistan! Mutta miten hirveästi olette muuttuneet, en ikinä olisi teitä tuntenut.
— Kyllä se maailmantahko laahaa, ja te ehkä olette huono tuttavianne tuntemaan.
— Ei, päinvastoin tunnen hyvin.
— No olkoon nyt niinkin. Sen kaiketi sitte muistatte, että lupasimme kirjoittaa — sanoi herrasmies matalalla äänellä ja heitti syrjäsilmän Jaakkoon, jota ei ollut huomaavinaan.
Lyyli ei vastannut mitään.
— Ja päätimme vaihtaa valokuvaa — jatkaa herrasmies.
— Miksi ette sitte lähettäneet — vastaa Lyyli hieman hämillään.
— Anteeksi, minä unohdin osoitteenne. Odottelin sentähden alkua teiltä, ja olenkin, valehtelematta, odotellut sitä tähän hetkeen asti.
— Kyllä se ei ole totta, herra Laurila.
— Tosi on varmasti… Mutta voi hertti kun teillä on ihania ruusuja.
Saanko minäkin noista yhden… ehkä tuon pienen, juuri puhjenneen.
Minä nimittäin rakastan enemmän sellaisia aivan nuoria.
— En, minä en voi luovuttaa ainoatakaan.
— Katsokaa miten on tyly vanhalle ystävälleen — sanoo herrasmies ja nyhjäsee Lauraa.
Sitte kuiskaa hän hiljaa Lyylille:
— Te pelkäätte tuota poikaa… sulhastanne… yyy… niin niin… tuotanoinijaa… vai on teillä jo sellainen…
— Olisi minulla niin antaisin vaikka kaksi — sanoo Laura ja katsoo veitikka silmässä herrasmieheen.
— Minä otankin sitte teidän luvallanne — virkkaa tämä ja nykäsee
Lyylin rinnoilta kauniin, vastapuhjenneen ruusun.
Tämä tapahtui niin sukkelasti, ettei Jaakko, joka siinä lähellä seisoi, huomaa mitään, ennenkuin vaaleanpunerva ruusu on herrasmiehen rinnassa. Epätietoisuuteen hänelle jää, miten se sinne joutui. Selvä vain on se, että Lyylillä on jälellä vain yksi ruusu ja herrasmiehenä toinen.
Torvisoittokunta siinä vieressä kajautti "Keisarin marssin", jonka voimakkaat sävelet upottivat aaltoihinsa Lyylin ja herrasmiehen keskustelun.
Jaakko, joka oli hiljainen ja ujo poika, ei ymmärtänyt leikkiä, vaan piti sen Lyylille kerrassaan sopimattomana. Hän itse oli vakava ja tyyni luonne, ei kertaakaan toisten naisten kanssa turhia puhunut, eikä siis olisi sellaista Lyylistäkään nähdä tahtonut.
Kiusaava tunne nousi Jaakkoon: se oli puoleksi vihaa, puoleksi kateutta. Lyyliin se pääasiassa kohdistui, vaan ei siitä herrasmieskään osattomaksi jäänyt. Tuimasti katsoi Jaakko Laurilaa; vaan tämä siitä ei ollut tietääkseenkään, heitteli vain silloin tällöin kiusaavia katseita takaisin ja yhä enemmän koetti tyttöjä naurattaa.
— Varo Jaakko, ettei tuo pukki sinun tyttöäsi sarviinsa sotke — kuiskaa Lasse takaapäin.
— Sotkekoon jos sotkea antaa… hiivatti!
— Kyllä minä tuon herran tunnen. Sanoo olevansa rakennusmestari…
Heikkarisoikoon! Housumestari ja huono on sekin — suhisee Lasse.
— Vai on pukki… housumestari… ja p—kele — mutisee Jaakko ja nousee Lassen mukana ylös kannelle.
Sinne peränpuolelle he sitten tilansa ottavat. Lasse vetää povitaskustaan pienen massin, antaa sen Jaakon huulille ja ottaa sitte itsekin pitkän kulauksen.
— Vähän niitä sentään on Lissun kaltaisia tyttöjä… perin vähän. Ei ole asiaankuulumattoman menemistä hänen rinnoiltaan kukkia noukkimaan, ei saakurisoikoon olekaan! — kehasee Lasse.
— Tosi on — vastaa Jaakko vakavana.
— Eikä tarvitse paimentaa. Saa olla missä halutti, pelkäämättä että toinen siihen väliin tuppaa.
Jaakko ei puhu mitään, vaan Lasse odottelematta jatkaa:
— Tuolla se minun Lissuni nytkin istuu… näes tuolla keulassa. Ihan sitä surkuni tulee kun yksikseen oleilee. Pitää mennä puhuttamaan.
Lasse kulkee keulaan, istuutuu ankkuriköyden päälle tyttönsä viereen ja jää sinne pitkiksi ajoiksi.
Synkkänä nojaa Jaakko kaidepuuta ja alas järveen tuijottaa. Hän tuntee silkkipaperimytyn liivintaskussaan ja sen arvokkaan, puolittain pyhän esineen, joka siellä ihoa painaa. Ristiriitaiset tunteet häiritsevät Jaakon… Olisiko todellakin Lyylillä ollut tuon… kanssa jonkinlaisia suhteita. Olisiko luvannut kirjoittaa ja lähettää valokuvansa… jota en minäkään ole vielä saanut. Oliko tuo konna ajatellut Lyyliä ja tahtoiko se nyt ryöstää pois kaiken minulta…? Mitä siitä! Vaan tapahtuuko se Lyylin tahdosta? Antoiko hän ruusun vapaehtoisesti?
Jaakko ajatteli ja kuvaili asiaa oman käsityksensä mukaan. Hän muisteli hetkiä Lyylin seurassa ja niitä sanoja, joita tämä oli hänelle hiljaa puhunut. Olisiko Lyyli kaiken aikaa toista ajatellut? Miksi ei hän milloinkaan ennen ottanut puheeksi sitä, josta vasta viimeiltana puhui…? Ja Jaakko oli melkein varma, että juuri toista ajatellessa ja odotellessa, se Lyyli oli sanansa viimehetkeen jättänyt. Hän oli vielä muistavinaan, miten Lyyli aina olisi ollut hänelle kylmä ja miten tahtoi karttaa läheisimpään yhteyteen joutumista… ja nyt… kun se kaivattu ja odotettu saapui… nyt oli hänen väistyttävä…
Jaakko on niitä rauhaa rakastavia ja tyyniä miehiä, jotka eivät tahdo nousta sotimaan vihamiestään vastaan, vaan jos mahdollista, välin muullatavoin sovittavat.
Tyttönsä suhteen on Jaakko päättänyt, että pakolla hän ei tahdo naistansa taivuttaa. Menköön toiselle jos tahtoo, mutta rukoilemaan ja kumartelemaan hän ei missään tapauksessa rupea.
Ja tyttö, joka kerran hänen omakseen aikoo, se ei silloin toista saa ajatella, eikä kukkia muille jaella. Sitä Jaakko ei voinut kärsiä. Se poltti kuin kuluttava tuli ja sellaista kun huomasi, oli se tavalla tai toisella lopetettava…
Kauan seisoo siinä Jaakko ajatuksiin painuneena. Hän katselee rannoilla nuokkuvaa koivikkoa, joka niin syvään, syvään heittää kuvansa veden tyyneen kalvoon. Sieltä näkee hän sinisen, kirkkaan taivaan, joka kaikkia muuta syvempänä, puhtaampana ja avarampana leviää. Mutta kun proomun nostattama laine sinne kieriää, rikkoutuvat kuvat ja häviävät tuokioksi, kunnes pinta uudelleen tyyntyy.
Jaakko herää vasta pitkien aikojen päästä, laivan kovaan vihellykseen. Suuri tukkilautta on edessä ja rantoja myöten täyttää se kapean salmen. Tukkilaiset rientävät makuultaan ohuissa alusvaatteissaan ja lauttalle keksien varassa juoksevat. Notkeasti hyppelevät he pitkin pyöriviä tukkia; pysähtyvät toisinaan puomille ja siitä taasen irtonaisille tukeille juoksevat.
Silmää rävähtämättä katselee Jaakko heidän uhkarohkeita hyppyjänsä. Hän näkee, miten laivasta on työnnetty pitkät keksit ulos ja kuinka joku hakkaa kirveellä puomia yhdistävän siteen poikki. Suuri lautta hajoaa, tukit ajelehtivat omille teilleen ja laiva proomuineen puskee sisälle.
Väkeä on noussut kannelle minkä tila suinkin sallii. Siinä he ihmettelevät, kuuntelevat ja katselevat "tukkipoikien" toimia. Toiset kiroilevat ja sadattelevat, noituvat hiiteen koko tukkilaisten joukon lauttoineen päivineen, toiset taas säälien heistä puhuvat.
Vähitellen siitä sentään läpi päästään. Mutta kun proomu viimeiset tukit sivuuttaa, huutaa sen kurssikas perämies ponttoolla seisovalle miehelle:
— Pidä väylä selvänä, tahi muutoin hajotan palatessani koko lautan.
— Hajota sinä…! — vastaa tukkilainen.
— Suus kiinni, joiko!
— Suus itse, senkin köriläs…
Lauseen loppu hukkui soittoon, joka reippaasti proomusta kajahtaa. Pian on tukkilautta miehineen unohdettu ja entiseen vauhtiin kiihtyy kulku, nostattaen vaahdon proomun jykeviä kupeita vastaan…
Jaakko muistaa taas Lyylinsä. Hän aikoo laskeutua alas proomuun, mutta kun jo porraspuulta huomaa Lyylin äskeisessä seurassa, kääntyy hän ympäri ja perään palaa.
Vimmoissaan, jommoista Jaakossa harvoin tapaa, ottaa hän paperimytyn liivintaskustaan ja on heittää sen kaikkineen päivineen järveen. Mutta onneksi sattuu siihen Jussi:
— Onko sinulla polttamattomia tupakoita? — kysyy hän.
Kiireesti sujauttaa Jaakko paperimytyn housuntaskuun, ottaa toisesta tupakat ja tarjoaa Jussille.
— Siellä alhaalla on oikein viksuja ja lystiä tyttöjä.
— Yyhyh — hymähtää Jaakko.
— Mutta mikä sinua riivaa? Olet niin totinen kuin lautapää sonni. Tule alas tyttösi tykö, etteivät sitä toiset hyväilemään pääse — kehoittaa Jussi ja tarttuu Jaakkoa käsivarteen.
— Enkä tule!
— Istu ja pala.
Jussi rientää palava tupakka huulilla omaan seuraansa. Sinne tyttöjen joukkoon hän hukkuu, väliin pakkautuu ja hauskaa suuta pitää…
Päivänkilo jo taivasta punerruttaa, ensimäiset säteet kultailevat vaarojen kupeita ja tumman metsän latvassa tanssiksi pistävät. Linnut heräävät lyhyestä unestaan ja kilvan toisilleen aamutervehdyksensä visertävät. Kepeä usva nousee lahtien perukoista, peittää kaislikot ja vähitellen siitä ilmaan häviää…
Kesäinen sunnuntaiaamu saapuu ihanan kauniina kuin nuori impi sulhonsa suudelmille…
Mutta jäykkänä ja totisena siinä perässä Jaakko yksinänsä seisoo. Silloin, tällöin vilkasee hän alas meluavaan väkijoukkoon, etsii sieltä Lyylin toisten joukosta, vaan ei askeltakaan sinne ota.
— Minä näytän ettei tämä poika norkoile, näytän totisesti — tuumii
Jaakko ja panee tupakan.
— Täällä olisi — sanoo hän ja tarjoaa perämiehellekin.
— Kiitos.
— Olisiko tuolla tilaa nukkua? — kysyy Jaakko, osottaen perässä olevaa pimeätä kajuuttaa.
— Tyhjä on; eväslaukkuni voitte nostaa syrjään. Jaakko ei parempaa käskyä odottanut. Hän nostaa kannen auki ja hyppää sisään.
— Jätetäänkö rakoa? — huutaa perämies.
— Kiinni, kiinni — vastaa Jaakko ja antaa kannen pudota paikoillensa.
Pilkkosen pimeään jää Jaakko. Hän laskeutuu lattialle seljälleen, sovittelee pitkät raajansa koukkuun proomun seinää vastaan ja siirtää pari halkoa pään kohokkeeksi.
Hiljaista ja rauhallista on siellä olo. Huvimatkailijain iloinen melu ei sinne häiriötä saata. Toisinaan narahtaa katto perämiehen askeleista ja raskas, puiseva peräsin päästää surunvoittoisen valituksen, joka väsyttävästi yhtyy veden loppumattomaan molinaan.
Jaakko kuuntelee tätä yksitoikkoisuutta ja haukottelee niin että suupielet ovat revetä. Lopulta tuo pitkä, väsyttävä tarina, uuvuttaa hänet raskaaseen uneen.
— — —
Saavutaan Lempoisten kanavaan. Huvimatkailijat nousevat kilvan aluksista ja maihin kiirehtivät. Lyyli ja Laura noudattavat toisten esimerkkiä ja herrasmies kintereillä rannalle nousevat. Mutta kun tytöt hiekkaiselle käytävälle saapuvat, kuiskaa Lyyli:
— Tule Laura, jätetään tuo!
Tytöt tarttuvat toistensa käteen ja juosten rientävät läheiseen metsään.
Herrasmies aikoo tehdä jälkiä perään, mutta on ikäänkuin jotain huomaavinaan ja jälelle jättäytyy.
— Minua ihan harmittaa tuo herra — puhelee Lyyli, päästyään hänestä hyvän matkan päähän.
— Näyttää sinuun tarttuneen kuin takkiainen.
— Vaan minä sen itsestäni ravistan!
— Hän on kaunis ja nuori. Minä en ainakaan ravistaisi — vastaa
Laura ja päästää heleän naurun.
— Sinun se onkin toista.
— Niin, sinulla on se Jaakko… sepä se. Lyyli ei mitään vastaa.
Hieno puna nousee kasvoille ja alakuloinen katse painuu maahan.
— Vaan kyllä minä sinuna toisin tekisin — puhelee Laura. — Olet kaunis ja nuori ja saat vaikka kenen. Kyllä niitä oppipoikia saa milloin tahtoo… vaikka vanhanakin. Ja muuten… en ainakaan minä… voisi Jaakkoa hitustakaan rakastaa. Se on niin… kollo.
— Hyi, miten paha sinä Laura olet! Elä sinä puhu Jaakosta mitään. Sinä et häntä tunne. Katselet vain käytöstä ja pettävää kuorta, ja siksi niin surkeasti erehdyt. Sinä olisit valmis milloin hyvänsä avaamaan sylisi tuolle herralle, joka kaiken yötä on meille imarrellut yhtä ja toista. Vaan minä… minä sellaiset tunnen… ja siksi en heille mitään arvoa anna… enkä vähääkään heistä välitä.
— Mutta mitä jos se Jaakko ei sinusta välittäisi? — vastaa loukattuna Laura.
— Saattaisi se niinkin käydä… mutta minä kuitenkin toivon…
Äänettöminä kävelevät tytöt loppumatkan kanavan lähistöllä olevaan kylään. Siellä he istuutuvat pieneen puistikkoon, talonväen vielä rauhaisaa aamu-unta nauttiessa. Lyyli piirtelee kuvioita hiekkaan ja Laura pienellä puukolla kaivertaa nimikirjaimia keinulautaan.
— Minusta vaan tuntuu siltä, kuin se Jaakko ei sinusta oikein pitäisi — alottaa Laura, jatkoksi äskeiseen puheeseen.
— Ja mistä sinä sen päätät?
— Eipä se Jaakko käynyt sinua tällä pitkällä matkalla kertaakaan tapaamassa. Oli vain omissa hommissaan ja missä nytkin lienee. Enemmän minä toki sulholtani vaatisin.
— Syy on minussa, etkä taida sinäkään siitä osaton olla — vastaa
Lyyli.
Neptun III on proomuineen kanavasta läpi päässyt ja viheltää pitkän soiton, merkiksi huvimatkailijoille. Kiireesti nousevat tytöt ja juosten loivaa myötälettä kanavalle juoksevat.
Lyyli toivoo nyt tapaavansa Jaakon, toivoo saavansa koko loppumatkan ja pitkän päivän Tampereella hänen seurassaan viettää ja vain hänelle yksin puhua. Mutta pelonsekainen tunne hiipii mieleen. Lyyli muistaa, miten Jaakon katse siellä proomussa oli niin kummallinen, se oli niin ankara, ettei ennen koskaan ollut sitä sellaisena nähnyt. Hänen syvät, tunnetta ilmaisevat silmänsä, paloivat niin omituisesti… Jaakko karttoi… ei tullut luokseni… Hän on minuun suuttunut… on vihastunut…
Kun Lyyli ja Laura proomuun ennättävät, on herrasmies jo heitä vastassa ja sanoo:
— Minä jo pelkäsin teidän jäävän Lempoisiin.
— Mekö ne nyt kaikkein hitaimmat olisimme, hui, hai! — vastaa Laura.
— Ei suinkaan, päinvastoin. Vaan minä arvelin ottaneenne liiaksi pitkän matkan.
Lyyli ei sanaakaan vastaa eikä puoleen katso, vaan kulkee peräkannelle. Sieltä hän silmäilee yli proomun, nähdäkseen armaan Jaakkonsa. Vaan kun ei missään häntä tapaa, tulee Lyyli murheelliseksi; hän aavistaa että asiat eivät ole ennallaan ja että jotain ristiriitaisuutta on väliin tullut. Lyylin tekisi mieli uskoa, että se Jaakko on mustasukkainen äskeisen seurustelun johdosta. Mutta sekin tuntuu hänen mielestään kohtuuttomalta ja kaikin puolin sopimattomalta. Lyyli ei sellaiseen luullut aihetta antaneensa.
Ajatuksiin painuneena, kaihon tunteiden mieltä kaivellessa nojaa Lyyli kaidepuuta ja surullisen katseen tummaan veteen vaivuttaa. Siinä kirkkaassa aamuauringon loisteessa näyttää sekin niin tummalta, niin hirveän syvältä ja mustalta että melkein peloittaa. Proomun nostama jyrkkä laine, jonka harja hopean värisenä vaahtona leikkii, senkin laulu on Lyylistä niin kaihoisaa ja ikävää. Tietämättään nousee kyynel hänen silmäänsä, vierii nuoruuden purppuraiselle poskelle ja siitä alas aaltoihin putoaa… Lyyli on ympäristönsä unohtanut, omia tunteitaan hän siinä itsellensä selittelee ja niistä päätelmiä muovailee. Vasta kun rantasipi pyrähtää kiveltään lentoon ja päästää pitkän, valittavan äänen, silloin se Lyyli hätkähtää ja ympäristöönsä herää.
Siihen sitä saapuvat Laura ja Laurila, ja uteliaina käyvät ihmettelemään että mitä se Lyyli nyt noin yksikseen oleilee ja on niin murheellisen näköinen. Laura kehoittaa Lyyliä tulemaan alas, vaan kun tämä ei siihen suostu, sanoo Laurila:
— Muistelen teidän pitävän paljon laulusta. Jos tahdotte, niin opetan yhden sellaisen, jota luullakseni ette ole ennen kuulleet.
— Kiitos vaan, mielelläni kuuntelen aina laulua, varsinkin sellaisia uusia.
Laurila istuutuu proomun laidalle ja alkaa laulaa:
"Hiljaa juuri kuin lammen laine
Syttyi lempeni ainainen
Syttyi lämmössä kevätpäivän
Kera kaunisten kukkien.
Sitten versoen vienoisesti
Loi se syömeeni kukkia
Sulo toiveita, unelmoita
Iki onnea ihanaa.
Sinisilmät ne loistavaiset
Sydän kukille päivää loi
Sielun aattehet jalot, suuret
Lemmen liekin mun rintaan toi.
Eipä valkene konsaan päivä
Etten häntä muistais mä.
Aina sieluni syvyydessä
Kuvans' kallis on säilyvä.
Hiljaa juuri kuin lammen laine
Kuolee rantahan iltasin,
Kuoli syömeni kukat kauniit
Iki onneni ihanin."
Laurilan pehmeä parytoni suli kauniisti veden vahvaan molinaan. Se kaikui kuin solo suuresta sinfoniasta, jota monellaiset äänet, monista eri soittimista, sopusuhtaisesti säestämään yhtyivät.
Lyyli oli aivan haltioissaan kuunnellessaan tätä laulua. Ennen sitä ei ollut kuullut ja siksi se heti tempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Hiljaa, tietämättään oli hänen lempensä Jaakkoon syttynyt, oli ihania unelmia synnyttänyt ja ikuista onnea kuiskinut. Oliko se lempi, ne ihanat unelmat ja toiveet nyt katoavat ja kuolevat, niinkuin kuolee lammen laine rantaan päästyään. Olivatko ne kauniit kukat, joita Jaakon rakkaus kasvattanut oli, olivatko nekin lakastuvat?…
Lyyli piti tämän laulun omanaan, sellaisena kuin se juuri häntä varten laulettu olisi. Lyylille ei hetkeksikään tullut mieleen, että saattoihan se Laurila laulunsa laulaa omien tunteittensa tulkitsemiseksi, kertoakseen omaa kohtaloaan. Ei… Lyyli kuvitteli vain sitä, miten juuri hänen ja Jaakon välille kasvanut lempi ja rakkaus nyt aivan pian oli kuoleva ja lakastuva… Mutta se ajatus oli raskas, se painoi kuin vuori ja tahtoi siihen paikkaan hänet läjäksi painaa.
Lyyli pyysi tämän laulun vielä toistamiseen, ja Laurila sen hänelle lauloi. Mutta kun se oli loppunut, alotti laulaja uuden, elätistä kauniimman ja somemman.
Lyyli sai kuulla useita lauluja ja ihastuksella ja tarkkuudella hän niitä kuunteli. Näin se aika hupaisesta kului, matka joutui ja tie lyheni, joten melkein kuin liian aikaseen tulivat Tampereen pitkät, pilviä pitelevät savutorvet näkyviin. Siellä kaukana, Pyhäjärven pohjoisessa päässä ne tosin vielä olivat, vaan Lyyli olisi suonut välimatkan sinne olevan vieläkin raavaamman.
Tampereelle saapuminen antaa kiirettä kaikille. Kilvan nousevat matkailijat kannelle, jokainen omin silmin nähdäkseen paljon puhutun kaupungin. Kauaksi näkyvät savutorvet antavat matkailijoille, jotka niitä ennen eivät nähneet ole, paljon ihmettelemistä ja hyvää puheen ainetta. Ne, jotka ennen ovat jo Tampereella käyneet, tietävät selittää, että juuri se se on kaikkein korkein ja että niin ja niin monen pannun alta tulevan savun se ilmaan viskaa. Joku tietää vielä kertoa, kutka sen muurasivat ja miten nuohooja sen noesta puhdistaa.
Yhä lähennytään kaupunkia. Naisväellä on tulinen kiire. Köydessä oleva ämpäri viskataan järveen ja vedetään täysinäisenä kannelle. Kymmenittäin kerääntyy sieviä simasuita ympärille ja yleinen peso ja puhdistus alkaa. Senjälkeen otetaan kampa taskusta, upotetaan tukkaan niin syvään kuin suinkin painuu; epäkuntoon joutuneet palmikot avataan ja sitte uudelleen huolellisesti kokoon kerätään. Kaiken tämän ohessa käytellään ahkeraan pieniä taskupeilejä, katsellaan miltä se kuva oikein silmään näyttää ja jos korjausta tarvitaan, tehdään se heti ja huolella…
Siinä se Tampere jo leviää molemmin puolin vihasta koskea. Kirkkaassa auringon valossa se näyttää melkein kauniilta, vaikka useimmat matkailijat sen ennestään tietävät, että sitä se suinkaan ei ole. Soittokunta kokoonnu keulaan ja kajauttaa ryhdikkään marssin. Kannella on tungos tavaton. Jokainen tahtoisi sieltä saada tilan itsellensä. Ainoastaan muutamat väsähtäneet pitävät edullisempana loikoa vain siellä alhaalla, jotteivät tulisi tielle tipahtaneeksi.
Häärinää, hyörinää ja hölinää on proomu täynnä. Vaan mitä lähemmäksi laituria saavutaan, sitä hiljaisemmiksi käyvät joukot. Siinä sitä katsellaan, kuunnellaan ja kurkistellaan puolelle jos toiselle; joku selittelee naapurilleen silmään pistävimmät rakennukset, varsinkin suuret, näkyvissä olevat tehtaat; toisten huomio on kiinnittynyt laiturilla odottavaan ihmisjoukkoon, ja muutamat rohkeimmat valmistautuvat jo maalle hyppäämään. Neptun III jättäytyy proomun sivuun ja siinä yhdessä, kylki kyljessä kiinni, soluavat pitkän laiturin kylkeen.
Kun sitte köydet ovat viskatut ulos, sillat asetettu paikoilleen, syöksevät alukset kirjavan lastinsa laiturille ja Neptun III laskee kyljestään vahvan ja voimakkaan höyryvirran.
Viimeisinä laskeutuvat Lyyli ja Laura proomusta. Laurila on jo sanonut jäähyväiset ja on tamperelaisen tyttönsä seurassa kadonnut omille teilleen.
Lyyli on kaiken aikaa silmillään seurannut proomusta laskeutuvaa ihmisjoukkoa, vaan Jaakkoansa hän sieltä ei tapaa. Lyyli on melkein varma, että se Jaakko on jäänyt matkalle… ehkä Lempoisiin. Tuskissaan tarttuu hän Lauran käsivarteen ja korvaan kuiskaa:
— Lähdetään kaupunkiin, mitä me tässä seisomme!
Tytöt lähtevät, vaan yksinäiseltä ja kaihoisalta tuntuu Lyylin mieli. Nyt juuri, täällä vieraassa kaupungissa olisi hän Jaakon tahtonut luonaan olevan. Olihan hän jo kauan mielessään kuvitellut miten Jaakon kanssa yhdessä Tamperetta katselisi. Mutta… miksi siitä ei mitään tullut?… Missä oli este?… Mikä sen aiheutti?… Lyyli on arvaavinaan syyn. Mutta kun hän sitä koettaa itsellensä uskottaa, purskahtaa hän katkeraan nauruun ja omituisella äänellä huudahtaa:
— Tätä maailmaa!
— Tätä hauskaa maailmaa! Eikö niin Lyyli? — virkkaa Laura.
— Niin — vastaa Lyyli ja laskee väkinäisen naurun.
— — —
Jaakko vetelee vahvaa unta proomun peräkajuutassa. Hänellä on niin mainio unenlahja, jotta ainakin yli puolenpäivän olisi saanut komerossaan uinailla, ellei perämiehelle olisi tullut asia eväille. Suuressa kiitollisuudenvelassa onkin Jaakko tälle uskolliselle miehelle, joka suurella vaivalla ja väellä hänet henkiin herätteli.
Kun Jaakko sai silmänsä auki ja pääsi asiasta jommoiseenkin selvyyteen, kömpi hän kiireesti pystyyn ja kapusi kannelle.
Proomu hänen suureksi ihmeekseen seisoi jo laiturin kyljessä ja oli tyhjä. Jaakko pyyhkieli suuremman tomun vaatteistaan, korjaili lutistunutta kaulustaan, asetti hatun oikeaan asentoonsa ja livisti kaupunkiin.
Siellä tapasi hän toveria, samasta ammattikunnasta jossa itsekin oli. Näiden seuraan lyöttäytyi Jaakko ja lähti joukon jatkona Tampereen kivisiä katuja mittailemaan.
Sattuu siinä kävellessä pari kertaa Lyyli vastaan tulemaan. Mutta Jaakko on tehnyt päätöksen: ei askeltakaan ota sinne päin, vaan tervehtämättä ohi kulkee. Omituiselta ja tavattoman vaikealta se Jaakosta kuitenkin tuntuu; mutta, kun se kerran näin pitkälle on mennyt, niin menköön vieläkin, tuumii hän. Ja kun ensimäisen kerran on ohi mennyt, tuntuu toinen jo paljon helpommalta. Kolmatta kertaa ei Lyyli kuitenkaan samalle tielle satu. Hän tahtoo väistää, koettaa pysytellä niinpaljon kuin mahdollista näyttäytymättä ja jos milloin kaukaa Jaakon tapaa, poikkee hän toiselle kadulle.
Ikävä on kummankin mieli tästä omituisesta välistä. Yksinäiseltä tuntuu elämä, ja katkera tunne mieltä painaa. Olo vieraassa kaupungissa alkaa väkisinkin tuntua pitkältä; mutta siitä huolimatta ei kumpikaan sovittavaa kättä toisellensa tarjoa. Ja mitä kauemmaksi tämä sovittava hetki jääpi, sitä vaikeammaksi, sitä syvemmäksi ja leveämmäksi juopa heidän välillensä kasvaa. Lyyli ja Jaakko huomaavat sen kyllä itsekin, vaan he eivät voi sitä auttaa, eikä muuksi muuttaa…
Jaakko on mielestään kulkenut ja katsellut kaupungin jo moneen kertaan, vaikka päivä on vasta vähän yli puolen. Jalat eivät enää viitsisi matkoja tehdä, eikä katseleminenkaan juuri huvittavalta tunnu.
Hän tekee ohjelmaansa muutoksen, tuollaisen pienen, vaan silti sopivan ja mukavan. Hän päättää uhrata 50 p. höyrylaiva "Ilmarille" ja lähteä Viikinsaareen, missä illalla tulevat suuret kansanjuhlat vietettäviksi. Jaakko ostaa piletin ja lähtee. Vaan liian aikaseen hän perille saapuu, sillä vasta illalla alkaa juhla.
Ikävältä tuntuu sielläkin odotteleminen. Ainoatakaan tuttavaa ei Jaakko tapaa. Nyt vasta se Lyylin poissaolo synnyttää syvää kaipuuta. Saaren yksinäisyydessä se yhä enemmän mieltä painaa. Nousee ajatus, joka tuomitsee ja soimaa hänen menettelyänsä Lyyliä kohtaan. Koko maailma muuttuu Jaakon silmissä niin harmaaksi ja raskaaksi, elämä tuntuu niin kodittomalta ja tyhjältä että melkein tekisi mieli — itkeä.
Jaakko kulkee saaren ristiin, rastiin. Hän tarkastelee joka sopen ja sivun ja vihdoin lämpimän ilman raukaisemana oikasee puhujalavan alle ja sinne nukkuu.
Jaakko ei ole unensa herra, nöyrästi täytyy hänen alistua tuon pehmeän ja Uuvuttavan vallan alamaiseksi. Liiaksi heikko on hän, pannakseen rajan sen hempeän ja virvoittavan virran kululle. Jaakko ei ole siihen vielä totutellut, vaikka tottumista se välttämättä kaipaa. Kotona herätteli äiti, oppipaikassa toiset toverit, tai milloin nämä sen unohtivat, sai sen kunniatyön itse mestari. Mutta täällä, pienessä Pyhäjärven saaressa, täällä heitä ei ollut, vaan sai Jaakko kaikessa rauhassa nukkua niin kauan kuin unta riitti.
Lavalla pidetyt puheet, lausutut runot, edempää kuuluva laulu ja soitto, sekä se melu ja möyhy, jonka sankat juhlavierasparvet synnyttivät, kaiken sen kauniina unelmana Jaakko näki ja kuuli…
Kun uni vihdoin on tavalla tai toisella loppunut, rientää Jaakko tulisella kiireellä rantaan.
Ilmari on juuri laiturista lähtenyt ja jo siellä selällä oikasee mahtavan näköisenä kaupunkia kohden, josta vasta puolen tunnin kuluttua palaa. Harmikseen huomaa Jaakko, miten jo muutaman minuutin kuluttua on se hetki käsillä, jolloin Neptun III paluumatkalle lähtee. Hätääntyneenä juoksee hän pitkin rantoja, venettä kyselee, vaan mistään ei hänelle sellaista luvata…
Määrätyllä ajalla sieltä Ilmari palaa, Jaakko nousee kannelle, vaan saa siinä vielä muutaman hetken odotella, ennenkuin kolmas soitto laivasta annetaan.
Kun Ilmari on laiturista lähtenyt ja potkuri ensimäiset lyönnit veteen molskauttanut, pistää Neptun III:nen harmaa runko ja sen perästä suuri, musta möhkäle niemen takaa näkyviin.
Jaakko päästää karkean kirouksen ja pudottaa pitkän syljen laivan kyljessä melakoivaan veteen…
Jo kuuluu Neptun III:nen singnaali. Ilmari vastaa siihen omituisella, tunnetulla äänellään. Tamperelaiset soittavat tervehdysmarssin ja joutilaat juoksevat jäähyväisiä huiskuttamaan…
Jaakolle tulee suuri hätä. Hän on kuin polttavien hiilien päällä. Hädissään juoksee hän keulaan, palaa sieltä perään ja kulkee sinne, tänne kannella. Viimein hyökkää hän perämiehen luo ja rukoilevalla äänellä huutaa:
— Kääntäkää… seisottakaa… minun täytyy päästä proomuun!
Perämies aluksi hämmästyy, mutta kun saa selvän Jaakon tarkoituksesta, vastaa hän tyynesti:
— Mahdotonta… liian myöhään!
— Eikö mitenkään sovi?
— Oletko hullu! Tuossa se jo ajaa ohi! — huutaa perämies ja pyöräyttää kelaansa, — ja Ilmari tekee käänteen vasempaan…