"PIKKUJUSSI"
Timo omasi musikaalisia lahjoja ja oli vähällä tulla pataljoonan singnalistiksi.
Jo pienenä paitaressuna ollessaan joutui Timo penkin päähän veisaamaan ja "nuottia kannattamaan", niinkuin isän oli tapana sanoa. Suurina juhlina, niinkuin jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina sai Timo poika näyttää mihin hän veisuussa ja "nuotinkannattamisessa" pystyy. Kilpaa silloin vetelivät isä ja poika. Juhlavirret mentiin alusta loppuun, värsyäkään väliin jättämättä. Pari, kolme virttä pantiin menemään aina samaan menoon, samassa tahdissa ja siihen samaan nuottiin kuin edellinenkin. Isän matalan jöleä ääni onnahtelevalla nuotilla, suli pojan heleään, kimakkaan ääneen kuin aisakellon moilotus pieneen porokellon kilinään. Ne, ne kuitenkin olivat voitonpäiviä Timolle, oikeita loistopäiviä. Isä taputteli ja hyväili, ja yhä useimmin uudisti mielituumansa, että siitä Timo-pojasta se tulee pitäjän lukkari ja että saa mennä lukkarikouluun, kunhan siitä hieman vaurastuu ja vankistuu.
Mutta sattui siinä äiti kuolemaan, joten lapset jäivät isän hoitoon.
Koti kävi kolkoksi ja kylmäksi ja äidillistä hoivaa kokonaan puuttui.
Timo ajatteli lähteä vieraan leipään. Naapuritöllin Jukka, joka oli "pikkumusikanttina" sotaväessä, koetteli yllyttää Timoa musiikkiin.
Pyhäpäivinä käväsi hän kotiinsa lomalle ja löi palloa niinkuin ennenkin Timon ja muiden "siviilipoikain" kanssa kyläkentällä. Mutta muuten oli hänen käytöksensä paljon miehekkäämpää ja kurssikkaampaa, sanalla sanoen "sotilaallisempaa" kuin ennen "siviilimiehenä", jolloin juoksi vanteen perässä pitkin kyläraittia ja heitti "nappikuoppaa" missä suinkin sopivan nurkkauksen ja pehmeän maan tapasi. Sotilaslakki oli oikealle korvalliselle kallistettu, ja välkkyi siinä hieman soikea, läkkipeltiin maalattu tähti, joka uljaasti, istuen nenän kanssa samassa luotiviivassa, katseli yläpuolelle horisonttia. Sinelli oli pitkä ja ulottuivat liepeet lähelle maata, joten ainoastaan leveät saappaankärjet saattoivat näkyviin tulla. Housut olivat suuret kuin säkit ja saappaat holskuivat niinkuin keppien päässä. Kiilloitettu vyö pingoitti sinelliä, joka epäsäännöllisissä laskoksissa lepäsi hartioilla ja seljässä.
Mutta sittenkin oli se puku, jota kylän pikkupojat ihaillen ja kunnioituksella katselivat, "mukailivat" sitä ja sitä "kapistusta" ja tuumailivat että olla tuokin minulla.
Timokin alkoi aina enemmän ja enemmän mieltyä Jukka-pojan sotilaspukuun, vaikkei ennen ollut siitä juuri mitään perustanut. Jukka huomasi tämän, ja kehoitteli ja yllytti Timoa lähtemään mukaan, sillä uusia otettiin useampia. Timo tuumi ja tuumi, vaan ei oikein selvää tahtonut päätöksestä tulla, vaikka isäkin antoi ehdon vallan mennä tahi jäädä kotiin. Jukan kehumiset ja kehoitukset vaikuttivat kuitenkin sen, että Timo päätti lähteä onneansa koettamaan.
Papinkirjalla ja isän lupakirjalla varustettuna astui Timo kapellimestarin kyökkiin, josta hänet pian sisähuoneisiin noudettiin, ihan saliin saakka ja siellä pianon eteen seisotettiin. Kapellimestari näppäili pianon kieliä ja Timo äänellään seurasi uskollisesti jälessä. Hyvä oli korva, hyvä oli ääni Timolla, joten kapellimestari mielihyvissään taputti poikaa olkaan ja sanoi hänet tervetulleeksi musiikkiin.
Timo tallusteli kasarmiin, jossa Jukka suurella riemulla saatteli hänet toisten poikien joukkoon, komppaniarakennuksen päässä olevaan huoneeseen, joka juuri oli "pikkumusikanttia" varten varattu. Timo sai haltuunsa kaapin, sängyn, sotilaspuvun ja vanhan metallisen ruokakupin. Sotilaspukua ei Timo kuitenkaan, vielä käyttänyt kokonansa, vaan oli siitä milloin housut, milloin lakki tahi takki yksinänsä edustettuina. Äitivainaansa kutomissa tahtoi hän vielä liikkua, sillä määräystä ei oltu vielä Timolle tehty vaatteiden suhteen.
Elämä oli Timolle outoa ja vierasta. Se tuntui orjuuttavalta. Vanhemmat pojat olivat ylpeitä ja elivät kuin suuret herrat ainakin, passauttaen itseään nuoremmilla miten parhaiten taisivat.
Timo sai torven, tuollaisen tavallisen, suoran ja muutenkin yksinkertaisen singnaalitorven, josta vain muutamat harvat, määrätyt äänet lähtivät. Posket pullollaan puhalsi Timo. Puhalsi lankkumarssit, iltasoitot ja monet muut singnalisteille tavalliset kappaleet.
Harjoitusajat kuluivatkin Timon mielestä nopeasti. Kaikkein ikävintä oli kuitenkin se, ett'ei saanut oikeata torvea, jona hän piti vain venttiileillä varustettuja. Niitä sellaisia katseli Timo suurella ihastuksella ja vain toisinaan sai erityisellä luvalla koettaa. Singnaalitorvea piti Timo tavallisen leppätorven arvoisena, jota hän jo aikoja oli luullut olevansa mestari soittamaan.
Jouto-aikoina tahtoi koti-ikävä väkisinkin mieltä painaa. Siellä se elämä oli sentään niin rauhallista, niin vapaata ja kotoista. Sai pikkuveikkojen kanssa virsiä laulaa, olla koulusilla ja lyödä palloakin joutoaikoina. Siellä se vanha isäkin murheissansa äitiä muistelee, siellä se on ruuna, tuo rakas ruuna, jonka selässä oli niin monet kerrat saanut ratsastaa; siellä Mansikit, Mustit ja Mirrit, joita kaikkia Timo syvällä kaipauksella muisteli.
Vaikka ei sitä toimettomina, kädet ristissä kasarmissakaan joutoaikoja vietetty. Eihän toki! Puhteet kuluivat monenmoisissa kujeissa ja vehkeissä. Vanhemmat tanssivat ja toiset löivät korttia, jotta oli yhtenä läiskinänä ja puheensorinana koko huone. Nuoremmat antautuivat hyväntahtoisesti vastatulleiden "nahkajussien" kanssa ihmeellisien silmänkääntäjätemppujen näyttämiseen, joita vanhemmilta olivat oppineet ja jotka kuin perintönä seurasivat aina uusille "jusseille".
Ihmeellisimpinä temppuina pidettiin "sinellinhian katkaseminen", "puukkojen tanssittaminen", "munan solmuun vetäminen", "pulloon upottaminen" ja "reservimiehen kirkkomatka".
Erityisempään suosioon oli kuitenkin poikien keskuudessa päässyt "tähtien katseleminen sinellinhiasta". Tätä temppua ei kuitenkaan voitu näyttää kuin yhden ainoan kerran uusille tulokkaille, sillä katsoja ei tavallisesti toista kertaa siihen "lystiin" osaaottanut. Vaan aina kuin uusia "Jusseja" tuli, pitivät vanhemmat velvollisuutenaan panna tämä ihmeellinen näytäntö toimeen.
Näyttäjä nousi tuolille, kohotti sinellinhian suoraksi kattoonpäin ja katsoja käärittiin hupelluksiin sisään, niin ettei hän ympärillään mitään huomannut.
Timo joutui tähtiä tarkastamaan. Hän kiedottiin sinelliin ja asetettiin kasvot hian reikään, jota myöten piti tarkasti katsella suusta näkyvää kattoa, missä tähdet tulisivat ilmestymään. Toisten siinä hääräillessä ja puuhaillessa ympärillä, noutaa joku vesiämpärin kaikessa hiljaisuudessa ja nousee näyttäjän viereen toiselle tuolille.
— Noo, nyt pitäisi ruveta näkymään — huutaa toinen tuolilla seisojista ja humauttaa samassa ämpärillisen vettä sinellinhiaan.
Koko huone remahti suureen nauruun. Timo tuli sinellistä märkänä kuin uitettu koira. Vesi juoksi pitkin paljasta kaulaa ja rintaa, vatsaa ja selkää ja laski vahvana virtana housunlahkeita myöten saapasvarsiin. Kuivaa paikkaa ei ollut. Alusvaatteista sukkiin saakka olivat kaikki märkinä.
Timolta pääsi itku.
Poikien mielestä oli "tähtien katseleminen" mainiosti onnistunut. He yltyivät pilkkaamaan Timoa, että sellainen mammanpoikako se onkin, poruhärkä. Mutta Timo vetisteli vetistelemistään; eivät tahtoneet kyyneleet lähteissään pysyä, vaan valuivat alas poskille ja siitä tervatulle lattialle vierivät.
Nyt olisi Timo niin mielellään tahtonut olla isän luona kotona, pikkuveikkojen kanssa ehtoovirsiä laulamassa. Ja aina kun hän muisteli tätä, valtasi uusi itkunpuuskaus hänet ja nyyhkytys ravisteli olkapäitä myöten koko ruumista.
— Mitä joutavia sinä poika siinä tuherrat — huusi muuan pari vuotta talossa ollut ja nosti Timoa leuasta.
— Noo, ann' olla! — puolustelihe Timo ja irroitti käden leuastaan.
— Vai alat sinä kiukuttelemaan! — huusi poika ja antoi Timolle vahvan korvapuustin.
Uusi itkun tulva valtasi Timon. Hän ei yrittänytkään antaa samalla mitalla takaisin, vaan päätti heti paikalla jättää kasarmin ja lähteä kotiin.
Kruunun vaatteet myttäsi hän kaappiin, otti omansa päälle, eikä unohtanut omaa lusikkaansakaan, vaan pisti sen rintataskuunsa ja sanaa sanomatta painoi ulos ovesta.
Kukaan ei sanallakaan estänyt Timon menoa; rauhassa sai hän taivaltaa kotiinsa saakka. Isä otti poikansa avosylin vastaan ja pikkuveikot kerääntyivät Timon ympärille ja kyselivät ja tutkivat asioita jos jonkinlaisia. Lopuksi pistettiin lauluksi. Timon ääni helisi kaikkia muita kirkkaammin ja kauneimmin $a tuntui siltä kuin juhla olisi hänen mukanansa tupaan tullut.
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä kun kontrahteja "pikkujusseille" kasarmissa tehtiin, ei Timoa näkynyt, ei kuulunut. Eikä ole Timo sen perään torvensoittajaksi sotaväkeen halunnut.