VI.
Eteenpäin kulkee Katri, tietämättä missä on matkansa päämäärä… Jonnekin hän joutuvansa luulee, jossakin toivoo lepoa ja suojaa saavansa… mutta missä, siitä ei ole aavistustakaan.
Pieni mytty on kädessä, siinä kaikki omaisuus mitä Katrilla on. Suuria ei sekään sisällä. Pari paitaa, sukat, pieni virsikirja ja vankilasta saatuja evään loppuja. Vaan tyytyväinen on Katri siltä. Hän toivoo, että kun viimeisen palan on mytystään syönyt, että silloin hyvien ihmisten luona saisi työtä, suojaa ja ruokaa.
Mutta Katri ei tiedä, ei ole ennen kokenut, kuinka sanomattoman vaikeata on useimmiten sellaiseen asemaan pääseminen — vankilasta palaavalla. Jos sen aavisti, jos tiesi, mieluimmin olisi kalmiston avonaiseen hautaan antanut itsensä elävänä peittää… Siellä olisi ainakin rauhassa levätä saanut, ei ihmisten pilkkaa kuullut olisi, eikä puutetta nähdä tarvinnut. Mutta, kärsittävä sekin oli, kovan kohtalonsa alaiseksi oli Katrin täydellisesti alistuminen.
Päivän käveltyänsä, yrittää Katri illalla ihmisten suojaan. Siinä maantien vieressä on talo ja sinne poikkeaa Katri.
— Mitä on asiaa tytöllä? — kysyy isäntä.
— Saisiko yösijan? — vastaa Katri.
— No eiköhän tuota nyt saane.
— Mistä kaukaa vieras on? — kysyy joukkoon emäntä.
— Selkäsaaresta.
— Vai Selkäsaaresta… ja minne matka? Katri ei heti osaa mitään sanoa, vaan pian hän kuitenkin itsensä rohkasee ja ujosti vastaa:
— Palveluspaikkaa haen…
Emäntä pyörittelee suuria silmiään, maiskauttaa lihavia lerppahuuliaan ja katsoen tiukasti Katriin, kysyy:
— Mikä sinun on nimesi?
— Katri.
— Sitähän tässä vähän arvelin. Sinäkö se olit linnassa?
— Olin…
— Ja sellaista väkeä minä en talossani katsele! Matkaan siitä ja sivaa sittekin! — kiljasee emäntä.
Vaan kun Katri ei heti ole menossa, paiskaa emäntä mytyn ovesta ulos ja työntää saman tien Katrin.
Pureksittu leipäpala ja kappale juustoa lennähtävät mytystä ulos, vaan Katri ei niitä korjaamaan jouda, kiireesti rientää hän maantielle…
Itkien jatkaa Katri matkaansa samaan suuntaan. Useita taloja hän siinä sivuuttaa, vaan yösijan hakuun ei niihin poiketa uskalla. Kesäinen kun on aika, pysyy yö valoisana ja lämpimänä, joten Katri kävelee niin kauan kuin voimat suinkin riittävät.
Aamupuolella jo väsymys voittaa. Jalkoja polttaa ja uni tekee käynnin veltoksi ja hervottomaksi. Nälkä kurnaa tyhjässä vatsassa, joten Katri tien viereen kivelle istuutuu, hakee leipäpalan ja syö sen nälkäänsä.
Vihdoin on Katri jo niin väsynyt, että hänen täytyy lepopaikka uupuneelle ruumiilleen etsiä. Hän jättää maantien, kulkee metsään ja valikoi siellä pehmeän sammalmättään tuuhean kuusen suojasta päänalaisekseen.
Korkealle taivaalle on päivänpyörä kiivennyt, kun Katri pehmeältä vuoteeltaan herää. Kilvan siinä ympärillä linnut visertelevät, käki kukahtelee kuusen latvassa ihan pään päällä ja salo niin hempeästi henkii. Niin on ihanaa ja kaunista kaikki; hyvää ja hellää koko Jumalan suuri luonto, ettei malttaisi Katri sinne tylyyn ja kylmään maailmaan palata. Lintujen ystävänä, kukkien kainona kumppanina ja tuulen tuttuna siskona tahtoisi Katri ikänsä kaiken olla ja elää. Siinä ympärillä ne kauniit metsätähdet kukkisivat, kainot vanamot maata matelisivat ja niiden pienet kukat ystävällisesti vastaan tuoksahtelisivat. Missä olisi elämä ihanampaa!…
Mutta ruumiin ravintoa se ihanuus ei paljon anna… Katri kopeloi viimeisen leipäpalan mytystään, syö sen ja jäähyväiset metsälle heitettyään maantielle palaa.
Arkana lähestyy Katri jokaista vastaantulijaa. Hän on jo kaukaa näkevinänsä tämän pilkallisen katseen, on kuulevinansa pahoja ja virnisteleviä sanoja. Ja kun rinnalle saapuu, ottaa Katri tavallista pitemmän askeleen, kurkistaa vielä jälkeensä nähdäkseen heittääkö se kivellä perään. Mutta kun ei mitään kummempaa tapahdu, rauhoittuu hän ja levollisena matkaansa eteenpäin jatkaa.
Kotipitäjän viimeinen talo jää taakse. Pitäjänraja leikkaa vahvan railan taajaan ja korkeaan kuusikkoon. Vasta pitkien matkojen perästä saapuu Katri naapuripitäjän ensimäisiin taloihin, jotka punaiseksi maalattuna rykelmänä kohoavat kuivalta kankaalta. Sieltä toivoo Katri työtä ja suojaa saavansa ja sinne hän kulkunsa suuntaa.
Mutta Katrin toiveet eivät sielläkään onnistu. Väkeä on taloissa riittävästi, eivätkä kesäkiireetkään vielä pakota väkeä lisäämään. Heikkilässä sentään olisi tarpeen ollut, vaikka paimeneksi, mutta kun Katrilla ei ollut minkäänlaisia todistuksia ja siinä kuulustellessa kun selvisi, että oli hiljattain vankilasta palannut, peljästyi emäntä ja toimitti Katrin niine hyvineen maantielle.
— Herra siunatkoon! Kaikki tässä jo palvelukseen tuppailevat, mokomat huorat ja varkaat, linnan loput…! Hyvä ettei tullut otettua — puheli Katrin mentyä emäntä tyytyväisenä.
Sinne ulos, yhä kauemmaksi tylyyn maailmaan oli Katrin jälleen kulkeminen. Nälkäkin on kova, vaan sieltä tien viereltä toivoo hän vierasvaraisen töllin tahi torpan tapaavansa. Vaan pitkä on siinä välissä asumaton taival. Kilometrien takaa pieni tölli vastaan saapuu, mutta siinäkin on etulukko ovella ja akkuna laudoilla peitetty.
Eteenpäin on kulettava, sillä synkkä korpi humisee joka puolella suurena ja rauhallisena. Rauhaa ja lepoa se Katrikin kaivannut olisi, tuollaista hiljaista ja tyyntä rauhaa, vaan siihen ihanaan nautintoon ei hän tällä kertaa uskaltanut antautua. Eteenpäin, eteenpäin, niin kauan kuin päivää riittää, että yöksi asutuille seuduille ennättäisi…
Maantieltä poikkeaa kapea ratastie metsään. Katri johtaa kulkunsa sinne, toivoen ystävällisempiä ihmisiä sieltä salonhelmasta tapaavansa.
Pian näkyykin sininen savu laakson pohjasta nousevan. Ränsistynyt veräjä pistää tien yli ja laaja hakamaa alkaa. Ja kun se loppuu, kavahtaa pieni asumus ystävällisen näköisenä pyhien pihlajien takaa näkyviin ja tuntuu siltä kuin se jo kauaksi huutaisi: terve tuloa!
Rohkeasti astuukin Katri pehmeätä, ruohoista polkua pihaan.
Rappusilla sitoo vanha ukko virsuja ja kun Katrin näkee, ystävällisesti tervehtii ja sitte tupaan saattelee.
— Mistä tyttö on kotoisin — kysyy mökin ijäkäs emäntä ja katsoo lempeästi Katriin.
Katri selittää kotipaikkansa ja kertoo matkansa tarkoituksen.
Emäntä kuuntelee ja kun on saanut iltasen pöydälle, asettaa hän kolme puulusikkaa vadin reunalle ja kutsuu Katrin maistamaan piimää ja talkkunaa.
Seuraavana aamuna kun Katri taipaleelle palaa, pistää mökin vaimo tuoreen leivän ja pari kalaa myttyyn ja saattelee Katrin veräjälle saakka.