VII.
On Juhannusaatto…
Rengit ovat tuoneet vankan kuorman nuoria koivuja kartanolle, johon niistä kauniin lehtimajan pystyttävät. Hanna on lähtenyt aamulla kirkonkylään juhlaostoksia toimittamaan, eikä ole vielä palannut, vaikka jo ilta rupeaa saavuttamaan.
Sanattomana seisoo Risto rappusilla ja tuskin miesten toimia kartanolla huomaa, niin on omiin ajatuksiinsa painunut. Katrin kohtalo se yhä vieläkin surettaa ja aina enemmän ja enemmän se mieltä kalvaa… Huonosti on hän etsinnässään onnistunut, Katria ei ole tavannut vaikka niin monet matkat on perään tehnyt. Kerran oli Risto jo jälillä, samoihin paikkoihin sattui, joissa Katri oli poikennut. Siitä se oli yösijaa pyytänyt, siinä leipäpalaa anonut, siinä ollut päivän työssäkin, vaan epäluulonalaisena, kirjattomana oli pakotettu eteenpäin kulkemaan.
Katkerin mielin katseli Risto niitä ihmisiä, jotka kylmästi ja tylysti olivat Katria kohdelleet. Pian hän ne paikat jätti ja aina suuremmalla toivolla eteenpäin ajoi.
Mutta missä kuuli lempeitä sanoja Katrista puhuttavan, siinä se Risto aina kauemmin viipyi. Tarkkaan hän kyseli mitä suinkin kysellä saattoi. Otti selvän minkälaisissa vaatteissa kulki ja näkyikö puutetta kärsivän.
Samaan ne kertomukset aina kävivät, saman surullisen, katkeran ja kaihon tunteen ne Ristossa synnyttivät. Vaan harvoja olivat ne paikat, joista hän tietoja sai. Viimein ne loppuivat kokonaan, eikä uusia paikkoja löytynyt ainoatakaan, vaikka olisi kulkenut penikulmittain maantietä ja poikennut pienimpäänkin tölliin, minkä näkemään sattui.
Hannan apuun oli Risto paljon luottanut, vaan toivottua tulosta ei sekään tuonut. Usein Risto piti Hannan tuumat lapsellisina, liiaksi tehottomina ja epämukavina, mutta silti aina jotain niistä toivoi ja oli kiitollinen kun vähänkin Katrista kuuli. Ja milloin Hanna niillä asioilla yksinänsä liikkui, tahi sattuiko muutoin kylällä kauan viipymään, jo se Risto uteliaana kotona odotteli.
Nytkin oli Hanna jo tavallista kauemmin ostoksilla viipynyt. Risto jo kiihkeästi hänen paluutansa odotteli, sillä oli tullut mieleen asia, jonka hän tahtoi siskolleen sanoa.
— — —
Varsin odottamatonta tapaa Hanna kirkolla…
Hän on juuri juhla-ostokset tehnyt, on kotikylän asiat toimitellut, kun näkee vanginkuljettajan hiljaista juoksua kylään ajavan. Uteliaana pysähtyy Hanna katselemaan, nähdäkseen ken on se raukka, jota siinä rangaistavaksi kuletetaan. Vaan hämmästys valtaa hänet… Hanna kauhusta vaalenee nähdessään vanginkulettajan rinnalla — Katrin. Silmänräpäyksessä tekee hän päätöksen: hyppää tielle, tarttuu hevosen suupieleen ja pysäyttää sen.
— Katri…
— Hanna… kuiskaavat tytöt ja puristavat hellästi toistensa kättä.
Hanna purskahtaa itkuun ja kyyneleet valuvat Katrinkin silmistä…
— Elkää tyttökullat itkekö… ei mitään pahaa… kotiin minä vaan kyydin — puhelee vanhanpuoleinen vanginkulettaja.
— Kotiin!… Selkäsaareenko! — huudahtaa Hanna ja tarttuu kiihkeästi kulettajaa käteen.
— Sinne juuri… siellä se kait on tämän koti. Valtava ilonhuudahtus pääsee Hannan suusta, hän puristaa yhä lujemmin kulettajan kättä ja rukoilevana puhuu:
— Katri on minun ystäväni ja naapurini, minulla on täällä hyvä hevonen, antakaa hänet minun kärryilleni.
Kulettaja hetkisen miettii, vaan jo pian ystävällisesti sanoo:
— Sama se kait on kuka tämän kotiinsa kyyditsee. Iloissaan tarttuu Hanna syliksi Katriin, on nostaa hänet alas kärryiltä, mutta vanginkulettaja sen rauhallisesti estää.
— Ensin kuitenkin käymme nimismiehelle ilmoittautumassa — sanoo hän.
Vastahakoisesti irtautuu Hanna, mutta hyppää samalla takapenkille ja siinä Katria seuraa.
— — —
Hartaitten rukousten ja lupausten perästä Hanna vihdoin saa Katrin kärryillensä nousemaan. Pyytämällä pyysi Katri, kyyneleet silmissä Hannaa rukoili, yksin päästäkseen kulkemaan. Mutta Hannalla oli pyyntö pyyntöä vastaan, rukous Katrin rukousta voimakkaampi, joihin hänen itkien täytyi vihdoin myöntyä.
Pois kauas, kauas olisi Katri kymmenen kertaa ennemmin halunnut, kuin nousta Hannan kärryille ja Ristiniemeen ajaa. Jo se nimi sai pelottavan tunteen Katriin, se vapisutti ja toi tukehduttavan painon rintaan ja valutti kylmää kuin syksyinen halla… Ja nyt sinne vapaehtoisesti kulkea!… Katri ei sitä itsekään käsittänyt miten se voisi mahdollista olla, hän ei ymmärtänyt muuta kuin että siinä Hannan sivulla istui ja tahdottomana kulki sinne, missä neljävuotta takaperin kärsimysten siemen hänen elämäänsä kylvettiin…
Hiljalleen siinä Hanna ja Katri pölyävää maantietä Ristiniemeen ajavat. Toisinaan kävelee hevonen pitkät matkat, vaikka tasasia kankaita kuljetaan. Ajaja ei maiskauttaa muista, ei suitsia kiristämään jouda, niin on kauan kaivattuun löytöönsä kiintynyt. Silmät ja suu siinä sielun kaihoja tunteita tyhjentävät. Ne kertovat millaista on murhe, millaiset ovat kärsimykset pitkien vuosien keralla olleet ja mitenkä ne ihmisen hengen pakottavat korkeimman turvaa etsimään.
Maantieltä poikkeaa kapeampi kärrytie Ristiniemeen. Hanna juoksee veräjän avaamaan, hyppää jälleen Katrin viereen kärryille ja ajaa taloon.
* * * * *
Jonkun ajan kuluttua on Ristiniemessä häät. Käsikädessä polvistuvat
Katri ja Risto sananpalvelijan siunaukseen…
Suojaton on suojan saanut, turvaton turvan löytänyt… Mahdoton oli nyt tullut mahdolliseksi…
End of Project Gutenberg's Kanervaisilta kankahilta II, by Akseli Salokannel